Rehablogi

Kuntoutuksen ja terveydenhuollon hyviä käytänteitä kehittämässä Tilaa RSS-syöte

Omaishoitajien toiveena yksilöllisesti omaishoitajuutta tukevat palvelut
2.1.2019
Niina Näppi

Omaishoitajille suunnattujen palveluiden kehittämiseksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksotessa selvitettiin omaishoitajien näkemyksiä tarvittavista palveluista oman jaksamisen tukemiseksi. Ikääntyneiden omaishoitajat toivoivat arjessa jaksamiseensa taustatukea sekä yksilöllisten tarpeiden huomioimista palveluja suunniteltaessa ja järjestettäessä. Tavoitteena omaishoitajille suunnattujen tukimuotojen kehittäminen Omaishoidon tukea koskevan lain vuoden 2018 alusta voimaantulleessa muutossäädöksessä velvoitetaan kunnat järjestämään valmennusta ja koulutusta omaishoitajille tarvittaessa (Laki omaishoidon tuesta 2005). Ikääntyneille suunnattujen palveluiden kehittämisen tarve ja ajankohtaisuus on huomioitu myös hallituksen kärkihankkeessa ”Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa” (Voutilainen & Noro & Karppanen & Raassina 2016: 6). Osahankkeena toteutettu OSSI-hanke, Etelä-Savon asiakaslähtöinen palveluohjausverkosto ja osaamiskeskus omais- ja perhehoitoon 2016−2018, päättyi lokakuussa 2018. Eksote oli mukana osatoimijana OSSI-hankkeessa omaishoitajille suunnatun tuen ja valmennuksen kehittämisen osalta. Omaishoidon tuki- ja valmennuskäynnit ovat uusi tukimuoto, jota kehitetään omaishoitajien tarpeeseen mahdollisimman hyvin vastaavaksi. Opinnäytetyössä selvitettiin omaishoitajien näkökulmasta, millaisia olivat uusille omaishoitajille suunnattujen tuki- ja valmennuskäyntien koetut ja tulevaisuudessa odotettavissa olevat hyödyt. Aineisto kerättiin omaishoitajien yksilöhaastatteluilla. Esiin nousseita tuloksia hyödynnetään omaishoitajille suunnatun tuen ja valmennuksen kehittämisessä Eksotessa. Koetut ja odotettavat hyödyt tuki- ja valmennuskäynneistä Omaishoitajat kokivat tuki- ja valmennuskäyntien hyödyttäneen sekä fyysisessä että psyykkisessä jaksamisessa. Omaishoidon käytäntöihin liittyvä tuki sekä yleinen palveluohjaus koettiin hyödylliseksi. Erityisesti haastatteluissa nousi esiin taustatuen saaminen omaishoitajana toimimiseen. Pärjäämisen tunne vaativassa ja sitovassa omaishoitotilanteessa vahvistui, kun tiedettiin apua ja tukea olevan tarvittaessa saatavilla. Kokemukset apuvälinetarpeen arvioinnista ja apuvälineiden saatavuudesta, tarvittavien kodinmuutostöiden järjestämisestä ja fyysisen toimintakyvyn tukemiseen ohjaamisesta olivat hyviä. Mahdollisuus saada apua pyydettäessä sekä yksilöllisen tuen tarpeen tunnistaminen tukipalveluita suunniteltaessa ja järjestettäessä olivat hyötyjä, joita omaishoitajat tulevaisuudessa odottavat Eksoten omaishoitajille suunnatulta tuelta ja valmennukselta. Arjessa jaksamisessa koettu tuen tarve on yksilöllistä ja omaishoitotilanteesta riippuvaa, eivätkä valmiit tuki- ja valmennusmallit sovi kaikille. Omaishoitajille suunnatusta tuesta ja valmennuksesta koettiin eniten hyötyä henkilökohtaisen tarpeen mukaisiksi sovitettuina palveluina. Tuki- ja valmennuskäyntikokeiluun osallistuneiden omaishoitajien kertomukset koetuista ja odotettavista hyödyistä tukevat jo olemassa olevaa, tutkittua tietoa omaishoitajien jaksamisesta. Yksilöllisten tarpeiden mukaisen tuen ja valmennuksen avulla voidaan lisätä omaishoitajan elämänlaatua ja mielenterveyttä. Niiden avulla voidaan edistää sekä omaishoitajan että hoidettavan hyvinvointia ja vähentää tarvetta pitkäaikaishoitoon kodin ulkopuolella (Omaishoitajat palvelun kehittäjinä 2016: 25, 49; Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma 2013: 23−24). Kirjoitus pohjautuu Niina Näpin opinnäytetyöhön ”Omaishoitajien näkökulma tuki- ja valmennuskäyntien hyödyistä arjessa jaksamisen edistämiseksi”. Kirjoittaja: