Avainsana: vanhustyö

Digitalisaatio ikääntyneiden hoivapalveluissa

28.4.2022
Päivi Isokoski-Salonen

Ikääntyneiden määrä kasvaa, eikä hoitajia riitä kaikille ja kaikkialle. Olemmeko valmiita ottamaan vastaan digitalisaation tuomat mahdollisuudet? Entä jos joku ehdottaisi, että uusi työkaverisi onkin robotti? Olemmeko valmiita ottamaan ne osaksi työyhteisöä? Digitalisaation merkitys terveyspalveluissa Valtioneuvosto visioi vuonna 2016, että vuonna 2020 Suomessa otettaisiin laajamittaisesti käyttöön digitalisaatio, automatisaatio ja robotiikka kaikilla yhteiskunnan toimialoilla, myös terveydenhuollossa. Ajatuksena oli, että vuoteen 2025 mennessä saataisiin erilaisia ratkaisuja terveydenhuollon haasteisiin, kuten resurssien riittävyyteen. (Valtioneuvosto 2016.) Myös EU on linjannut vuonna 2019, että yksi tehokas tapa investoida terveyteen on investoida digitalisaatioon. Kuten muissakin palveluissa, on tärkeää arvioida tällaisten digitaalisten terveyspalvelujen vaikutuksia. Päätökset uusien digitaalisten terveyspalvelujen hyväksymisestä, käytöstä tai korvaamisesta terveydenhuoltojärjestelmän eri tasoilla, perustuvat niiden näyttöön suorituskyvystä.  Terveydenhuoltojärjestelmän laajojen tavoitteiden saavuttaminen, mukaan lukien laatu, saavutettavuus, tehokkuus ja tasapuolisuus, ovat tavoitteita, joiden perusteella voidaan arvioida uusia digitaalisia terveyspalveluja.  (EU 2019: 4.) Digitalisaatio ikäihmisten hoidon ja hoitajien tukena Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Kuntaliiton laatusuositus vuosille 2020–2023 luonnoksen mukaan väestöstä vuonna 2018 oli 65 vuotta täyttäneitä noin 20 % ja ennusteen mukaan vuonna 2030 heitä olisi noin 26 % koko väestöstä. Myös iäkkäämmän ikäryhmän eli 75–85 vuotta täyttäneiden osuus kasvaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2020: 12.) Eliniän kasvaessa, myös muistisairauksien määrä kasvaa. Muistisairaudet itsessään eivät kuitenkaan ole lisääntyneet, vaan eliniän kasvu ja sairauksien diagnosoinnin parantuminen on nostanut lukua. Tämä muistisairauksien määrän kasvu tuo omat haasteensa ikäihmisten hoidon kehittämiseen. (Remes 2018.) Terveydenhuollossa automaatio ja robotiikka on jaettu erilaisiin kokonaisuuksiin, joita ovat esimerkiksi potilaiden omahoitoon liittyvä automatiikka, lääketieteen robotiikka ja hoitotyöntekijöiden työtä tukevaan robotiikkaan. Hoitotyöntekijöiden työpanosta pyritään kohdentamaan niihin tehtäviin, joissa tarvitaan hoitajan ammattitaitoa sekä henkilökohtaista olemista ihmisenä ihmiselle. (Kangasniemi 2016: 40–­­42). Näin ollen muissa työtehtävissä voidaan ottaa avuksi työtä tukevaa robotiikkaa. Digitalisaation käytön lisääntyessä hoitotyössä, on syytä pohtia miksi ja mihin tarkoitukseen teknologiaa käytetään, ja osataanko sen käyttöä arvioida, mutta myös millainen teknologinen osaaminen hoitotyön ammattilaisilla on. (Moisanen & Lintula 2020: 69). Digitalisaation teknisen osaamisen merkitys hoitotyössä korostuu, jotta pystytään tarjoamaan palveluita tehokkaasti, laadukkaasti ja turvallisesti. Robotiikka hoitotyössä Hoitotyöntekijöille tehdyissä tutkimuksissa on selvitetty, miten he suhtautuvat robotiikkaan. Pääsääntöisesti niihin suhtaudutaan myönteisesti, mutta niihin liittyy myös pelkoja. (Kangasniemi 2016: 40–42; Kyrki 2015: 3). Tutkimuksissa osoitettiin, että hoitajat kokevat yleisesti pelkoa teknologiaa kohtaan. He kokevat, että hoidettavan yksityisyys häviää, robotit tekevät puolesta tai ne eivät tunnista sairauksien oireita. Pelätään myös töiden lisääntymistä. Toisaalta pelättiin myös sitä, että robotit vievät kaiken työn, tulee massatyöttömyyttä. Tämä pelko on kuitenkin tutkimusten mukaan turha. (Kauhanen 2016: 10.) Hoitohenkilökunnan asenteilla katsotaan olevan suuri merkitys digitalisaatiota ja robotiikkaa kohtaan liittyvässä kehittämisessä. Asenteilla on joko estävä tai edistävä vaikutus. Tähän vaikuttaa muun muassa henkilökohtainen arvomaailma sekä periaatteet, jotka ohjaavat ammattietiikkaa. Hyväksyttävinä robottien käyttötapoina katsottiin fyysisesti raskaissa työtehtävissä avustaminen. Hyväksyminen oli positiivisempaa myös, jos oli jo aikaisempaa kokemusta roboteista. Roboteilla ei kuitenkaan katsottu voivan korvata hoitajan ja hoidettavan vuorovaikutustilanteita. (Moisanen 2020: 73.) Hoiva-alalla puhutaan kutsumuksesta, joka ohjaa henkilöitä hakeutumaan alalle. Ihmisläheisyys, auttamisenhalu ja empatia ohjaavat kutsumukselliseen hoivatyöhön, ja tämän kutsumuksen katsotaan osittain katoavan robotiikan myötä. Henkilöt, jotka näkevät robotiikan myönteisenä asiana hoivatyössä ja sen kehittymisessä, kokevat kutsumuksen uudella tavalla. Heille robotiikka tarjoaa uusia malleja toteuttaa työtään ja kehittää ammatti-identiteettiään. (Turja 2020: 167–168.) Työkaverina robotti Entäpä sitten se robotti työkaverina, ollaanko siihen valmiita? Tutkimusten mukaan valmiita ollaan, tietyin edellytyksin. Tarvitaan kuitenkin erilaisia kokeiluja, joissa ensin testaajina ovat innokkaimmat kokeilijat. Seuraavissa vaiheissa kokeiluja jalkautetaan niille, jotka ehkä vasta pohtivat mahdollisia hyötyjä, ja tästä kokeilua jatketaan taas eteenpäin heille, jotka suhtautuvat asiaan kriittisemmin. On helpompaa ottaa digitalisaatiota ja robotiikkaa käyttöön, kun on ensin testattu ja niistä saatu tieto avoimesti kerrottu uusille käyttäjille. Jotta robotit halutaan ottaa käyttöön, niiden on oltava helppokäyttöisiä ja niiden on oltava hyödyllisiä oman työn kannalta. (Kyrki ym. 2015: 7.) Kirjoitus pohjautuu kirjoittajan Vanhustyön  YAMK-opintojen opinnäytetyöhön, jonka aiheena oli Digitalisaatio ikääntyneiden hoivapalveluissa – Henkilöstön ja johtamisen näkökulma. Kirjoittaja: Päivi Isokoski-Salonen, Vanhustyön YAMK, Metropolian Ammattikorkeakoulu Lähteet: Valtioneuvosto 2016. Valtioneuvoston periaatepäätös älykkäästä robotiikasta ja automatisaatiosta 2016. Valtioneuvoston_paatos_robotiikasta0900908f804c90b7.pdf. Viitattu 1.10.2020. European Union, 2019. ASSESSING THE IMPACT OF DIGITAL TRANSFORMATION OF HEALTH SERVICES Report of the Expert Panel on effective ways of investing in Health (EXPH). Luxembourg: Publications Office of the European Union. Viitattu 1.2.2021 Kangasniemi, Mari, Pietilä, Anna-Maija, Häggman-Laitila, Arja 2016. Automatiikka ja robotiikka hoitotyöntekijöiden työn muutoksessa. Tutkiva hoitotyö. Hoitotieteellinen aikakauslehti 2/2016. Kauhanen, Antti 2016. Teoksessa: Andersson, Cristina, Haavisto, Ilkka, Kangasniemi, Mari, Kauhanen, Antti, Tikka, Taneli, Tähtinen Lauri, Törmänen, Antti. Robotit töihin, koneet tulivat – mitä tapahtuu työpaikoilla? EVA Raportti 2/2016. Helsinki. 2016. Kyrki, Ville, Coco, Kirsi, Hennala, Lea, Laitinen, Arto, Lehto, Paula, Melkas, Helinä, Niemelä, Marketta, Pekkarinen, Satu 2015. Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus. ROSE-konsortio. Strateginen tutkimus. Tilannekuvaraportti 2015. Suomen Akatemia. Moisanen, Kirsi, Lintula, Leila 2020. Teoksessa, Laanterä, Sari, Sauders, Hannele (toim.), Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten geneerinen osaaminen. Kirjallisuuskatsaus. Viitattu 16.8.2021. Remes, Anne 2018. Muistipotilaan laadukas hoito tulevaisuudessa – mahdoton haaste yhteiskunnalle? Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 2018; 134 (24): 2507–8. Sosiaali- ja terveysministeriö ja Kuntaliitto 2020. Laatusuositus 2020-2023.Viitattu 10.10.2020. Turja, Tuuli 2020. Teoksessa Särkikoski, Tuomo, Turja, Tuuli, Parviainen, Jaana (toim.), 2020. Robotin hoiviin? Yhteiskuntatieteen ja filosofian näkökulmia palvelurobotiikkaan. Tampere: Vastapaino.        

Työhyvinvoinnistako ratkaisu kotihoidon hoitajapulaan?

