Tulevaisuuden tuottajat

Tein ensimmäisen vuoden projektin Suomen Kansallismuseoon Adelina Korkalan, Iivari Nenosen ja Linda Viljasen kanssa. Tehtävänämme oli toteuttaa viidentoista minuutin opastusvideo, joka avaa kymmenen museoesineen tarinat. Yksi mieleenpainuvimmista lauseista vuoden oppitunneilta kuului: ”Muistakaa, että jokainen tapahtuma loppuu”. Niin loppuu myös videotuotanto, mutta pitkälle kuvausten jälkeen. Jälkityö oli ainakin minulle aikaa vievin osuus – joskin odotettu sellainen. Kuvausten jälkeen kädet syyhysi editointityöhön pääsyä. Nyt kun se on valmis, voi naurahtaa prosessille, mutta ongelmilta ei vältytty siinä työssä. Viimeisimmästä editoinnistani oli ehtinyt kulua lähemmäs vuosi aikaa ja aikaisemmat projektit olivat olleet kooltaan huomattavasti pienempiä. Ennen yhdenkään videopätkän avaamista, tietokoneeni osoitti, ettei työ sitä kiinnostanut yhtä paljon kuin minua. Jaksoin työskennellä kiukuttelevan läppärin kanssa yhden päivän kunnes totesin, että aika valuu näin hukkaan. Saimme työryhmän kanssa ratkaistua ongelman, koska Iivarilta löytyi oikeanlainen välineistö editointiin. Vielä siinäkään vaiheessa ei päässyt tuulettamaan, koska isojen tiedostojen siirtely ei ole mikään nopea puuha. Kaikessa turhauttavuudessaan tekninen säätö oli minulle tarpeen. Oli tärkeää oppia tuntemaan omien välineiden rajat. Jatkossa osaan varautua vastaavaan ja ennaltaehkäistä turhan odotteluajan vähintäänkin puhdistamalla laitteet etukäteen. Yhdessä kuvatun materiaalin lisäksi käytimme projektiin paljon museon arkistomateriaalia. Vaati koko työryhmältä luovuutta miettiä, miten saisimme tarinoista entistäkin kiinnostavampia arkistokuvilla. Suurimman työn niiden kasaamiseen tekivät Linda ja Adelina. Aikaa kului melko paljon pelkästään materiaalien lataamiseen tietokoneelle, koska jaoimme niitä toisillemme Google Drivessa. Editointiprosessi oli ajattelun ja teknisen työn lisäksi myös paljon keskustelua. Jälkityö ryhmässä vaatii kompromisseja ja aikaa huomattavasti enemmän kuin yksin. Voi sanoa, että nyt myös lopputulos on harkittu ja hiottu, koska sitä on ollut arvioimassa niin moni silmäpari. Lisää projektistamme tiimimme aiemmissa postauksissa, joista viimeisin on Linda Viljasen Viimeistelyä vailla Iita Ylönen