Niina Näppi, opiskelija, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma (YAMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu Kuva: Niina Näppi Lähteet: Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma 2013. Työryhmän väliraportti. Sosiaali- ja terveysministeriö. Saatavana osoitteessa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74489/Rap_2013_10_Omaishoito_verkko.pdf?sequence=1&isAllowed=y Laki omaishoidon tuesta 935/2005. Saatavana osoitteessa:http://www.finlex.fi/fi/laki/smur/2005/20050937. Omaishoitajat palvelun kehittäjinä 2016. Turun omaishoidon asiakasraadin toimikauden 2014−2015 loppuraportti. Omaishoitajat ja läheiset -liitto ry ja FinFami mielenterveyden keskusliitto. Saatavana osoitteessa: https://omaishoitajat.fi/wp-content/uploads/2017/03/OPASTAVA_asiakasraatiraportti.pdf. Luettu 19.2.2018. Voutilainen, Päivi & Noro, Anja & Karppanen, Satu & Raassina, Anne-Mari 2016. Kärkihanke: Kehitetään ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistetaan kaikenikäisten omaishoitoa. Sosiaali- ja terveysministeriö. Saatavana osoitteessa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75191/STM_RAPORTTI.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Lue lisää

Merkityksellistä toiminnan tunnistamista – Yhteinen keino lapsen ja perheen osallistumiseksi kuntoutumiseen
11.12.2018
Nina Rantala ja Salla Sipari

Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen kuntoutumisen tavoitteen asettamisen lähtökohtana motivoi ja sitouttaa lasta tavoitteen saavuttamisessa. Merkityksellisen toiminnan tunnistamiseen ja lapsen osallistumisen mahdollistamiseen tarvitaan perheiden ja ammattilaisten vuorovaikutteista oppimista, yhteisiä välineitä ja toimintatapoja yhdessä kehkeytyvän prosessin rakentamiseksi. Oppimista ja oikeuksia – lähtökohdat osallistumiselle Kuntoutusosaamisen muutos uudistuvassa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmässä pakottaa meidät ammattilaiset tarkastelemaan ammatillisia ajatusmallejamme ja työskentelytapojamme entistä tarkemmin yhdessä. Jotta voisimme toimia yhteistyössä asiakkaan hyväksi, vaaditaan siinä oman asiantuntemuksemme kehittämisen lisäksi oppimista myös työyhteisöltä ja asiakkaalta itseltään (Ahonen ym. 2015: 15; Franklin & Sloper 2009; Cavet & Sloper 2004; Olli ym. 2012). Lapset kuntoutuksen asiakkaina edellyttävät ammattilaisilta erityisosaamista, lapsen maailmaan sukeltamista yhteistyön ja osallistumisen mahdollistamiseksi. Lapsen oikeus osallistua liittyy perus- ja ihmisoikeussääntelyyn, ja se on suojattu erittäin vahvasti lainsäädännöllä kaikissa häntä koskevissa asioissa (Unicef n.d). Tulla nähdyksi ja kuulluksi – vuorovaikutustekijät osallistumisen tukena Lasten osallistumisen vahvistumisessa tarvitaan vuoropuhelua ammattilaisten, lapsen ja hänen perheensä välillä. Tämä vaatii ammattilaisilta herkkyyttä ja monipuolista osaamista, mutta ennen kaikkea asenteiden tarkistamista. (Vänskä ym. 2016; Seppälä & Veijola 2012: 121–123; Manninen 2015: 14.) Erityisesti pienen tai vaikeasti vammaisen lapsen ääni on kuulunut yhteiskunnassamme heikosti, johtuen osittain osallistumista mahdollistavien välineiden puutteista sekä siitä, että lapsen näkemykselle on annettu vähäistä painoarvoa (Melamies & Pärnä & Heino & Miller 2012: 105). Hyvätkään rakenteet lasten osallistumisen mahdollistamiseksi eivät kuitenkaan yksinään takaa sitä, että lapsi kokee osallisuuden toteutumista. Erityisen suuri painoarvo voidaan antaa lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten asenteille ja vuorovaikutustaidoille, sillä osallisuus merkitsee valmiutta kohdata lapsi vuorovaikutustilanteessa. Lapsen osallistuminen ei ole yksiulotteinen ilmiö, vaan se voidaan nähdä lapsi- ja tilannekohtaisesti muuntuvana prosessina, jota aikuiset voivat