11.4.2022
Krista Ropa

Maassamme vallitsevaan hoitajapulaan tulee reagoida nopeasti. Keinoja, joilla saadaan lisättyä arvokkaan hoitohenkilökunnan pitovoimaa hoitotyöhön, tulee löytyä pian. Riittäviä palkankorotuksia kun on turha edes toivoa. Suurin osa ikääntyneistä henkilöistä asuu ja tahtoo asua kotona (Sosiaali ja terveysministeriö 2020: 37). Suomen vanhuspolitiikan tavoitteena on myös edistää ja mahdollistaa ikääntyvän väestön kotona selviytyminen, kotiin järjestettävän kotihoidon ja tukipalveluiden avulla (Sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto 2020; Tilastoraportti 27/2021). Vanhuspalveluiden asiakkaista suurin osa onkin kotihoidon asiakkaita (Kehusmaa & Alastalo & Hammar & Luoma 2018). Kotihoidon palveluita tarvitsevat eniten ikääntynyt väestö (>75-vuotiaat), mistä suurimman asiakasryhmän muodostavat 85–94-vuotiaat (Tilastoraportti 27/2021). Hoitajapula vallitsee Lähi- ja sairaanhoitajien määrä on kuitenkin pienentynyt kotihoidossa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2021). Vanhuspalveluiden tuottajat kohtaavat maanlaajuisia ongelmia hoitohenkilökunnan saatavuudessa (Alastalo & Kehusmaa 2021).  Hoitajapulan kanssa taistelee myös muu maailma (Intepeler ym. 2019; Rodríguez-Fernández & Herrera & de las Heras-Rosas 2021; Siew & Chitpakdee & Chontawan 2011). Houkuttelematon palkkausjärjestelmä ja riittämätön palkka luovat paljon tyytymättömyyttä ainakin suomalaisten sairaanhoitajien keskuuteen (Hahtela & Karhe 2021). Palkkauksen parantamiseen riittävälle tasolle ei kuitenkaan näytä koskaan riittävän varoja yhteiskunnaltamme. Meidän tuleekin siis miettiä, millä muilla tavoin hoitohenkilökuntaa pystytään sitouttamaan kotihoidon palveluiden pariin. Arvostetaan työntekijöitämme Gerontologinen hoitotyö vaatii monipuolista osaamista. Organisaatioiden johtajien ja esihenkilöiden tuleekin pitää huolta kallisarvoisista työntekijöistään. Vanhustyön työntekijöillä on käytettävänään paljon potentiaalia laajan ammattitaitonsa, käyttökokemusten ja erilaisten näkemystensä vuoksi sekä työn että uusien toimintatapojen kehittämisessä (Bordi 2019: 35). Pidemmän työkokemuksen omaavat hoitajat ovat myös suuri resurssi organisaatiolle, mikä on hyvä huomioida ja sitä tulisi hyödyntää enemmän. Kertynyt ammattitaito mahdollistaa laadukkaan ja tehokkaan hoitotyön suorittamisen ja voi kasvattaa näin myös organisaation tuloksellisuutta. (Siew ym. 2011.) Kokeneita hoitajia tarvitaan sekä uusien hoitajien mentorointiin että antamaan tukea työyhteisölleen (Hahtela & Karhe 2021). Työhyvinvoinnista huolehtiminen Tutkimukset ovat osoittaneet, että työhyvinvointia lisäämällä voimme edistää myös hoitajien organisaatioon ja työhön sitoutumista (Intepeler ym. 2019; Rodríquez-Fernández ym. 2021). Saisimmeko siis panostamalla ja kehittämällä kotihoidon työntekijöiden työhyvinvointia aidosti, houkuteltua sinne myös enemmän työntekijöitä? Työnantaja reagoisi silloin saatujen tyytyväisyyskyselyiden tuloksiin konkreettisilla toimenpiteillä ja työntekijöitään kuunnellen. Työhyvinvoinnin kehittäminen olisi tavoitteellista ja vuotuisen työhyvinvointia edistävän päivän lisäksi, sen säännöllistä kehittämistä tehtäisiin yhdessä henkilökunnan kanssa. Työntekijän olisi mahdollisuus edistää omaa ammattitaitoaan ja suorittaa korkeatasoista ja laadukasta hoitotyötä. Ammatillisen kehittymisen myötä, työntekijälle olisi tarjolla väyliä edetä urallaan ja saada siitä mahdollisesti pientä korvaustakin. Työyhteisön väliseen vuorovaikutukseen ja ilmapiiriin panostettaisiin ja työyhteisö koettaisiin positiivisena sekä kannustavana. Toimivampia toimintatapoja kehitettäisiin yhteistyössä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa moniammatillisessa tiimissä. Turhaa stressiä ei aiheuttaisi resurssien vähyys suhteessa työn kuormittavuuteen ja määrään. Omaan työhön ja sen suorittamiseen voisi vaikuttaa. Työpaikan ulkopuolinen elämä ei rajoittuisi vain yhden viikkotoiveen varaan ja myös työnantajan puolelta löytyisi tarvittaessa joustoa. Työntekijää osallistava ja aidosti välittävä esihenkilö toimisi työyhteisönsä tukena ja motivoijana. Kaiken tämän toiminnan tavoitteena olisi, että työntekijä voisi hyvin ja viihtyisi työympäristössään. Minä ainakin haluaisin työskennellä tällaisessa työpaikassa ja uskon etten olisi ainoa. Korkeatasoinen hoidon laatu, asiantuntijuuden kehittäminen, työyhteisön toimivuus ja toimivat käytännöt, työn palkitsevuus, oikeudenmukainen, osallistava johtaminen sekä työn ja yksityiselämän yhteensovittaminen, on esitetty kuuluvan sairaanhoitajien työhyvinvointiin vaikuttaviksi osa-alueiksi (Hyvän työpaikan kriteerit 2013) ja ovat pääasiassa linjassa myös lähihoitajaliiton työhyvinvointiin kuuluvien asioiden kanssa, tärkeänä lisäyksenä lähihoitajaliiton esille nostama, turvallinen työympäristö (Super). Lopuksi Johtamisen kehittäminen ja työhyvinvoinnista huolehtiminen ovat avainasemassa taistelussa hoitohenkilökunnan resurssiongelmia vastaan. Vanhustyön asiantuntijoiden, kehittäjien ja esihenkilöiden tulisikin ottaa haaste vastaan ja luoda entistä vetovoimaisempia ja pitovoimaltaan lujempia työpaikkoja sen arvokkaalle henkilöstölleen. Tällä tavoin voimme myös jatkossa tarjota ikääntyneelle väestöllemme heidän ansaitsemiaan laadukkaita ja ammattitaitoisia kotihoidon palveluita. Kirjoittaja Krista Ropa, sairaanhoitaja (AMK) ja vanhustyö YAMK-opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Alastalo, Hanna & Kehusmaa, Sari 2021. Vanhuspalvelujen tila toukokuussa 2021. Verkkojulkaisu julkaistu 3.9.2021 Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 27.10.2021. Bordi, Laura 2019. Hyvinvointi digitalisoituvassa vanhustyössä. Tampereen yliopisto, johtamisen ja talouden tiedekunta. Työhyvinvoinnin tutkimusryhmä. Tampere: Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ja Tampereen yliopisto. Hahtela, Nina & Karhe, Liisa 2021. Sairaanhoitajien työolobarometri 2020. Sairaanhoitajaliiton selvitys sosiaali- ja terveysalan vetovoimaisuudesta ja työhyvinvoinnista. Sairaanhoitajaliiton julkaisu 11.1.2021. Viitattu 23.10.2021. Hyvän työpaikan kriteerit 2013. Vetovoimaa ja työhyvinvointia terveydenhuoltoon! Sairaanhoitajaliitto. Viitattu 23.10.2021. Intepeler, Seyda & Esrefgil, Gülay & Yilmazmis, Fatma & Bengu, Nergiz & Dinc, Nuray & Ileri, Serap & Ataman, Zerrin & Dirik, Hasan 2019. Role of job satisfaction and work environment on the organizational commitment of nurses: a cross-sectional study.  Contemporary Nurse 55 (4-5). 380-390. Viitattu 10.10.2021. Kehusmaa Sari & Alastalo Hanna & Hammar Teija & Luoma Minna-Liisa 2018. Kolmasosa vanhuspalvelujen henkilöstöstä työskentelee kotihoidossa – asiakkaista kotihoidossa on yli puolet. Tutkimuksesta tiiviisti 39, marraskuu 2018. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 20.10.2021. Rodríguez-Fernández, Mercedes & Herrera, Juan & de las Heras-Rosas, Carlos 2021. Model of Organizational Commitment Applied to Health Management Systems. International Journal of Environmental Research and Public Health 18 (4496). Viitattu 13.10.2021. Siew, PL & Chitpakdee, B & Chontawan, R 2011. Factors Predicting Organizational Commitment among Nurses in State Hospitals, Malaysia. The International Medical Journal Malaysia 10 (2). 21–28. Sosiaali- ja terveysministeriö, STM 2020. Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaa-miseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023. Tavoitteena ikäystävällinen Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 29. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen Kuntaliitto 2020. Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2020–2023. Tavoitteena ikäystävällinen Suomi. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 29. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Super. Työhyvinvointi. Verkkojulkaisu. Viitattu 27.10.2021. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2021. Vanhuspalvelujen tila toukokuussa 2021: Ympärivuorokautisen hoidon, kotihoidon ja tavallisen palveluasumisen asiakkaat ja henkilöstö. Verkkojulkaisu 3.9.2021. Viitattu 27.10.2021. Tilastoraportti 27/2021. Kotihoito 2020. Yli puolella säännöllisen kotihoidon asiakkaista palvelujen käyttö on päivittäistä. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen julkaisuja 27. Päivitetty 6.9.2021. Viitattu 27.10.2021>

Toipuuko ikäihminen pandemian aiheuttamasta hyvinvointivelasta?