Muistiinpanoja, palavereita, kuvia, käsikirjoituksia – mitä vielä?   Ensimmäisen vuoden projektimme Kansallismuseolle Näyttely vartissa -opastusvideo etenee hurjalla vauhdilla kohti kuvauksia. Opastusvideon ideana on esitellä Kansallismuseon 10 suosituinta esinettä ja kertoa niiden kätketyt tarinat valokuvien, videokuvan ja arkistomateriaalien kautta. Suunnittelupalavereihin olemme jo saaneet uppoamaan 20 tuntia ja muistiinpanovihkoni alkaa täyttyä. Seuraavaksi asialistalla on arkistomateriaalien keräys, näyttelijöiden palkkaaminen ja opastusvideon kuvaus. Videon sisällön suunnittelu on vienyt aikansa ja olemme hieman aikataulusta jäljessä. En kuitenkaan ole huolestunut, sillä aikaa on vielä maaliskuun loppuun asti, ja käsikirjoituksetkin ovat jo koossa. Iivari Nenonen kirjoitti taidokkaasti kuvakäsikirjoituksen ensimmäistä kertaa ja Adelina Korkala loi yksityiskohtaiset kuvat tekstille. Iita Ylönen on kirjoittamassa esineiden tarinoita ja minä metsästän arkistomateriaaleja sekä valitsen parhaat palat videota varten. Toimin myös Kansallismuseon yhteyshenkilönä ja sähköpostien kirjoitteluihinkin saa yllättävän paljon aikaa kulumaan. Kansallismuseo on myös antanut budjetin, joten voimme nyt alkaa etsimään sopivaa näyttelijää. Palkkaamme mahdollisesti myös ääninäyttelijän, mutta se jää mietintämyssyn alle vielä toistaiseksi. Olemme alustavasti sopineet, että kuvaamme 19.3. ja sehän on jo ihan nurkan takana. Voit lukea projektimme aikaisempia vaihteita täältä: 13.3.2018 Iita Ylönen: Henkilökohtaisen motivaation löytöretkellä 12.3.2018 Adelina Korkala: Kansallismuseolla videoidaan näyttelyt varttiin // Linda Viljanen

Olen toteuttamassa Kansallismuseon opastusvideota upean työryhmän kanssa inspiroivassa miljöössä. Projekti oli juuri sellainen, kun olin toivonut, mutta sen varsinainen käynnistyminen vaati minulta yllättävän pitkän lämmittelyprosessin. Henkilökohtainen motivaatio alkuvaiheessa oli todella pohjalla, koska tuotantoon ei ollut kunnon tarttumapintaa. Paras apu asenneongelmien ratkomiseen on yleensä auringonpaiste, eikä pimeä ja sateinen alkuvuosi ollut ainakaan avuksi. Työryhmän tuki ja kannustus sen sijaan sai ihmeitä aikaan ja hymyn huulille. Ulkoinen motivaatio ei kuitenkaan täyttänyt kaikkia tarpeitani. Odotuksenani oli mahtava kokemus ja omaan asenteeseen piti saada muutos. Henkilökohtainen ja itsestä kumpuava motivaatio osoittautui minulle äärimmäisen tärkeäksi ja uskaltaisin väittää, että sen hoksaaminen on tärkeää joka ikisessä tuotannossa. Itsellä täytyy olla selkeä kuva, mitä projektilta hakee. Lisähaastetta tähän tuotantoon tuo se, että palkkaa ei heru. Lähtökohtaisesti ajattelin, että motivaation lähteenä on siistien juttujen tekeminen siistissä ympäristössä.   Jokainen kerta astuessani museoon tuntui yhtä ihmeelliseltä ja kiinnostavalta. Motivaatio heräsi ja ideoita syntyi. Ei tarvinnut kuitenkaan kävellä pitkää matkaa kotiin päin, että pakka alkoi levitä päässä, ja ajatusten ympärille syntyi kymmeniä kysymysmerkkejä. Ensimmäinen oppi, jonka projekti minulle antoi, tuli täysin huomaamatta. Tuottajana ei voi odottaa valmiita raameja, joita voisi täydentää kuin tehtäväkirjoja tai Kelan lomakkeita. Ne lomakkeet ja tehtäväkirjat on luotava itse. Kas kummaa ja koukeroinen kysymysmerkki muodostuu suoraksi huutomerkiksi kuvaamaan ahaa-elämystä! Ajatusten sanallistaminen auttaa niiden hahmottamisessa ja innostaa yllättävän paljon tarttumaan tekemiseen. Ehkä minä tarvitsin muutaman ulkoisen motivaattorin avukseni löytämään sen ON/OFF painikkeen oman motivaatiomoottorin käynnistämiseen. Onneksi he olivat ja ovat tässä yhä, ja voimme yhdessä tehdä tästä projektista kokonaisuudessaan mahtavan seikkailun ja kokemuksen. Kansallismuseon projektista lisää Adelina Korkalan postauksessa Kansallismuseolla videoidaan näyttelyt varttiin Iita Ylönen