omalla toiminnallaan tukea ja edistää. (Pollari & Hoikkala 2016.) Hyväksyvällä tavalla nähdyksi ja kuulluksi tuleminen vahvistaa lapsen itsetuntoa ja -luottamusta, ja samalla lapsi oppii tunnistamaan omaa erityisyyttään turvallisessa ympäristössä (Kauppila ym. 2016: 113). Se, miten yksilöinä tulemme elämämme varrella nähdyksi, on syvästi merkityksellistä. Tämä kokemus määrittelee vielä aikuisuudessakin sitä, miten ihminen kokee kuuluvansa toisten joukkoon – kokeeko hän ulkopuolisuutta ja erilaisuutta suhteessa toisiin vai kelpaavansa omana itsenään. (Siltala, 2003: 17–18; Broberg & Almqvist & Tjus 2005: 113–114.) Useammissa asiakkaan ja ammattilaisen väliseen vuorovaikutukseen liittyvissä tutkimuksissa korostetaan asiakkaan osallistumista ja osallisuutta itseä koskevassa päätöksenteossa, kuntoutumisprosessin suunnittelussa ja toteutuksessa (Autti-Rämö & Salminen 2016; Rajavaara 2008: 43‒47; Saikku & Karjalainen 2007: 15‒26; Clapton & Kendall 2002; Cardol ym. 2002; Perttinä 2001). Myös Nina Rantalan (2018) tutkimuksellisen kehittämistyön tuloksissa ilmeni lapsen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen merkityksellisyys lapsen, hänen perheensä sekä ammattilaisten välisissä vuorovaikutustilanteissa. Kohtaamisen tärkeys korostui lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta. (Rantala 2018.) Osallistumista lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen kautta Kun tarkastellaan lapsen kuntoutumisen suunnittelussa huomioitavia asioita ja kuntoutumisen ydintä, keskeistä on lapsen omien tavoitteiden mukainen oppiminen ja osallistuminen hänelle merkityksellisiin arjen toimintoihin (Kauppila & Sipari & Suhonen-Polvi, 2016: 111). Merkityksellisen toiminnan tunnistaminen osana yksilön toimintakyvyn edistämistä omassa ympäristössään ja osana kuntoutumistavoitteiden asettelua tulisi näyttäytyä kuntoutuksen ammattilaiselle yhteisenä kiintopisteenä asiakkaan osallistumisen edistämisessä. Lapsen osallistumista voidaan vahvistaa hyväksyvän vuorovaikutuksen lisäksi mahdollistamalla hänelle välineitä osallistumisen tueksi (Kauppila ym. 2016: 113). Merkityksellisintä on lopulta se, miten asiat konkretisoituvat lapselle ja perheen arkea hyödyttäviksi ja miten me voimme kuntoutuksen ammattilaisina toimia yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja heidän hyväkseen omasta ammattialastamme käsin, toimintakykyisyyttä edistäen. Välineitä lapsen osallistumiseen Nina Rantalan (2018) ylemmän ammattikorkeakoulun tutkimuksellisessa kehittämistyössä tarkasteltiin lähemmin lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamista lapsen ja hänen perheensä osallistumista edistävänä tekijänä. Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen linkittyi kehittämistyössä LOOK-hankkeessa kehitettyyn Metku-kirjaan, joka valmistui vuosien 2014–2017 aikana edistämään lapsen osallistumista omassa kuntoutusprosessissa. Metku-kirja on asiakaslähtöinen ja ennakoiva työväline lapsen kuntoutumisen suunnittelussa, jossa tarkoituksena on kuvata lapselle itselleen tärkeitä asioita, osallistumista ja toimintaa lapsen arjesta (Sipari & Vänskä & Pollari, 2017a). Lapselle merkityksellisen toiminnan kuvaus auttaa lapsen ja perhekulttuurin yksilöllisyyden huomioimisessa ja erityisyyden tunnistamisessa sekä suuntaa ammattilaisten huomion voimavaralähtöiseen ja neuvottelevaan, ratkaisuja etsivään yhteistoimijuuteen. (Sipari & Vänskä & Pollari 2017b.) Lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistaminen Metku-kirjan kautta on yksi menetelmä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisprosessissa. Rantalan (2018) tutkimuksellisessa kehittämistyössä toimintatavan käyttökokeilusta syntyi Kanta-Hämeen keskussairaalan lastenneurologian poliklinikalle suunnattu kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan ydintekijöistä. Samalla se vastasi yksilön perustarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi, sillä Metku-kirjan kautta lapsella oli mahdollisuus avata ja jakaa omaa sisäistä kokemusmaailmaansa ja tulla sitä kautta ymmärretyksi. Tutkimuksellisen kehittämistyön tulosten perusteella syntyi kuvaus lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamisen ydintekijöistä lapsen ja hänen perheensä osallistumisen edistämiseksi lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. (Rantala 2018.) Yksi kehittämistyön tuomista oivalluksista oli se, että lapsen tuleminen nähdyksi ja kuulluksi merkityksellisen toimintansa kautta arvokkaana omana itsenään avasi väyliä lasta ja hänen perhettään aidosti osallistavaan keskusteluun yhdessä ammattilaisten kanssa. (Rantala 2018.) Yhdessä kehkeytyvä prosessi Perheen ja ammattilaisten välinen vuorovaikutus toteutuu parhaimmillaan oppimisprosessina, jossa yhdessä etsitään ratkaisuja ja mahdollistetaan lapsen osallistumista kuntoutumiseen. Esimerkiksi kuntoutussuunnitelmiin yhdessä määritellyn lapsen oman tavoitteen tulisi perustua lapsen itselleen merkitykselliseen toimintaan ja ilmaisun olla mahdollisimman lähellä lapsen omaa sanoitusta, kuten ”pyöräily kaverille”. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.) Tällaisen yhdessä kehkeytyvän oppimisprosessin arvioinnissa ei riitä perinteinen kuntoutuksen tavoitteen saavuttamisen arviointi tai tulosmittarit. Kuntoutuksen tulosellisuudessa tulisi arvioida koko prosessia. Tulevaisuudessa tarvitaan erityisesti kehittävää ja ennakoivaa arviointia. Osallistumisen ekologinen arviointi on uusi menetelmä, jossa arvioidaan toimintaedellytyksiä ja -mahdollisuuksia sekä kuvataan, mitä muutosta tarvitaan tavoitteen saavuttamiseksi lapsen, perheen ja ympäristön näkökulmista. Näiden toteutumiseksi laaditaan toimintasuunnitelma, jossa on tehty selkeä vastuunjako. (Vänskä & Sipari & Pollari & Huisman 2018.) Lapsen ja perheen osallistuminen kuntoutumisprosessiin mahdollistuu toimintatavoin ja välinein, joiden avulla sekä perhe että ammattilaiset voivat ennakoida osallistumistaan yhteistoiminnalliseen oppimisprosessiin ja valmistautua erilaisiin tilanteisiin omaa tahtiaan. Erinomaisia käytäntöjä lapsiperheiden arkeen syntyy, kun lapsi, vanhemmat ja ammattilaiset yhdessä rakentavat uutta tietoa ja kehittävät uusia tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä. Kirjoittajat: Nina Rantala, toimintaterapeutti, kuntoutuksen ylempi AMK-tutkinto-ohjelma. Rantala työskentelee lasten ja nuorten kuntoutuksen parissa. Salla Sipari, FT, yliopettaja, kuntoutuksen tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Ahonen, Heli & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa & Kekäläinen, Kaija 2015. Osaamisen johtaminen kartalle – väline kuntoutusosaamisen yhteiseen suunnitteluun. Saatavana osoitteessa: <https://www.hamk.fi/wp-content/uploads/2018/08/Osaamisen-johtaminen-kartalle-25.11.2015.pdf>. Autti-Rämö, I. & Salminen, A.-L. 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen, Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. Broberg, A. & Almqvist, K. & Tjus, T. 2005. Kliininen lapsipsykologia. Helsinki: Edita Prima Oy. Cardol, M. & De Jong, B. A. & Ward, C. D. 2002. On Autonomy and Participation in Rehabilitation. Disability and Rehabilitation 2002; 24 (18), 970–974 Cavet, J. & Sloper, P. 2004. Participation of disabled children in individual decisions about their lives and in public decisions about service development. Children & society 2004: 18, 278–290. Clapton, J. & Kendall, E. 2002. Autonomy and Participation in Rehabilitation: Time for a New Paradigm? Disability and Rehabilitation 2002: 24 (18), 987–991. Franklin, A. & Sloper, P. 2009. Supporting the participation of disabled children and young people in decision-making. Children & Society 2009: 23 (1), 3–15. Kauppila, J. & Sipari S. & Suhonen-Polvi H. 