21.3.2022
Hanna Paunonen

Tälläkin hetkellä kodeissa on ikäihmisiä, jotka pandemia on lukinnut sisälle. Maaliskuussa 2020 Suomessa julistettiin poikkeusolot ja yli 65-vuotiaita kehotettiin noudattamaan sosiaalista etäisyyttä muuhun väestöön sillä, he olivat erityisen alttiita covid-19 taudin vakavalle tautimuodolle. Aikaa on nyt tästä kulunut melkein kaksi vuotta. Vaikka palveluita on jo avattu, moni ei ehkä tiedä, että ikäihmisille osa palveluista on vielä suljettu tai rajoitettu. Koko pandemian ajan ikääntyneet ovat olleet erittäin huonossa asemassa. Toki taustalla on heidän suojelemisensa ja sinänsä jalo ajatus on saanut ikävän varjon ylleen. Yli puolentoista vuoden ajan ikääntyneiden sosiaalisista kohtaamispaikoista sekä kulttuuri- ja liikuntaharrastuksista ovat olleet kiinni. Ikääntyneet ovat kuuliaisesti noudattaneet suositusta eristäytyä muista ja jopa omaiset ovat vältelleet kohtaamisia. Millaisen jäljen tämä ikääntyneisiin on jättänyt? Tutkimuksissa on todettu, että ikäihmisten elämänlaadun ja hyvinvoinnin kannalta sosiaaliset suhteet ovat ehdottoman välttämättömiä. Toki niin voidaan ajatella niiden olevan meille kaikille. Sosiaaliset suhteet vahvistavat itsetuntoamme ja luovat mielen hyvinvointimme perustan. (von Faber ym. 2001.) Voidaan sanoa, että ihmiset ympärillämme toimivat niin sanottuna puskurina stressitekijöiden negatiivisille vaikutuksille. Onnistuneen ikääntymisen kannalta näyttäisi olevan merkityksellistä nimenomaan sillä millaisia sosiaalisia kontakteja ikääntyneet pystyvät ylläpitämään ja millaisia yhteisöllisiä arjen valintoja ikäihmiset arjessaan tekevät. Mietityttää kuitenkin, miten ikäihminen on pystynyt ylläpitämään tärkeitä sosiaalisia suhteitaan pandemian aikana, kun ei se ole ollut helppoa meille työssäkäyvillekään. Digillähän tästäkin selvitään Pandemia sanotaan vauhdittaneen niin kutsuttua digiloikkaa. Jokainen ikääntyneiden kanssa työskentelevä taho näytti tarjoavan jonkinlaista etäryhmä toimintaa ja erilaiset etäjumpat lisääntyivät aivan valtavasti. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka monta prosenttia Suomen ikäihmisistä on todellisuudessa pystynyt osallistumaan digitaaliseen ryhmätoimintaan. Tiedämme Ikäteknologiakeskuksen selvityksen mukaan, että keskimäärin 34 % yli 75-vuotiaista ei käytä digitaalista laitetta lainkaan. Heillä ei ole digitaalisia laitteita, heillä ei ole osaamista tai tukea niiden käyttämiseen. Pienestä eläkkeestä johtuen ei ole edes realistista hankkia digitaalisia laitteita. Selvityksen mukaan noin 35 % ottavat digitaaliset laitteet vasta pakon edessä käyttöön mutta käyttävät vain ja ainoastaan, mikäli saavat laitteiden käyttöön apua ja tukea. Näistä kaikista yli 75-vuotiaista vain noin 27–30 % ovat rohkeita digilaitteiden käyttäjiä ja kokeilijoita. (Ikäteknologiakeskus 2019: 6,9.) Kuinka monet ikäihmiset ovat siis todellisuudessa hyötyneet tai päässeet nauttimaan etäpalveluista? Eristyneisyys on aiheuttanut sen, että monella ikäihmisellä päivittäinen aktiivisuus on romahtanut. Liikuntaryhmien jäädyttyä tauoille kaikki eivät löytäneet paikkaa harrastaa liikuntaa. Etätoimintaan jaksaa sitoutua vain hetken ja vaatii sinnikkyyttä pysyä niissä mukana yli puolentoista vuoden ajan. Toimintakyvyn heikentyminen aiheuttaa monesti ikäihmiselle kohtalokkaan kierteen. Kotiin rajautunut elämäntilanne, yksinasuminen ja liikkumisen vähentyminen kodin ulkopuolella muodostavat kehän, jonka seurauksena ikäihminen eristäytyy entisestään. Tunne siitä, että kuuluu johonkin yhteisöön lisää osallisuuden kokemusta ja lievittää yksinäisyyden kokemusta. Kokemus yhteisöön kuulumisesta rakentuu monesti pienistä arjen asioista kuten naapurisuhteista, kuulluksi tulemisesta ja omaan elämään vaikuttamisen mahdollisuuksista. (Särkelä-Kukko – Rönkä 2015:306.) Mihin menisit, jos kaikki paikat ovat kiinni? Mitä tekisit tänään, jos et saisi nähdä ketään? On vaikea kuvitella, miten ikäihminen saa päivänsä kulumaan viikosta ja kuukaudesta toiseen, kun kaikki mitä ennen teit, on suljettu. Kuukaudesta toiseen sinua kehotettiin välttämään kontakteja ja viikosta viikkoon ryhmät, joissa tapasit tuttuja, ystäviä ja kenties naapureita suljettiin. Monella ikäihmisellä on lapsia ja lapsenlapsia, jotka ovat huolehtineet kaupassakäynnistä mutta sosiaaliseksi hyvinvoinniksi se ei kuitenkaan riitä. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että iäkkäät saavat kyllä apua sukulaisilta silloin kuin sitä tarvitsivat mutta arjessa lasten tai lastenlasten merkitys on vähäinen. Naapureilla sen sijaan on merkittävämpi rooli iäkkäiden sosiaaliseen elämään ja sosiaaliseen hyvinvointiin (Varjakoski 2021). Kognitiolle yksinäisyys ja eristyneisyys näyttäisi olevan erittäin haitallista. Yksinäisyyden on tutkittu aiheuttavan merkittävää kognition laskua, lisäävän sairastuvuutta sekä on yhteydessä kuolleisuuteen. Sosiaalinen hyvinvointi on ainoa suojeleva tekijä ikääntyneen yksinäisyyteen. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa tutkittiin yksinäisyyden fyysisiä ja henkisiä seurauksia, niiden erilaisia vaikutusmekanismeja sekä erilaisten interventioiden tehokkuutta. Tässä tutkimuksessa havaittiin, että henkilöt, jotka osallistuivat säännölliseen ohjattuun ryhmätoimintaan, muuttuivat sosiaalisesti aktiivisimmiksi, muodostivat ryhmästä ystävyyssuhteita sekä kokivat oman tarpeellisuuden tunteensa kohonneen ja koettu hyvinvointi oli lisääntynyt. Kahden vuoden seurannassa he käyttivät keskimäärin vähemmän terveydenhuollon palveluita. (Hawkley – Cavioppo 2010.) Vanhustyönkeskusliitto toteutti samankaltainen tutkimuksen, jossa tutkittiin ryhmätoiminnan vaikutuksia ja tulokset olivat samankaltaisia (Jansson – Savikko – Pitkälä 2018). Suomessa puhutaan paljon iäkkäiden yksinäisyydestä ja jopa itsemurhista. Siitä huolimatta iäkkäiden sosiaalista hyvinvointia tukevat kohtaamisen paikat olivat viimeisiä, joita aukaistiin pandemia ajassa. Miten tästä voi toipua? Ikäihmiset ovat olleet, toiset enemmän ja toiset vähemmän eristyksissä koko tämän ajan. Hollannissa julkaistiin syyskuussa 2021 tutkimus (Verhage ym. 2021) jossa todettiin, että fyysisen toimintakyvyn heikentymisen vuoksi ikäihmisten selviytyminen covid-19 tilanteessa, jossa heidät on pakotettu eristäytyneisyyteen, voi olla erityisen vaikeaa. Varsinkin tilanteessa, jossa eristäytyneisyys pitkittyy kohtuuttoman pitkäksi. Pitkittynyt kriisitilanne ja heikko psykososiaalinen tuki saattavat lisätä ahdistusta, hallinnan tunteen menetystä sekä muita mielenterveysongelmia. (Verhage – Thielman –  de Kock –  Lindenberg 2021.) Toipuminen pitkästä kuormittavasta tilanteesta ei tule olemaan helppoa. Ikääntyvien toimintakyky on laskenut pitkään kestäneen eristäytyneisyyden myötä ja yksinäisyyden kokemus on voinut monelle aiheuttaa psyykkisen hyvinvoinnin laskua, masennusta, yksinäisyyttä ja jopa kognitionlaskua. Myös muistisairaudet ovat edenneet vauhdilla. Vaikka voidaan ajatella ikääntyvien omaavan paljon voimavaroja ja elämänkokemuksen kautta tullutta resilienssiä, on meidän silti pohdittava miten voimme tukea ikääntyvien selviytymistä pandemia aikana. Ihmiset kestävät suuriakin vastoinkäymisiä, kunhan ne eivät satu lyhyellä aikavälillä sillä toipuminen vaatii aina voimavaroja. Jos vastoinkäymisten määrä kasvaa ihminen ei ehdi toipua edellisestä ja prosessi jää kesken. (Ojanen 2020:165–166.) Sosiaaliset suhteet ovat yksi merkittävin yksittäinen tekijä suojaamaan ihmistä vastoinkäymisiltä. Ikääntyvien parissa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että mitä laajempi sosiaalinen verkosto ikäihmisellä oli, sen todennäköisemmin hän oli tyytyväinen elämänlaatuunsa ja sitä vähemmän näillä tutkimukseen osallistujilla oli mm. masennusoireita.  (Fuller-Inglesias ym. 2008.) Onko sinulla naapuria? Toipumisen tärkein tekijä löytyy siis sosiaalisten suhteiden vahvistamisesta, osallisuuden ja yhteisöllisyyden kokemisesta. Elämänlaadun näkökulmasta katsottuna sosiaalinen hyvinvointi ja mielenhyvinvointi nousevat merkittävään osaan. Vaikka hyvä fyysinen toimintakyky ja hyvä terveys ovat tärkeitä, ei niiden heikentyminen samalla tavalla vie ihmisen elämänlaadun kokemista alaspäin kuin esimerkiksi sosiaalisten suhteiden puuttuminen (Sarvimäki 2007:52). Tärkeään rooliin nousee myös palvelut. Palveluiden merkitys korostuu mitä enemmän iäkkäillä on tarpeita fyysisen, psyykkisen tai sosiaalisen hyvinvoinnin kentällä. Palveluilla voidaan kompensoida iäkkäiden toimintakyvyn puutoksia ja sitä kautta ikäihmiset pystyvät kokemaan elämänsä laadukkaaksi ja merkitykselliseksi. (Vaarama – Luoma – Siljander – Meriläinen 2010_159.) Tämä asettaa sosiaali- ja terveyspalveluille haasteen. Miten tulemme löytämään ne ihmiset, jotka ovat riskissä jäädä yksinäisyyden kierteeseen tai jotka sinne ovat jo joutuneet? Yksinäisyys asettaa haasteen myös meille kaikille. Jos sinulla on naapuri, on sinulla mahdollisuus olla se joku, joka välittää. Vain välittämällä toinen toisistamme voimme toipua covid-19 pandemia-ajasta. Kirjoittaja Hanna Paunonen, geronomi (AMK), vanhustyön ylempi AMK -opiskelija, Metropolian ammattikorkeakoulu Lähteet Fuller-Iglesias, Heather – Sellars, Besangie – Antonucci, Toni C. 2008. Resilience in Old Age: Social Relations as a Protective Factor. Research in Human Development, 5:3, 181–193. Hawkley, Louise C. – Cacioppo, John T. 2010. Loneliness Matters: A Theoretical and Empirical Review of Consequences and Mechanisms. The Society of Behavioral Medicine. Ikäteknologiakeskus 2019. Yli 75-vuotiaiden digiosallisuus – kokemukset, tarpeet ja motivaatio. Jansson, Anu – Savikko, Nina – Pitkälä, Kaisu 2018. Training professionals to imple-ment a group model for alleviating loneliness among older people – 10-year follow-up study. Educ Gerontol 2018;44:119–27. Ojanen, Markku 2020. Hyvän elämän rakennuspuut. Pohdintaa hyvästä elämästä ja onnellisuudesta. Aikamedia Oy. Sarvimäki, Anneli 2007. Ikäihmisten elämänlaatu hyvänä arkena. Teoksessa: Ikäinsti-tuutti 2007. Ikääntyneiden arki. Näkökulmia ikäihmisten arjen kysymyksiin. 50–62. Särkelä-Kukko, Mona – Rönkä, Kimmo 2015. Yhteisöllinen asuminen lievittää vanhojen ihmisten yksinäisyyttä. Gerontologia 4/2015 303–307. Vaarama, Marja – Luoma, Minna-Liisa – Siljander, Eero – Meriläinen, Satu 2010. 80-vuotta täyttäneiden koettu elämänlaatu. Teoksessa: Vaarama, Marja – Moisio, Pasi – Karvonen, Sakari (toim.) 2010. Suomalaisten hyvinvointi 2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 151–166. Varjakoski, Hanna 2021. Ikääntyneiden naapurisuhteet ja -verkostot. Gerontologia 2/2021 s193 Verhage, M. – Thielman, L. –  de Kock, L. – Lindenberg, J. (2021). Coping of Older adults in Times of COVID-19: Considerations of Temporality Among Dutch Older Adults. The journals of gerontology. Series B, Psychological sciences and social sciences, 76(7) Von Faber, Margaret – Bootsma-van der Wiel, Annetje – van Exel, Eric – Gussekloo, Jacobijn – Lagaay, Anne M. – van Dongen, Els –Knook, Dick L.  – van der Geest, Sjaak –Westendorp, Rudi G. J.  2001 Successful Aging in the Oldest Old. American Medical Association.

RAI-arviointimittarin CAP 4-heräte kotihoidossa osaamisen kokemuksen ja -kehittämisen näkökulmasta.