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, Ilona & Salminen Anna-Liisa & Rajavaara, Marketta & Ylinen Aarne 2016. Kuntoutuminen. Helsinki: Duodecim. 110-121. Manninen, Sari 2015. Erityistä tukea tarvitsevien lasten osallisuuden haasteet koulussa - kasvattajien käsityksiä. Saatavana osoitteesta: <https://bulletin.nmi.fi/wp-content/uploads/2015/02/Manninen.pdf>. Melamies, N. & Pärnä, K. & Heino, L. & Miller H. 2012. Lapsi kuntoutujana – haaste aikuisille. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.) 2012. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes. Olli, Johanna & Vehkakoski, Tanja & Salanterä, Sanna 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Literature review. Disability & Society 2012: 27 (6), 793–807. Perttinä, Pirkko. 2001. Kuka minusta puhuu? Asiakkaan osallistuminen ja asema kuntoutussuunnittelussa. Jyväskylän yliopisto. Saatavana osoitteessa: <https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/8230>. Pollari, Kirsi & Hoikkala, Susanna 2016. Lastensuojelun Keskusliitto. Osallisuuden elementit – ammattilaisten taito luo pohjaa lapsen osallistumiselle. Saatavana osoitteessa: <http://lskl.e-julkaisu.com/vammaisen-lapsen-nakemysten-selvittaminen//>. Rajavaara, Marketta. Unohdettu ihminen? Asiakaslähtöisyys kuntoutuksen kehittämisessä. Kuntoutus 2008: (2), 43–46. Rantala, N. 2018. Lapselle merkityksellinen toiminta osallistumista edistävänä tekijänä lapsen kuntoutumisen suunnittelussa. Saatavana osoitteessa: http://www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2018120319620. Saikku, P. & Karjalainen, V. 2007. Kohtaamisen muuttuva haaste. Pitkittäistarkastelu kuntoutuksen asiakasyhteistyöstä. Vertaisarvioidut artikkelit. Kuntoutussäätiö. Kuntoutus (2), 15–26. Seppälä, Eeva & Veijola, Arja (toim.) 2012. Lapsen ja nuoren kuntoutuksen kehittäminen. Helsinki: Astekirjat Oy. Siltala, P. 2003. Varhainen vuorovaikutus kokemuksen ja tutkimuksen valossa. Teoksessa Niemelä, P. & Siltala, P. & Tamminen, T. (toim.). Äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus. Helsinki: WSOY. Sipari, S. & Vänskä, N. &, Pollari K. 2017a. Lapselle merkityksellinen toiminta kuntoutumisessa – Lapsen Metkut. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa – Lapsen edun arviointi (LOOK) -hanke. Saatavana osoitteessa: http://metropolia.e-julkaisu.com/lapsen-metkut/ Sipari, S. & Vänskä, N. & Pollari, K. 2017b. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 2017: 5. Verkkodokumentti. Saatavana osoitteessa: <https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550>. Sipari, Salla & Vänskä, Nea yhteistoiminnassa Chiarello, Lisa & Palisano, Robert 2017c. Osallistumisen ekologinen arviointi. Käsikirja. Yhteinen arviointi ja suunnittelu lapsen osallistumiseksi merkitykselliseen toimintaan. Saatavana osoitteessa: http://www.theseus.fi/handle/10024/140228 Unicef n.d. YK:n yleissopimus lasten oikeuksista 1 osa, 12 artikla. Saatavana osoitteessa: <https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/>. Vänskä, N.& Pollari, K. & Sipari, S. 2016. Lasten osallistumista ja toimijuutta vahvistavat kuntoutuksen hyvät käytännöt kirjallisuudessa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. KELA. Työpapereita 2016: 94. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161355/Tyopapereita94.pdf?sequence=1&isAllowed=y Vänskä, N. & Sipari, S. & Pollari, K. & Huisman A. 2018. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Helsinki: Kuntoutuksen kehittäminen, Kela. Saatavana osoitteessa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240069 Kuvat: https://pixabay.com/

Lue lisää

Olenko motivoiva ammattilainen?