15.2.2022
Leena Jaatinen

Kotihoidon hoitaja on saanut vastuuasiakkaansa RAI-arvioinnin valmiiksi. Hän tarkastelee arviointimittarin tuloksia ja huomaa joitakin kohonneita mittariarvoja sekä aktivoituneita herätteitä. Hoitaja tarkastelee herätteitä tarkemmin ja huomaa ympärivuorokautista hoitoon joutumisen uhkaa enteilevän herätteen aktivoituneen. Hän myös muistaa asiakkaan usein mainitsevan, että haluaa asua omassa kodissaan niin kauan, kun se on mahdollista. Hoitaja miettii, kuinka hän hyödyntää arvioinnin tarjoaman tiedon, oman kokemuksen asiakkaasta sekä oman ammattitaitonsa, jotta asiakkaan kotona asumista voitaisiin vielä tukea. Iäkkäiden kotona asumista pyritään tukemaan niin kauan kuin se on turvallista ja mielekästä. Se on sekä yhteiskunnallisesti, että inhimillisesti tavoiteltavaa, sillä iäkkäiden määrä kasvaa, hoitotyöntekijöitä tarvitaan yhä enemmän ja kuitenkin myös moni haluaa asua ja elää itsenäisesti. RAI-arviointiväline tarjoaa mainion työkalun asiakkaan toimintakyvyn sekä mahdollisien uhkien arvioinnin helpottamiseksi. Lisäksi laki vaatii sen käyttöä iäkkäiden toimintakyvyn arvioinnissa 1.4.2023 (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012). RAI-arvioinnin CAP 4-heräte auttaa havaitsemaan asiakkaan ympärivuorokautiseen hoivaan joutumisen riskin. Kiinnostukseni juuri tuohon herätteeseen kumpusi työhistoriastani. Olin huomannut, että aikaisella puuttumisella iäkkään toimintakyvyn muutoksiin voitaisiin vaikuttaa asiakkaan ympärivuorokautiseen hoivaan siirtymistä ehkäistä ja siirtää. Päivittäisistä toimista selviytyminen ennustaa mm. laitos- ja sairaalahoidon ja muiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tarvetta ja käyttöä. Lisäksi se ennustaa elinolojen järjestelyjen tarvetta ja elinaikaa. Hankaluudet päivittäisissä toimissa myös alentavat elämänlaatua, heikentävät itsenäisen elämän edellytyksiä sekä ovat lisäävät riskiä tapaturmille. Näiden syiden vuoksi päivittäistä toiminnoista selviytymisen arviointiin on kiinnitettävä huomiota ja pyrittävä vaikuttamaan ennaltaehkäisevässä mielessä. (Heikkinen & Kauppinen & Laukkanen 2013.) Tutkimuksellisessa kehittämistyössäni halusin selvittää, miten kotihoidon henkilökunta kokee oman osaamisensa herätteistä ja CAP 4-herätteestä. Tavoitteena oli lisätä henkilökunnan tietoutta CAP 4-herätteestä ja sen tulkinnasta. Henkilökunnan kokemusta osaamisestaan selvitin kyselylomakkeella. Lisäksi henkilökunta toivoi perehdytystä, jossa asiakasesimerkin avulla voidaan oppia lisää. Työpajoja järjestettiin kolme. Seurantakyselyllä ja haastatteluilla selvitin henkilökunnan kokemusta osaamisestaan, kun työpajoista oli kulunut kolme kuukautta. Työpajatyöskentely koettiin positiivisena. Työpajaan osallistuneet ilmoittivat työpajojen herättäneen mielenkiintoa aiheeseen ja palauttaneen mieleen herätteisiin liittyviä asioita. Työpajaan osallistumisella näytti olevan monia positiivisia vaikutuksia osaamisen kokemukseen herätteistä. Tulokset osoittivat myös, että työpaja lisäsi siihen osallistuneiden kykyä hyödyntää herätteitä työtehtävissään. Tulokset osoittivat, että henkilökunta koki osaamisensa herätteistä yleisesti tutummiksi, kuin ne kysymykset, jotka kohdentuivat yhteen herätteeseen. Työpajaan osallistuminen ei nimittäin vaikuttanut lisäävän osaamisen kokemusta CAP 4-herätteestä eikä lisäävän CAP 4-herätteen hyödyntämistä työssä. Havaittiin lisäksi, että kotihoidon henkilökunnalla vaikuttaisi olevan intoa ja halua käyttää sekä yleisesti herätteiden, että CAP 4-herätteen tarjoamaa tietoa hyväksi. Työpajoihin osallistuneet jalkauttavat osaamistaan ja oivaltamistaan tiimeissä. Osaamisen ja oppimisen prosessi on kuitenkin aikaa vievää ja nämä tulokset eivät ole vielä mitattavissa. Kehittyminen kohti RAI-asiantuntijuutta on aikaa vievä prosessi. Toimintatapojen ovat mahdollista muovautua hyväksi koettujen käytänteiden perusteella, mutta se vaatii aikaa, sitoutumista ja kehittäjiä. Kirjoittaja: Leena Jaatinen, Sairaanhoitaja YAMK, valmistunut Metropoliasta Vanhustyö YAMK -tutkinnosta tammikuussa 2022.   Lähteet: Heikkinen, Eino & Kauppinen, Markku & Laukkanen, Pia 2013. Toimintakyvyn käsitteen ja arvioinnin evoluutio ja kehittämistarpeet. Teoksessa Heikkinen, Eino & Jyrkämä, Jyrki & Rantanen, Taina (toim.): Gerontologia 3.uud. p. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim 2020. E-kirja. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (980/2012). Annettu Helsingissä 9.7.2020.  Viitattu 25.12.2021.  

Kuolemansuru on menetyskokemuksen kanssa elämistä myös ammattilaiselle

28.1.2022
Carita Hand ja Jaana Porrassalmi-Hintikka

Hoivatyössä kohdataan paljon vakavasti sairaita, kärsiviä ja kuolevia ihmisisä. Se synnyttää tarpeen tarkastella myös omaa henkilökohtaista suhtautumista suruun. Perinteisesti ajatellaan, että hoiva- ja hoitotyötä ammatikseen tekevä on se, joka kykenee jättämään omat tunteensa taka-alalle, tukemaan surevaa surun kohdatessa ja hoitamaan surun kohdatessa siihen tilanteeseen liittyvät käytännön asiat. Suomessa vuonna 2020 kuoli 55 500 henkeä. Suurin osa kuolemista aiheutui verenkiertoelimistön sairauksista tai kasvaimista, seuraavaksi eniten muistisairauksista. Näihin syihin kuoli lähes 60% suomalaisista (Tilastokeskus 2021). Suurin osa kuolemista tapahtuu edelleen sairaaloissa tai hoivalaitoksissa, joten hoiva- ja hoitotyön ammattilainen mitä todennäköisemmin kohtaa kuolemaa jossain uransa vaiheessa. Kuolema voi tapahtua tilanteessa, jossa on vasta äskettäin tavannut kuolevan henkilön tai se liittyy tilanteeseen, jossa on hoitanut henkilöä pitkään ennen tämän kuolemaa ja tullut hänen kanssaan siksi hyvinkin läheiseksi. Kuolemaan rinnastettavaa surua voidaan tuntea myös ennen varsinaista kuolemaa. Erityisesti muistisairaita ihmisisä hoitavat ihmiset kokevat emotionaalisesti ja fyysisesti ilmenevää surua, joka liittyy sairauden etenemiseen, sairastuneen psykologiseen kuolemaan ennen varsinaista fyysistä kuolemaa. (Lindauer, A. & Harvath, T. 2014.) Omaisten ja ystävien kuolemansuru on sallittua mutta onko se ammattilaiselle hyväksyttyä. Onko kuoleman kohtaaminen ammattilaiselle helpompaa, ja onko ammattilaisena lupa surra. Tasapainoilu omien tunteiden ja ammatillisuuden välillä ei ole aina helppoa. Surun tunnistaminen ja sen käsittely liittyy osana ammattilaisena kasvuun. Työyhteisöissä surua tulisi ymmärtää, jotta surevia voitaisiin siellä paremmin tukea ja auttaa. (Wisekal, A. 2015.) Surulla on monet kasvot Suru on intensiivinen ja pitkäkestoinen mielipahan tunne, joka johtuu jostakin menetyksestä tai muusta ikävästä tapahtumasta (Poijula, S.2002). Se on luonnollinen reaktio menetykseen ja johtuu tavallisesti läheisen kuolemasta, parisuhteen päättymisestä, työttömäksi joutumisesta tai sairastumisesta (Mielipalvelut Oy 2018). Suru käsittää tunteita, asenteita ja käyttäytymisen. Jokainen kokee surun yksilöllisesti, reaktiot suruun ja niiden kesto vaihtelevat. Persoonallisuus, aikaisemmat menetykset, menetyksen luonne ja surevan saama tuki tai sen puute vaikuttavat suruun. (Poijula, S.2002.) Surra voi vaikka kukaan ei ole kuollut. Kun puhutaan kuolemansurusta, siihen liittyy yleensä surullisuuden lisäksi monenlaisia muitakin tunteita kuten esimerkiksi kaipuuta, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, ahdistusta, helpotusta tai iloa (Surevan kohtaaminen hanke – tukea ja tietoa surevia työssään kohtaaville 2021.) Ihmiset voivat ilmaista suruaan eri tavoin. Itkeminen ja puhuminen eivät ole ainoita surun ilmaisemisen muotoja. Kaikki eivät pysty tai halua ilmaista tunteitaan muille. Surun purkaminen toimintaan voi olla toisille luontevampi keino helpottaa tilannettaan. (Mielipalvelut Oy 2018.) Surevan kohtaamisessa ammattilaista auttavat ymmärrys siitä, mitä suru on. Lisäksi ammattilaiselle on tärkeää oman suru- ja kuolemasuhteen käsitteleminen ja selkeyttäminen (Surevan kohtaaminen hanke – tukea ja tietoa surevia työssään kohtaaville 2021.) Tulemme kaikki todennäköisesti kohtaamaan omassa elämässämme kuolemansurun. Kuolemansuru on kokonaisvaltainen ja moniulotteinen menetyskokemus, elämäntapahtuma, jota ei tarvitse suorittaa tai työstää tietyssä ajassa pois. Suremisen voidaan ajatella olevan menetyskokemuksen kanssa elämistä. (Pulkkinen, M. 2017.) Kuolemansuru hoivan arjessa Hoivaa antavien rooli on kuoleman kohdatessa kaksijakoinen: heidän tulisi olla vahvoja ja tukea muita mutta toisaalta hoidettavan menettäminen tuo esille paljon omia tunteita. Surusta selviytymiseen ei vaikuta pelkästään potilaan tai asiakkaan sen hetkiseen kuolemantilanteeseen liittyvät asiat, vaan kaikki se, mitä on tapahtunut ennen surukokemusta ja mitä tapahtuu tilanteen jälkeen (Adwan, J. 2014). Tutkittaessa sairaanhoitajien tunnekokemuksia, suurin tunteita aiheuttava asia liittyi juuri kuolevien hoitoon (Kostka, A. ym. 2021).  Oma elämäntilanne ja kokemukset ovat mukana silloin, kun saattohoitotyötä tehdään (Saattohoitoseminaari 2021). Kuolemaan liittyvät tunnereaktiot voivat näyttäytyä hoitajalla monin tavoin: suruna, masennuksena, itkuisuutena, jopa syyllisyytenä. Muistot kuolevan ihmisen hoidosta eivät unohdu, vaan siihen voi liittyviä vahvoja tunteita vielä vuosienkin päästä. Silti on mielenkiintoista, että joillain hoivan antajilla on edelleen sellainen käsitys, että suru tai kuoleman äärelle pysähtyminen on osoitus epäammattimaisuudesta. (Gerow, L. ym. 2010.) On todettu, että mikäli ammattilainen ei saa tukea surukokemukseensa, se voi heijastua hänen ihmissuhteisiinsa, itsearvostukseensa, tunteiden ilmaisuun ja sillä voi olla vaikutusta jopa ruokahaluun (Wisekal, A. 2015).  Oireet voivat ilmetä myös emotionaalisina ja fyysisinä oireina kuten päänsärkynä, väsymyksenä ja masennuksena. Altistuminen potilaiden kärsimykselle ja kuolemalle saattaa altistaa hoitajan stressille ja uupumukselle. (Adwan, J. 2014.)  Akuutissa tilanteessa fysiologinen stressireaktio voi ilmetä sydämen tykytyksenä, rytmihäiriöinä, jäsenten puutumisena, huimauksena, suun kuivumisena tai palan tunteena kurkussa (Surevan kohtaaminen hanke – tukea ja tietoa surevia työssään kohtaaville 2021). Tutkimusten mukaan hoitajat käyttävät kuolemantilanteissa erilaisia selviytymiskeinoja, jotka välttämättä eivät ole pidemmällä tähtäimellä kovin tehokkaita. Yhtenä keinona on kuvitteellisen “suojaverhon” asettamien itsensä ja kuolevan ihmisen väliin, jolloin suhde kuolevaan muodostuu etäisemmäksi ja menettämisen tunteesta ei muodostu niin suuri. On todettu, että puhumisen välttäminen ja kuolemaan liittyvien asioiden lokerointi voivat aiheuttaa hoitajissa uupumusta sekä fyysisiä ja emotionaalisia ongelmia. Kuolemaan liittyvien tunteiden käsittelemättä jättäminen voi aiheuttaa henkisen trauman, joka siirtyy tuleviin vastaaviin tilanteisiin. Toisaalta hyvä kokemus kuolemantilanteessa kantaa myönteisellä tavalla eteenpäin. (Gerow, L. ym. 2010.) Voisiko työyhteisössä kuolemaan liittyvän surun ajatella toisin? Suru koskettaa kaikkia ammattilaisia (Wisekal, A. 2015). Kuolemansurusta tulee puhua, koska sillä on todettu olevan yhteyttä sekä työuupumukseen että huonompaan työtyytyväisyyteen. Nämä molemmat heikentävät yksilön kykyä suoriutua työstään. Ammattilaisten surukokemuksissa on pureuduttu usein niihin tunteisiin, joita suru herättää ja yritetty tarjota selviytymiskeinoja surusta yli pääsemiseksi. (Adwan, J. 2014.) Suru on kuitenkin kokonaisvaltainen kokemus, josta surevalle jää aina jälki. Surua ei voi suorittaa eikä sillä ole määriteltyä aikaa.  (Pulkkinen, M.  2021). Myös ammattilaisella on lupa surra ja käyttää suruun oma tarvitsemansa aika. Parhaimmillaan työyhteisö voisi kantaa surussa tarjoamalla apua ja tukea, sillä tunteiden jakaminen kuolemasta auttaa työntekijöitä selviytymään (Adwan, J. 2014.) Esimerkiksi Terhokodissa vaikeita tilanteita puretaan ja henkilöstön jaksamisesta huolehditaan muun muassa säännöllisellä työnohjauksella, moniammatillisilla kokouksilla ja suullisilla raporteilla (Tarjanne-Lekola, H. 2021). Mari Pulkkinen toi Metropolia amk:ssa pidetyssä Saattohoitoseminaarissa* esille lohdun sanat: “Nyt ei tarvitse olla vahva” tai “Mä hoidan tämän sun puolesta”. Ne sanat voisivat päteä myös työyhteisöissä. Itsestä huolehtiminen, työyhteisöstä saatu vertaistuki ja käytännön tuoma kokemus edistävät ammattilaista kehittymään paremmaksi surevan kohtaamisessa (Surevan kohtaaminen hanke – tukea ja tietoa surevia työssään kohtaaville 2021; Wisekal, A. 2015.) *Saattohoitoseminaari Kuoleman surun kohtaaminen järjestettiin Metropolia ammattikorkeakoulun HyMy-kylän, Soccan Gerometro-verkoston ja Luksia hyvinvointipalveluiden yhteistyönä 10.11.2021. Luentoalustusten jälkeen aihetta käsiteltiin Erätauko-keskustelun (Sitra) aikana, johon kaikki seminaariin osallistuneet osallistuivat. Keskustelun aikana tuli ilmi, että aihe on tärkeä ja sitä tulee jatkaa. Kirjoittajat Carita Hand, , TtM, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Terveys osaamisalue.  Hän työskentelee terveysalan lehtorina opetusalueenaan gerontologinen hoitotyö ja johtaminen. Lisäksi hän toimii erilaisissa vastuu- ja kehittämistehtävissä oman opetustyönsä lisäksi. Jaana Porrassalmi-Hintikka, geronomiopiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu, Hyvinvointi osaamisalue. Hän on kiinnostunut vanhustyöstä ja saattohoidosta ja ollut mukana järjestämässä Kuoleman surun kohtaaminen -saattohoitoseminaaria.   Lähteet Adwan, J. 2014. Pediatric Nurses´Grief Experience, Burnout and Job Satisfaction. Journal of Pediatric Nursing 29, 329-336. Gerow, L., Conejo, P., Alonzo, A., Davis, N., Rodgers, S., Williams Domian, E. 2010. Creating a Curtain of Protection: Nurses’ Experiences of Grief Following Patient Death. Journal of Nursing Scholarship 42(2), 122-129. Tarjanne-Lekola, H. 2021. Kohti suremisen taitoa. – saattohoitoseminaari toi ymmärrystä kuoleman suruun. Socca blogi 2021. Kostka, A., Borodzicz, A. & Krzeminska, S. 2021. Feelings and emotions of nurses related to dying and death of patients – A pilot study. Psychology Research and Behavioral Management 2021:14, 705-717. Lindauer, A. & Harvath, T. 2014. Pre-death grief in the context of dementia caregiving: a concept analysis. Journal of Advanced Nursing 70(10: 2196-207). Mielipalvelut Oy 2018. Mitä suru on? Miten surua tulisi käsitellä?  Poijula, S. 2002. Surutyö. 2. painos. Helsinki: Kirjapaja Oy. Pulkkinen, M. 2017. Surun sylissä. Suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Helsinki: Kustantamo S&S. s. 265. Pulkkinen, M.  2021. Surusta sydämellä. Luentomateriaali. Saattohoitoseminaari Kuoleman surun kohtaaminen. Metropolia Amk, Hymy-kylä. Saattohoitoseminaari Kuoleman surun kohtaaminen 2021, keskustelumateriaali. Metropolia Amk, Hymy-kylä. Surevan kohtaaminen hanke – tukea ja tietoa surevia työssään kohtaaville 2021. Tilastokeskus 2021. Kuolemansyyt 2020.  Wisekal, A. 2015. A Concept Analysis of Nurses´Grief. Clinical Journal of Oncology Nyrsing 19(5), 103-107.