27.11.2018
Tiina Karihtala

Jokainen ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin saralla toimiva on varmasti joskus pohtinut motivoinnin haastavaa tehtävää omassa työssään. Miten saisin asiakkaan tai potilaan innostumaan ja motivoitumaan pitämään itse huolta omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan? Olenko epäonnistunut omassa työssäni, kun asiakas ei motivoidu terapiaan, liikunnallisempaan elämäntapaan tai terveellisempään ruokavalioon? Miten voisin oppia paremmaksi motivoijaksi? Motivaatiolla tarkoitetaan tahtotilaa, joka ohjaa ihmisen käyttäytymistä. Ajatellaan, että mitä vahvempi motivaatio on, sitä varmemmin saavutetaan halutut tulokset. Motivaation määrän lisäksi tärkeää on kuitenkin myös motivaation laatu (Haukkanen ym. 2012). Kun toiminta koetaan merkitykselliseksi omassa arjessa ja se tuottaa iloa (sisäinen motivaatio), tuottaa toiminta enemmän tuloksia ja yleensä pysyvämpää ja pitkäkestoisempaa toimintaa/elämäntapaa kuin esimerkiksi sosiaalisen paineen vuoksi tai rangaistuksen pelossa toteutunut toiminta (ulkoinen motivaatio). Vuorovaikutuksen tapa asiakassuhteessa on keskeinen tekijä sisäisen motivaation rakentumisessa. Ammattilaisen kannattaa pohtia omaa vuorovaikutustyyliään ja omaa positiotaan asiakkaaseen nähden (Runsio 2018). Toiset asiakkaat tulevat vastaanotolle tasavertaisella neuvottelevalla asenteella, toiset kaipaavat hoitoa ja hoivaa, ja joku haluaa ehkä suoria ohjeita ja neuvoja siitä, miten pitäisi toimia. Jos pystyy tunnistamaan asiakkaan lähtökohdat ja position, on helpompaa auttaa häntä motivaation rakentamisessa. Pystyvyyden tunne motivaation syntymisen pohjalla Erilaisiin teorioihin pohjautuvia motivointimenetelmiä on paljon. Chasandra (2018) tutkimusryhmineen totesi meta-analyysissaan, että fyysisen aktiivisuuden edistämisessä mikään menetelmä ei ollut toista vaikuttavampi. Tulokset olivat kuitenkin parempia, jos jokin menetelmä oli käytössä. Esimerkiksi työyhteisössä voisi siis olla hyödyllistä valita yhdessä jokin menetelmä, jonka käyttöön kaikki sitoutuvat. Yhteinen viitekehys tuo ryhtiä ja rakennetta asiakastyöhön, ja sen kautta työ- ja toimintatapojen kehittäminen on jäsentynyttä ja tehokasta. Useimpien motivointimenetelmien kulmakivenä toistuu kuitenkin yksi yhteinen teema: pystyvyyskäsitysten vahvistaminen. Pystyvyydellä tarkoitetaan sitä, että asiakkaalla on luottamusta omiin kykyihinsä (Bandura 1986). Kun pystyvyyden tunne on vahva, ihminen pystyy esimerkiksi tekemään terveellisiä valintoja kaupassa tai toteuttamaan hänelle suunniteltua liikuntaohjelmaa. Muun muassa selkäkipuisilla tämä voi tarkoittaa sitä, että hänelle herätetään luottamus ja tunne siitä, että hänen selkänsä kestää liikkumista. Asiakkaan pystyvyyskäsitystä kannattaa arvioida esimerkiksi strukturoidun lomakkeen avulla. (Koho 2018.) On tärkeää kuunnella asiakkaan omaa kokemusta. Useilla ihmisillä saattaa olla jo paljon epäonnistuneita kokemuksia terveydenhuollosta. Ammattilaisen pitää tunnistaa nämä asiakkaan tarinasta ja tehdä näkyväksi, että hän ymmärtää ja tunnustaa asiakkaan kokemuksen. Arvioimatta muiden ammattilaisten työtä voi esimerkiksi sanoittaa seuraavasti: ”Onpa sinulla ollut aiemmin raskaita ja kurjia kokemuksia.” Tällaisella vuorovaikutuksella ja asiakkaan kokemuksen validoinnilla osoitetaan asiakkaan arvo ja merkitys, joka edistää motivaation syntymistä.                         