Miksi nuoria ei kiinnosta ikäihmisten hoito?    

11.1.2021
Päivi Isokoski-Salonen

Oletko nähnyt tv:stä tai elokuvateatterissa montaakaan sarjaa tai elokuvaa, jossa pääosassa tai tapahtumapaikkana olisi palvelutalo, jossa nuoret ja kauniit ammattilaiset tekevät työtään erikoisten ja vaativien tapausten keskellä? Houkuttelisiko tämä vanhustyön pariin? TV:ssä ja elokuvissa näytetään tapahtumat ensiavussa, ambulanssissa tai sairaalassa, ja kaikki hoidettavat ja heidän vaivansa ovat sellaisia, joita ei juurikaan arkielämässä kohtaa. Mitä haastavampi ja erikoisempi tapaus, sen parempi ja mielenkiintoisempi.  Jos tehtäisiin tv-sarja tai elokuva, jossa pääosassa olisi jokin tavallinen palvelutalo, tavalliset hoitajat ja tavalliset asukkaat, kiinnostaisiko se ketään, varsinkaan nuoria? Eipä taitaisi. Mutta jos tehtäisiinkin samalla periaatteella kuin nuo sairaalasarjat, paikka vain vaihtuisi? Jokaisella palvelutalossa olevalla hoitajalla varmasti olisi takataskussaan jokin hauska ja erikoinen juttu, josta saisi jutun juurta ohjelmaan. Esimerkiksi, miten houkuttelet suihkuun vastahankaisen merimiehen, joka aikaisemmin kävi suihkussa kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena, ja joka muistelee Rion yössä tapaamiaan kaunottaria, jotka eivät nyt suihkuttajana näytäkään samalta. Tätä kun vielä ammattitaitoiset käsikirjoittajat muovaisivat, niin varmasti saataisiin aikaan jotakin mielenkiintoista katseltavaa, ja tietenkään ketään syrjimättä tai loukkaamatta, asukasta kunnioittaen ja huomioiden. Samalla saataisiin asukkaan toiveet ja ajatukset kuuluviin. Olisiko tässä keino, joka saisi nuorten – ja muidenkin, mielenkiinnon heräämään ja hakeutumaan ikäihmisten auttajiksi? Vanhustyön arvostus Osittain tv:llä ja elokuvilla varmasti on oma osuutensa vanhustyön arvostukseen, mutta asiaa pitää pohtia myös hieman vakavammin. Hoitajien nettisivujen keskustelupalstalla oli kirjoituksia, joista selvästi näkyi, etteivät nuoret hoitajat halua vanhustyön pariin. Koettiin työn olevan liian raskasta vuorotyötä ja siihen nähden huonosti palkattua. Nykyään nuoret arvostavat arkena työskentelyä, ja vapaa-ajan säännöllisyyttä, elämässä on muutakin kuin työ. Kirjoituksissa näkyi myös se, että usein nuorille oli sanottu, ”älä vaan jämähdä sinne kesätyöpaikkaan palvelutaloon, ei siellä mitään opi”. Aivan kuin kaikkien täytyisi haluta sairaalan akuuttiosastoille valmistumisen jälkeen, käydään vain opiskelujen alussa kesätöissä palvelutaloissa. Sanna Laulaisen väitöskirjassa (2010, 99) todetaan, että erikoissairaanhoidolla on perusterveydenhuoltoa ja laitoshoidolla avopalveluja parempi kaiku. Tämä näkyy vanhustyössä muun muassa niin, että näkyvät hoitotoimenpiteet ovat arvostetumpia kuin istuminen vanhuksen vieressä seurustellen (Laulainen 2010, 99; Molander 2002, 45). Vanhuutta ja ikääntymistä tutkineet Taina Rantanen ja Kirsi Lumme-Sandt kertoivat Yleisradion haastattelussa vuonna 2017, että vanhuuden julkisuuskuva on väärä, kaikki ikäihmiset laitetaan samaan muottiin. Nuoret, jotka eivät ole kokeneet vielä vanhuutta, eivät voi tietää mitä se on, ja ovat sen vuoksi asiassa ulkopuolisia. (Rantanen 2017.) Vanhustyössä olevilta hoitajilta kysellessäni tuli esiin, että rekrytointi ja mainostaminen pitäisi aloittaa jo yläasteelta. Käytäisiin kertomassa, millaista työtä vanhustyö on, ja otettaisiin enemmän TET-harjoittelijoita (työhön tutustuminen) vastaan osastoille. Palvelutaloissa käy myös päiväkotien lapsia esiintymässä, jolloin se kuva mikä lapsille, heidän vanhemmilleen ja päiväkodeissa oleville hoitajille näistä paikoista jää, on tärkeä tulevaisuutta ajatellen. Entä oppilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö? Hoitoalan ammattilaisia kouluttavien koulujen osuus on erittäin oleellinen. Joskus lähihoitajaopiskelijoilta kysyttäessä saa vastaukseksi aika erikoisen vastauksen miksi he eivät valinneet vanhustyötä erikoistumisalaksi. He olisivat halunneet, mutta koska muita halukkaita oli liian vähän, ei koulutusta aloitettu vähäisen osallistujamäärän vuoksi, jolloin he joutuivat valitsemaan sen toisen vaihtoehdon. Eikö olisi mielekkäämpää kouluttaa ihmisiä siihen mihin he oikeasti haluaisivat erikoistua? Tietenkin kaikki on kustannuksista kiinni, mutta pidemmällä ajalla ajateltuna, pysyykö kyseinen henkilö sitten lainkaan hoitoalalla, jos ei saakaan sitä haluamaansa erikoistumista ja sitä kautta haluamaansa työtä? Toisaalta kuulee myös sitä, että erikoistutaan tarkoituksella muuhun kuin vanhustyöhön, koska vallalla on käsitys, että vanhustyöhön pääsee muutenkin töihin. Tässä varmasti täytyisi työhön rekrytoijan olla vaativa, hakea ja valita työhön vain siihen erikoistunut henkilö. Eihän sitä kätilöksikään ketä tahansa valita. Opiskelijoiden harjoittelujaksot Opiskelijoiden harjoittelujaksojen sijoittelu olisi myös yksi keino muuttaa käsitystä ikäihmisten palvelutaloista. Yleensä opiskelijat tulevat toiseen harjoitteluun (päiväkotijakson jälkeen) palvelutaloon, jolloin suurimmalle osalle nuorista tämä on ensimmäinen kosketus iäkkäisiin ihmisiin. Omat isovanhemmat saattavat olla vielä työelämässä kiinni, ja ainoa ikäihminen, jonka he ovat kaupungilla nähneet, on hyvässä kunnossa oleva kotona asuva ulkomailla matkusteleva henkilö. Sitten, kun opiskelija tulee harjoitteluun palvelutaloon, vastassa onkin uusi maailma, kaikki äänet, hajut ja monisairaat ihmiset, jotka eivät ehkä ulkoisesti näytäkään siltä miltä omat isovanhemmat. Ja täytyy muistaa, että kuolema on aina läsnä iäkkäitä hoidettaessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki asukkaat ovat samanlaisia, mutta järkytys voi olla silti melkoinen ja kokemus jää ikäväksi, jolloin nuori päättää, ettei koskaan mene töihin palvelutaloon. Olisiko siis syytä miettiä, missä vaiheessa opintoja on hyvä hetki mennä harjoitteluun palvelutaloon, voisiko harjoittelujaksot, niiden sijoittelu ja ajanjaksot räätälöidä opiskelijan mukaan. Jokuhan voi olla täysin ”kypsä” nuoresta iästään huolimatta, mutta toinen taas saattaa tarvita muuta kokemusta muista paikoista ensin. Ja toisaalta, jo pidemmälle opiskellut osaa ehkä yhdistää eri sairauksia ja vaivoja sekä niiden lääkityksiä ja hoitomuotoja käytäntöön, kuin henkilö, jolla ei ole vielä mitään kokemusta. Hoidossa olevilla ikäihmisillä on paljon erilaisia vaivoja ja lääkkeitä, eiväthän he muuten hoidossa olisikaan. Tämä saattaa helposti jäädä huomaamatta pelkkään perushoitoon keskittymällä. Monesti myös unohdetaan se, että sairaaloissa – pois sulkien tietenkin synnytys- ja lastensairaalat, eniten hoitoa tarvitsevat ja saavat juuri iäkkäät ihmiset, eivät niinkään nuoret ja työikäiset. Eli, jotta ikäihmiset saisivat laadukasta ja juuri heille kohdennettua palvelua, on sen lähdettävä jo palvelua tarjoavista yksiköistä ja yksilöistä, ja jotta ikäihmiset kokisivat, että heidän elämällään on jokin tarkoitus, ja se olisi mielekästä ja merkityksellistä. (Sarvimäki, 2015, 11). Mutta, entä miten kävi alussa olleelle merimiehelle? No, hän pääsi nuoren suomalaisen sairaanhoitajan kanssa saunaan! Kirjoittaja Päivi Isokoski-Salonen, vanhustyön (ylempi AMK) opiskelija, Metropolia AMK Lähteet Laulainen, Sanna 2010.”Jos mittää et anna niin mittää et saa” –Strateginen toimijuus ja organisaatiokansalaisuus vanhustyössä. Itä-Suomen yliopisto. Kuopio. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-0234-4 Molander, Gustaf 2002. Puristuksessa puurtaminen, vanhustenhoitajan arkea. Teoksessa Molander, Gustaf & Multanen, Leena (toim.). Muutoskaipuusta tulevaisuuden huominen: tavoitteena onnistunut vanhustyö. Työterveyslaitos. Helsinki. Rantanen, Taina & Lumme-Sandt, Kirsi 2017. Vanhuuden julkikuva on väärä, sanovat tutkijat. Yle Areena, 15.12.2017. www.yle.fi/uutiset/3-9953446 Luettu 17.11.2020 Sarvimäki, Anneli 2015. Elämän tarkoitus, merkitys ja mielekkyys. Teoksessa: Heimonen, Sirkka-Liisa & Fried, Suvi (toim.) 2015. Vanhuuden mieli. Ikäinstituutti. https://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2020/02/Vanhuuden_mieli_kirja_final.pdf www.hoitajat.net Luettu 16.9.2020.

Työvaltaisen opiskelun mallissa opiskellaan aidossa työympäristössä

24.11.2020
Sanna Mikkola

Vanhustyö koetaan Suomessa raskaaksi. Työvaltaisen opiskelun malli voi muuttaa lähihoitajaopiskelijalle aiemmin syntynyttä mielikuvaa vanhustyöstä ja herättää hänessä motivaation alalla työskentelyyn. Samalla työnantaja saa työyhteisöön jo valmiiksi kiinnittyneitä työntekijöitä. Työvaltaisen opiskelun oppimisjakso on tiivistä yhteistyötä - hyvin suunniteltu on puoliksi tehty Pohjolan (2001) väitöskirjan mukaan työssäoppimisen keskeisiä käsitteitä ovat vuorovaikutus ja suunnitelmallisuus. Opiskelija on koko ajan vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa. Se, miten hän tämän vuorovaikutuksen kokee, vaikuttaa oppimiseen paljon. Tutkimuksellisen kehittämistyöni perusteella työvaltaisen opiskelun mallissa tiedonkululla on suuri merkitys. Opiskelijan ja työpaikkaohjaajan tulee olla tietoisia opiskelijan tavoitteista ja opintojakson etenemisestä. Työpaikkaohjaajan tulee olla tietoinen arvioinnissa käytettävistä näyttökriteereistä. Työpaikkaohjaaja ohjaa opiskelijaa oman työnsä ohella. Vanhustyön työvuorot ovat usein kiireisiä, ja työpaikkaohjaaja tarvitseekin koko työyhteisön tuen, jotta ohjaustilanteille sekä reflektoinnille jää riittävästi aikaa. Esimiehen tehtävänä on tiedottaa työyhteisöä työvaltaisen opiskelun mallista, sekä tukea työpaikkaohjaajaa ohjaustyössä. Suunnittelulla ja ennakoinnilla pysytään vaikuttamaan työvaltaisen opiskelun mallin toteutumiseen. Vaikka opiskelija oppii koko työyhteisöltä, hyödyttää häntä oman ohjaajan kanssa tekeminen ja reflektointi. Työvuorosuunnittelu onkin merkittävässä roolissa työvaltaisen opiskelun jaksoa suunniteltaessa. Ennen opintojakson alkua pidettävät suunnittelupalaverit hyödyttävät sekä opintojakson aloittavaa opiskelijaa, työpaikkaohjaajaa, opettajaa että koko työyhteisöä, koska jakson tavoitteet ja pelisäännöt ovat selvillä. Tällöin opiskelija voi keskittyä opiskeluun. Tekemällä oppiminen herättää opiskelijan motivaation Lähihoitajan työ on käsillä tekemistä. Vanhustyössä lähihoitaja avustaa asukasta, huolehtii puhtaudesta ja ravitsemuksesta sekä lääkehoidosta. Työvaltaisen opiskelun mallissa lähihoitajaopiskelija opiskelee aidossa vanhustyön työympäristössä työpaikkaohjaajan kanssa kolmena päivänä viikossa. Opettaja on paikalla työyhteisössä ja reflektoi oppimistilanteita yhdessä opiskelijan kanssa. Työvaltaisen opiskelun malli sopii erityisesti niille opiskelijoille, jotka kokevat oppivansa parhaiten tekemällä. Väisäsen (2003) väitöskirjan mukaan opiskelijat olivat työpaikalla motivoineempia ja oppivat enemmän, kuin koulussa. Tutkimuksellisen kehittämistyöni tutkimustulokset kertovat, että motivaation kipinän tulisi syttyä heti opiskelujen alkaessa. On tärkeää, että opiskelija tapaa työpaikkaohjaajansa opintojakson alkaessa, ja että koko työyhteisö toivottaa hänet tervetulleeksi. Työyhteisön positiivinen ilmapiiri, hyväksytyksi tulemisen tunne sekä luottamus lisäävät opiskelijan opiskelumotivaatiota. Myös yrityksen johdolla tulee olla motivaatiota sitoutua työvaltaisen opiskelumallin käytäntöihin ja tavoitteisiin. Motivaatiot ruokkivat toisiaan. Monipuolinen oppimisympäristö luo oppimisen edellytykset Vanhustyön työympäristön tulee tarjota riittävästi erilaisia oppimistilanteita, jotta lähihoitajaopiskelija oppii monipuolisesti. Tutkimuksellisen kehittämistyöni tutkimustulosten mukaan monipuolinen oppimisympäristö syntyy erilaisista asukkaista, oppimistilanteista sekä hoitajien erilaisista toimintatavoista. Isossa vanhustenkeskuksessa toteutetaan usein erilaisen palvelutarpeen mukaista ikäihmisten asumista, mikä mahdollistaa monipuoliset oppimistilanteet. Työvaltaisen opiskelun malli sopii parhaiten oma-aloitteiselle ja positiiviselle opiskelijalle, jolla on jo elämänkokemusta. Oma-aloitteinen opiskelija etsii oppimisitilanteita aktiivisesti sekä valitsee hoitajien toimintatavoista itselleen sopivimmat ja parhaimmat. Opiskelijan mahdollisuus työskennellä aamuvuorojen lisäksi ilta- ja tai yövuoroissa mahdollistaa erilaiset oppimistilanteet. Muidenkin, kuin oman ohjaajan kanssa tekeminen auttaa näkemään erilaisia toimintatapoja, koska jokainen vanhustyössä työskentelevä lähihoitaja tekee työtä omalla persoonallaan. Tätä lisää! Työvaltaisen opiskelun malli on yksi tapa opiskella lähihoitajaksi. Tämän opiskelumallin hyödyt ovat: Opiskelija oppii, miten vanhustyötä tehdään aidossa työympäristössä, eikä hänen ajattelunsa perustu mielikuviin Opiskelija saa kokemusta yrityksestä, ja voi sen kautta olla kiinnostunut jatkamaan yrityksessä työntekijänä harjoittelujakson jälkeen Opiskelijan palaute antaa yritykselle mahdollisuuden tarkastella omia prosessejaan ja luoda työpaikasta mahdollisimman haluttu Kirjoitus pohjautuu Sanna Mikkolan (2020) vanhustyön ylemmän AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön ”Opiskelijoiden ja työpaikkaohjaajien kokemuksia työvaltaisen opiskelun mallista”. Kirjoittaja Sanna Mikkola, opiskelija, Vanhustyön YAMK Lähteet Grönfors Terttu 2010. Työssä oppiminen – avain tuottavuuteen. HansaBook. Hansaprint Direct Oy. Vantaa. Pohjonen Petri 2001. Työssä oppiminen tarkasteltuna ammatillisen aikuiskoulutuksen ja työelämän näkökulmasta. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Ammattikasvatuksen tutkimuslaitos. Hämeenlinna. < https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/67485/951-44-5238-0.pdf?sequence=1&isAllowed=y>. Luettu 10.10.2020. Väisänen Pentti 2003. Työssäoppiminen ammatillisissa perusopinnoissa. Ammatillinen osaaminen, työelämän kvalifikaatiot, ja itseohjautuvuus opiskelijoiden itsensä arvioimana. Akateeminen väitöskirja. Joensuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Joensuu. <https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_952-458-315-1/urn_isbn_952-458-315-1.pdf>. Luettu 1.10.2020.

Sanojen voima – ajatuksia kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta muistisairaan kanssa