Miten opin paremmaksi motivoijaksi? Jokainen meistä voi oppia paremmaksi motivoijaksi. Oppiminen edellyttää vain halua ja rohkeutta reflektoida omaa toimintaa. Jokaisen ammattilaisen on hyvä aika ajoin arvioida omia työtapojaan ja tottumuksiaan ja antautua kuulemaan palautetta esimerkiksi kollegalta ja asiakkailta. Voit oppia toimimaan paremmin vain, jos osaat tunnistaa oman, tämänhetkisen tapasi toimia. Meillä jokaisella on taskussa hyvä apuväline oman toiminnan arviointiin − puhelin. Kuvaa omaa toimintaasi ja opi! Kipupsykologi Terhi Runsio (2018) antaa konkreettisia ohjeita oman asiakastyön arviointiin. Voit tutkia omaa työtäsi esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla: Osaanko löytää pienetkin edistyksen askeleet asiakkaan toiminnasta? Osaanko sanoittaa huomaamani asiat asiakkaalle? Osaanko ammattilaisena pysäyttää kiireen tunnun ja rauhoittaa asiakasta? Jaksanko olla aidosti kiinnostunut juuri tästä asiakkaasta juuri tässä ja nyt? Osaanko luoda asiakkaalle turvallisuutta ja antaa toivon tunnetta? Osaanko maltillistaa asiakkaan tavoitteita? Millä tavalla olen asiakkaan lähellä / tulen asiakkaan lähelle? Miten katson ja kosketan asiakasta? Ehkä meidän ei ammattilaisina kannatakaan pyrkiä asiakkaan motivoimiseen? Sen sijaan Absezt ja Hankonen (2017) kehottavat ammattilaisia keskittymään auttamaan asiakasta selvittämään, mitä asiakas itse haluaa muuttaa (jos yleensä haluaa muuttaa mitään), mitä askelia hän haluaa ottaa muutoksen tekemiseksi ja mitkä asiat hänen omassa arjessaan voivat auttaa muutoksen tekemisessä. Ainahan asiakaskaan ei ole vielä valmis tekoihin tai muutokseen. Vaikka olisit kuinka hyvä ammattilainen, ei ehkä ole vielä asiakkaan sisäisen motivaation syntymisen aika. Ja voihan olla, että sinun hyvän työsi hedelmät saakin kerätä asiakkaan seuraavaksi kohtaama ammattilainen. Näin ollen omaa työtä arvioivien tekijöiden listaan voisikin lisätä: Osaanko herätellä asiakasta itseään tunnistamaan ja pohtimaan itselleen tärkeitä asioita arjessa ja sitä, mitä konkreettista muutosta hän toivoo saavuttavansa?         Tiina Karihtala, lehtori, fysioterapian tutkinto-ohjelma, Metropolia Ammattikorkeakoulu           Lähteet Absetz, P. & Hankonen, N. 2017. Miten auttaa potilaita omaksumaan ja ylläpitämään terveellisiä elämäntapoja? Duodecim 133: 1015–21. Chasandra, M. & Novoradovskaya, E. & Sjögren, T. & Lintunen, T. & Karvanen, J. & Immonen, J. & Ruiz, M. 2018. A scoping review on interventions to promote physical activity among adults with disabilities. Disability and Health Journal 11 (2): 174–183. Haukkala, A. & Hankonen, N. & Konttinen, H. 2012. Sosiaalipsykologia terveyskäyttäytymisen tutkimuksessa. Psykologia 47 (05−06). Koho P. 2018. Pelko, asenteet ja uskomukset kuntoutumisen esteenä. Fysioterapia & Kuntoutus -koulutuspäivät, 3.−4.10.2018, Helsinki. Runsio T. 2018. Olen motivoiva terapeutti – vai olenko? Fysioterapia & Kuntoutus -koulutuspäivät, 3.−4.10.2018, Helsinki.      

Lue lisää
Uudemmat postaukset Vanhemmat postaukset