11.9.2020
Mirva Salonen

Muistisairas on herkkä ja haavoittuva. Carita Kokkala on pohtinut, kuinka sote-alalla voidaan opettaa haavoittuvan ihmisen kohtaamista ja asiakaslähtöisyyttä, kun itsekin on keskeneräinen ja epätäydellinen. Lue tästä vanhustyön YAMK-opiskelijan ajatuksia siitä, mitä muistisairaan yksilöllinen kohtaaminen vaatii ja mitä vanhustyössä tarkoittaa ihmisen puolella oleminen. Huomenta Maire, mitä kuuluu? Mitä haluaisit tehdä tänään? Hoitajan vuorosanat kaikuvat aamulla asukkaan huoneessa. Ystävällinen tervehdys, mutta sitten jo vaikeampi kysymys. Onko tarkoitus kysyä kuulumiset yön jälkeen vai muut kuulumiset tyhjän tuntuisessa arjessa, jota talon päivärytmi sanelee? Mairelle ei tule heti mitään mieleen ja hänen sanaton ”vastauksensa” hallitsee huonetta. Tilanteen pelastaa supliikki hoitaja. Ajatuksen- ja keskustelunohjausta, apuja sanojen tuottamiseen ja mielipiteen muodostamiseen. Rohkeutta hoitaa vai kävellä yli? Muistisairaita avustettaessa yksilöllinen kohtaaminen ja vuorovaikutus ovat keskeisiä kompetensseja, joilla haavoittuvaa ihmistä hallitaan. On merkityksellistä puhua muistisairaalle silloinkin, kun sairastunut ei enää vastaa (Muistiliitto 2017). Hoitajan tulee kuitenkin ymmärtää ja reflektoida omaa toimintaansa suhteessa heikommassa asemassa olevaan asukkaaseen. Tietoisuus valta-aseman kielellisestä epäsymmetriasta muistisairasta avustettaessa leimaa vuorovaikutustilanteita. Valta on vastuuta haavoittuvasta. Haavoittuvuuteen liittyvä osaaminen palveluasumisyksikössä Muistisairas asukas on herkkä ja haavoittuva. Häntä tulee kohdella ammatillisesti korkein eettisin ohjein kunnioittaen itsemääräämisoikeutta ja omaa tilaa. Kohtaamisen kompetenssissa edellytetään hyvää tilannetajua ja tunneälyä, unohtamatta empaattista vuorovaikutusta. Toisen ihmisen asemaan asettautuminen auttaa ymmärtämään niitä hetkiä, jolloin ilmapiiriä hallitsee tyhjyys; ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin keskusteluyhteys on tavalla tai toisella luotava, riippuen luonnollisesti asukkaan kyvystä sanalliseen ilmaisuun. Sanattomat vuorovaikutuskeinot kosketuksesta katseen kautta ilmeisiin ja eleisiin tulee myös hallita (Muistiliitto 2017). Kokkala kirjoittaa blogissaan (Kokkala 2020), että haavoittuvassa asemassa olevalle ihmiselle yksilöllinen huomiointi on merkityksellistä. Mielestäni myös luottamuksen ilmapiiriä rakennettaessa hoitajan on oltava tietoinen esittämistään kysymyksistä ja niiden seurauksista. Muistisairasta ei tule jättää tyhjään tilaan, vaan yhteistä ilmapiiriä on hallittava hyvällä. Positiivinen ja hallittu vuorovaikutustilanne heijastaa tasa-arvoista kohtaamista ja korkeaa asukasymmärrystä. Arvostus toista kohtaan näkyy silmiin katsomisella ja aikuismaisella puheotteella (Muistiliitto 2017). Kokkalan (2020) mukaan hoitaja on niiden harjoitusten äärellä, joissa ollaan sinut oman haavoittuvuuden ja epätäydellisyyden kanssa. Kahdenkeskisiä tilanteita asukkaan ja hoitajan välillä vallitsee kuitenkin selvä valta-asetelma, jossa kielellinen epäsymmetria on merkittävä. Valtaa ja vastuuta heikommasta Saarinen (2019: 13) kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan, että kielellinen epäsymmetria on ilmeistä hoitajien ja vaikeasti muistisairaiden välisessä vuorovaikutuksessa. Kielellisellä epäsymmetrialla tarkoitetaan sitä, että vuorovaikutuskumppanilla on rajoituksia kielellisissä taidoissaan ja hän on siten heikommassa asemassa (Leskelä & Lindholm, 2011). Näin ollen muistisairaiden palveluasumisyksikössä hoitajan tulee tuntea avustamansa asukas ja tämän vuorovaikutuskyvyt ja itseilmaisun taidot. Hoitajan tulee ymmärtää sanojensa vaikutukset suhteessa haavoittuvaan muistisairaaseen. Muistisairaan vuorovaikutusosaaminen tai -osaamattomuus haastaa hoitajaa. (Muistiliitto 2017.) Kuinka merkityksellinen voikaan olla ilmaan heitetty kysymys, johon hoitaja itse joutuu vastaamaan? Miten asetetaan kysymys, joka ennakoi mahdolliset reaktiot ja vuorovaikutuksen suunnan? Ottaako hoitaja riskin siinä, että muistisairas ilmaiseekin toiveen, jota ei voi toteuttaa? Kuulumiset on toki hyvä kysyä, mutta usein kysymyksestä seurannutta tilannetta ohjaakin hoitaja, hän tarttuu vastaukseen tai ohittaa haastavan vuorovaikutushetken. Pelkällä small talkilla voi olla kauaskantoiset seuraukset muistisairaan arjessa. Näin ollen omaan kysymykseen vastaamalla hoitajan tulee huomioida asukkaansa kokonaisvaltainen tila, ja yhteistä hetkeä tulee jatkaa tasaveroisena. Hoitajan ammatillisuuteen kuuluu muistisairaan itsemääräämisoikeudesta huolimatta valtaa ja vastuuta, jolloin hoitajan luoma luottamussuhde on silta ihmisten välillä. Tunne hoitajan välittämästä hyvästä välittyy asukkaalle, hoitaja on heikomman puolella. Ihmisen tulee puhua ihmiselle, hoitajan hoidettavalle. Epäsuhta vuorovaikutusosaamisessa tulee kuitenkin tiedostaa. Muistisairaalla on sanottavaa, mutta mitä kysytäänkään? Vinkkejä vuorovaikutukseen muistisairaan kanssa Luo hetki kiireettömäksi, vapaaehtoiseksi ja tasavertaiseksi. Puhu, vaikka et saakaan vastausta heti tai sairastunut ei vastaa lainkaan. Hallitse sanaton viestintä, kosketa ja kannusta. Pyri myönteisen kehonkielen ja keskittymisen tilaan. Ole aidosti läsnä. (Mukaillen Muistiliittoa 2017.) Kirjoittaja: Mirva Salonen, sosionomi, vanhustyön YAMK -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu. Teksti on tehty osana kirjoittamiseen liittyvää opintojaksoa. Lähteet: Kokkala, Carita 2020. Haavoittuvuuteen liittyvä osaaminen – näkökulmia kotona asuvaan ikääntyneeseen. https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2020/05/06/haavoittuvuuteen-liittyva-osaaminen-nakokulma-kotona-asuvaan-ikaantyneeseen/>. Luettu 10.5.2020. Leskelä̈, Laura & Lindholm, Camilla 2011. Näkökulmia kielellisesti epäsymmetriseen vuorovaikutukseen. Teoksessa Leskelä̈, Laura & Lindholm, Camilla (toim.): Haavoittuva keskustelu. Keskusteluanalyyttisiä tutkimuksia kielellisesti epäsymmetrisestä̈ vuorovaikutuksesta. Kehitysvammaliiton tutkimuksia 6. Helsinki: Kehitysvammaliitto. 12–31 Muistiliitto 2017. Muistisairaan ihmisen kohtaaminen. https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet/erityiskysymyksia/muistisairaan-ihmisen-kohtaaminen/>. Luettu 11.5.2020. Saarinen, Päivi 2019. Vaikeasti muistisairaiden henkilöiden ja hoitajien vuorovaikutus tehostetun palveluasumisen yksikössä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Lääketieteellinen tiedekunta. Logopedia. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/306148/Saarinen_Paivi_Pro_gradu_2019.pdf?sequence=2/>.  Luettu 11.5.2020.

Miten selviytyä eettisestä stressistä vanhustyössä?

3.9.2020
Mia Rosenström

Vanhustyössä työskentelevät kokevat eettistä stressiä työssään kaksi kertaa enemmän kuin muut kunta-alalla työskentelevät työntekijät. Päivittäiset eettisesti koskettavat ja kuormittavat tilanteet syntyvät mm. vanhusten ja heidän lähipiiriin kuuluvien henkilöiden kohtaamisissa, omien ja työyhteisön intressien ristiriitatilanteissa sekä yhteiskunnan ja omien eettisten arvojen yhteentörmäyksissä. Jatkuva eettinen stressi aiheuttaa työntekijöille niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin oireita sekä lisää kuormittuneisuutta. Mikä eettinen stressi? Kirjallisuudessa eettisen stressin kanssa rinnakkaisina käsitteinä käytetään eettistä taakkaa, eettistä ahdistusta ja moraalista ahdinkoa tai stressiä. Lützen ym. (2003) mukaan moraalisen stressin käsitteeseen liittyy työntekijöiden kokemus siitä, että ulkoiset tekijät estävät parhaan mahdollisen työn asiakkaan hyväksi eikä työntekijällä ole riittävästi omia keinoja selviytyä eettisesti haasteellisesta tilanteesta, jolloin syntyy moraalista stressiä. Eettisellä taakalla tarkoitetaan hoiva- ja hoitotyössä työskentelevien kohtaamia eettisiä ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa rasitusta (Leino-Kilpi ym. 2014). Omantunnon stressi, joka on moraalista ahdinkoa laajempi käsite, syntyy kun työntekijä ei voi tai osaa toimia organisaation osoittamalla tavalla (Åhlin 2015). Eettinen stressi voi olla hetkellistä, mutta pitkään jatkuessaan siitä voi seurata eettinen kuormitus, taakka, ahdistus tai moraalinen stressi. Eettinen stressi kuormittaa Tämän kevään epidemia on asettanut uudenlaisia haasteita vanhustyössä työskenteleville. Poikkeusolosuhteissa eettinen kuormitus kasvaa, kun vanhustyössä työskentelevät kohtaavat työssään päivittäin ikäihmisiä, joiden tilanteet koskettavat. On yksinäisyyttä, taloudellista hyväksikäyttöä, huolta omasta ja läheisten pärjäämisestä. Vanhustyön ammattilaiset saavat koulutuksessaan pohjan osaamiselleen kohdata haasteellisia tilanteita, mutta se ei pelkästään riitä eettisesti kuormittavien tilanteiden kohtaamiseen. Heillä pitää olla myös mahdollisuus keskustella eettisesti kuormittavista tilanteista työpaikalla sekä ennakoida eettisesti kuormittavien tilanteiden kohtaamista selviytyäkseen niistä. Eettinen kuormitus vaikuttaa työntekijän kokonaishyvinvointiin, lisää sairastuvuutta ja heikentää työhyvinvointia, sekä saa monet harkitsemaan alan vaihtoa. On myös työnantajan etu, että työntekijä pysyy työkykyisenä. Eettisen stressin yleisyys ja vaikutukset työhyvinvointiin Emotionaalisen ja moraalisen ristiriidan seurauksena voi kehittyä etiikkaan liittyvä stressi, joka ilmenee fyysisinä ja psykososiaalisina oireina. Pitkään jatkuva eettinen stressi johtaa eettiseen kuormittumiseen. Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön keskuudessa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että eettisestä kuormittumisesta voi seurata työtyytymättömyyttä, fyysisiä oireita, konflikteja työyhteisössä ja työstä luopumista (Pehkonen ym. 2011). Pohjoismaisen NORDCARE -tutkimushankkeen raportin mukaan suomalaisessa vanhustyössä työskentelevät kokevat huomattavan paljon enemmän henkistä ja fyysistä rasitusta työssään kuin muut pohjoismaalaiset. Jopa kaksi viidestä hoivatyöntekijästä harkitsee vaihtavansa alaa työolosuhteiden vuoksi (Kröger ym. 2018). Jotta vanhustyössä työskentelevät pysyisivät työkykyisinä ja jaksaisivat työssään, työhyvinvoinnin ja työkyvyn edistämiseen on syytä kiinnittää huomiota. Työyhteisön sosiaalisella pääomalla ja toimintakulttuurilla on iso merkitys eettisen stressin ennaltaehkäisyssä, mutta myös hyvällä henkilöstöjohtamisella voidaan vaikuttaa. Eettistä stressiä aiheuttavat tilanteet Eettisesti haastavia tilanteita voivat aiheuttaa työolosuhteiden lisäksi mm. eriävät näkemykset asiakkaan hoidosta sekä asiakkaan mielipiteen huomioimatta jättäminen tai mitätöinti päätöksentekotilanteissa (Työterveyslaitos nd.). Myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että asiakkaaseen liittyvillä haasteellisilla päätöksentekotilanteilla, mutta myös esimerkiksi arvoristiriidoilla ja eettisen keskustelun puutteella on yhteys työuupumukseen ja työssä lopettamiseen (mm. Piers 2012). Työterveyslaitoksen tuoreessa Mitä kuuluu? -kyselyssä kunta-alan työntekijöistä 54 % kertoi kohtaavansa eettisesti haastavia tilanteita viikoittain ja 22% koki joutuvansa toimimaan omien arvojensa vastaisesti. Eettistä kuormitusta kokevien osuus oli noussut edellisestä vuosi sitten toteutetusta kyselystä. Työterveyslaitos on toteuttanut kuormittavuuteen liittyvää kyselyä 1990 -luvulta alkaen (Molander 2014). Miten siis ennaltaehkäistä ja selviytyä eettisesti stressaavista tilanteista? Tutkimusten mukaan eettisesti stressaavissa tilanteissa selviytymisessä auttavat työntekijän oma arvoperusta, kokemus ja koulutus (mm. Fenton 2015, Schaefer ym. 2014). Vanhustyössä työskentelevät kokevat omantunnonstressiä, jos heillä ei ole keinoja vastata heihin kohdistuviin ulkoisiin tai sisäisiin vaatimuksiin. Omaa eettistä kuormaa kannattaa arvioida ja seurata esimerkiksi eettisen kuorman tarkistuslistan avulla (Molander 2014). Molander (2014) pitää tärkeänä myös yhteistä eettistä keskustelua työyhteisössä parhaiden mahdollisten toimintatapojen löytämiseksi. Yhteisessä keskustelussa ja ongelmatilanteiden ratkaisemisessa voi esimerkiksi käyttää ongelmanratkaisumallia, jossa ongelman avaamisen ja ratkaisuvaihtoehtojen kautta voidaan oppia myös tunnistamaan ja ennaltaehkäisemään mahdollista eettistä ongelmaa varhain (Leino-Kilpi ym. 2014). Sekä eettisen stressin ja kuormituksen ennaltaehkäisyssä että siitä selviytymisessä on työntekijälle siis tärkeää saada puhua stressiä aiheuttavasta tilanteesta. On tärkeää, että työpaikalla ja työyhteisössä on salliva ilmapiiri vaikeiden asioiden läpikäymiseksi. Esimiehellä on tärkeä rooli tämän ilmapiirin luomisessa. Kirjoittaja: Mia Rosenström, vanhustyön lehtori, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Fenton, J. 2015: Ethical stress in Scottish criminal justice social work Kröger, T., Van Aerschot, L. & Puthenparambil, J. M. 2018: Hoivatyö muutoksessa Suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa Leino-Kilpi, H. & Välimäki M. 2014: Etiikka hoitotyössä Lützen, K., Cronqvist, A., Magnusson, A. & Andersson, L. 2003: Moral Stress: synthesis of a concept Molander G. 2014: Hoidanko oikein - Eettinen kuormitus hoito- ja hoivatyössä Pehkonen, A. & Väänänen-Fomin, M. (toim.) 2011: Sosiaalityön arvot ja etiikka Piers, R., Van den Eynde, M., Steeman, E., Vlerick, P., Benoit, D. & Van Den Noortgate, N. 2012: End-of-Life Care of the Geriatric Patient and Nurses’ Moral Distress. Schaefer, R. & Junges J.R. 2014: The Construction Of Ethical Competence In The Perception Of Primary Care Nurses. Työterveyslaitoksen verkkosivut. www.ttl.fi Luettu 15.3.2020 Åhlin, J. 2015: Stress of conscience and burnout among healthcare personnel working in residential care of older people.

Hilmalla on kissanpäivät lintukodossa, omassa kodissaan ryhmäkodissa

27.8.2020
Jari Hakala ja Hannemari Kokkonen

Muistisairas Hilma asuu omassa kodissaan ryhmäkodissa. Siellä ovat myös yhteiset tilat, jossa asukkaat voivat viettää aikaa ruokaillen, seurustellen, oleillen ja osallistuen. Hilma on fiktiivinen henkilö, joka haluaa synnyttää ajattelua ja keskustelua muistisairaiden ikäihmisten elinympäristöstä. Toivottavasti sisimmässämme asuu osa Hilmaa; jospa löydämme sen tarinasta. Satu Elon (2006) väitöskirja antoi meille opiskelijoille todella hyvän perustan ikääntyneiden hyvinvointia tukevista erilaisista ympäristöistä. Hilma koskettaa kaihoisasti vuosien saatossa patinoitunutta lipastoaan kodissaan – viivähtää tovin muistoissaan. On aamu. Lipasto on osa hänen identiteettiään ja elettyä elämää. Symbolinen ympäristö, kuten muistot elämän varrelta, uskonto, kulttuuri, juhlat ja vuodenajat, tukevat muistisairaan minäkuvaa (Elo 2006: 35–37, 68–74). Nyt Hilma viettää omaa aikaa kodissaan ennen aamiaista. Hilman kodin seinä on maalattu vaaleansiniseksi. Taloon muuttaessaan hän tuli valkoiseen huoneeseen, missä mikään ei muistuttanut häntä tutusta turvallisesta kodista, jolloin hän heräili öisin ja hätääntyi. Nykyään tuttu sisustus rauhoittaa häntä ja auttaa paikkaan orientoitumisessa. Koti pitää yllä elämäntarinaa ja muuttuu elämän muutosten myötä. Ympäristö tarjoaa erilaisia välineitä minuuden eheydelle sekä rakentaa ja ylläpitää ihmisen minuutta (Aura & Horelli & Korpela 1997: 47–48). Mirva avusti Hilmaa hetki sitten aamutoimissa, jotka sujuivat kuin tanssi. Mirvalla on tapana sanoittaa, mitä kulloinkin tehdään. Se tuo Hilmalle turvallisuuden tunteen. Joskus Mirvalla on aikaa kynsien hoitoon ja kampauksen tekemiseen. Psyykkiseen ympäristöön kuuluvat myös yhdessäolon tärkeys, hyväksyvä ilmapiiri sekä erilaiset roolit (Jacobson 2006: 49–52; vrt. Hietanen-Peltola & Pelkonen & Laitinen 2015: 32). Aamupalalle saapuessaan rauhallinen taustamusiikki ja tuoreen kahvin tuoksu täyttävät ryhmäkodin tyylikkään aamupalaympäristön. Ryhmäkotilaiset toivottavat huomenta toisilleen. Miellyttävä aamu kiireettömässä ympäristössä. Pöytää koristavat eilen askarrellut enkelit läpinäkyvine siipineen ja kauniit käsinkudotut poppanat. Eläkeläissiskot olivat ne varta vasten heille kutoneet. Symbolinen ympäristö liittyy sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöön. Symboliseen ympäristöön voi liittyä kulttuurisia symboleja kuten kieli, merkityksiä, tapoja ja sääntöjä. Symbolisella ympäristöllä muodostuu erilaisia arvoja ihmisten ajatuksissa. Kieli on usein keino, jolla symbolista ympäristön merkitystä tuodaan näkyväksi, kuten kaunis pöytäkattaus, muistoja sisältävä piironki, tatuointi, taide, tai kaltoinkohtelu. (Elo 2006: 33–46, 68–74, 104–116.) Avoin asukasta tukeva läheis- ja omaisyhteistyö Aamupalan jälkeen Hilma hivuttaa itsensä lähelle takkahuonetta, josta kuuluu puheensorinaa. Huoneessa istuu ryhmäkodin uusi asukas Onni vaimoineen sekä heidän tyttärensä ja lapsenlapsi. Kaikki kokouksen osalliset ovat haltioissaan monisukupolvisesta omaistapaamisesta. Yhteiset perhetapaamiset, arjen yhteisiin hetkiin osallistuminen ja muut yhteiset tapahtumat ylläpitävät ryhmäkodin asukkaiden toimintakykyä ja hyvinvointia. Ulkoiluun ja talon ulkopuolisiin tapahtumiin osallistuminen on kuitenkin rajoitettua talon sisäisillä resursseilla. Takkahuoneessa keskustellaan, kuinka Onnin käyttäytymisen muutoksen haasteet ryhmäkodin yhteisten tilojen ympäristössä voitaisiin ratkaista yhteisymmärryksessä läheisten kanssa. Symbolisen ympäristön toteutumiseen liittyvät myös elinympäristön normatiiviset sosiaalisen ja fyysisen ympäristön rajoitteet (Elo 2006: 35–37, 68–74; Semi 2015: 27). Hilma muistaa, kuinka kovaääninen Milla laitettiin aikaisemmassa hoitopaikassa syömään selin suhteessa muihin asukkaisiin, erilleen sosiaalisesta ympäristöstä yhteisöllisen harmonian säilyttämiseksi. Millan läheisten kanssa ei ollut silloin keskusteltu käyvästä tavasta toimia. Muistisairaus haastaa jatkuvasti ja eritavoin ihmisen itsemääräämisoikeuden, itsetunnon, elämänhallinnan ja selviytymisen (Semi 2015: 9–21, 27, 44, 53). Läheisyys, lohtu sekä sosiaaliset verkostot ja arjen riennot Hilma jatkaa matkaansa olohuoneeseen, jossa hän käy rupattelemaan Reijan kanssa. Reija hymyilee ja silittää Hilmaa olkapäästä. Aito lohtu ja arvostava kohtaaminen näkyy molemmissa. Hyvässä psyykkisessä ympäristössä muistisairas saa olla tarvittaessa itsekseen ja tuntea tarpeellisuuden tunnetta yhteisössä sekä itsenäistä oman elämän hallintaa (Pelkonen & Laitinen 2015: 32). Reija täyttää tapahtumavuosikalenteria olohuoneessa asukkaiden keskuudessa rupatellen. Hän rakentaa yhteistyöverkostoja järjestöjen, seurojen, yritysten, ryhmien ja ammattioppilaitosten kanssa asukkaiden toimintakyvyn ylläpitämiseksi. - Haluamme sellaista yhteistyötä, jolla on jatkumoa ja joka muodostuisi perinteeksi asukkaiden hyvinvoinnin tueksi ympäri vuoden, hän mainitsee. Reijalle on tärkeätä verkostoituminen luoden toimintakykyä ylläpitävää esteetöntä sosiaalista ympäristöä. Mutta nyt Hilmalla on päivälevon aika, sillä Seppo saapuu iltapäivällä. Ikäihmistä on tuettava luomalla toimintakyvyn ylläpitoa mahdollistavia, osallisuutta edistäviä, aktiivisia, sosiaalisia, fyysisiä ja symbolisia esteettömiä ympäristöjä. Sosiaaliset verkostot sekä ympäristön tuki ovat erityisen merkityksellisiä ikäihmiselle hyvän loppuelämän saavuttamisessa ja toimintakyvyn ylläpitämisessä. Ikääntyessä kun erilaisten ympäristöjen tuentarve lisääntyy. (Dunderfelt 2011: 234–235.) Vapaaehtoinen elämän tarkoitus – yhdessä tekeminen ja ikävän karkotus Eläkkeellä ollessaan Seppo tunsi tarkoituksettomuutta, kunnes löysi elämänsisältöä pulinaryhmästä. Mirva oli ottanut yhteyttä ryhmään ehdottaen yhteistyötä. - Mirva antoi ryhmällemme mission, Seppo toteaa. Kokoontumisten lisäksi he toimivat asukkaiden kanssa osallistuen yhdessä muun muassa ulkoiluun, musiikkiesityksiin sekä ruokailu- ja kahvihetkiin. Sepolla on oma kummiasukas Hilma. Seppo esittelee Hilmalle kuvakortteja luonnosta, vuoden ajoista, harrastuksista, eri miljöistä, käden taidoista, musiikista ja tehdyistä töistä. Hilma alkaa kertoa tarinaa kuvien pohjalta. Näin pikkuhiljaa piirtyy kuva Hilman eletystä elämästä ja mieltymyksistä. Sepon lähtiessä Hilma menee kotiinsa. Hilma koskettaa kaihoisasti vuosien saatossa patinoitunutta lipastoaan kodissaan – viivähtää tovin muistoissaan. On ilta. - Toimijuus vahvistuu yksilön rakentaessa omaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan oman elämänhistoriansa ja ympäristönsä tuottamien resurssien ja mahdollisuuksien puitteissa. Osallisuus ja toimijuus ovat myös osattomuuden ja yhteiskunnan ulkopuolella olemisen vastakohtia. Yhteisöön ja yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta voidaan vahvistaa esimerkiksi osallistumalla harrastuksiin, järjestötoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. (Mikkola 2017: 15–16.) Vuorovaikutuksessa ikäihmisen kanssa kuvia voidaan käyttää muistin tukena, kun lähimuisti on heikentynyt. Koska paikat ja ihmiset ovat tallentuneet semanttiseen muistiin, ei lähimuistin heikentyminen vaikuta niiden tunnistamiseen. Kuvilla saavutetaan suorempi yhteys muistiin, jossa niiden merkitykset ovat varastoituina, kuin pelkällä puheella. (Suominen & Maimonen & Salonen 2014.) Kirjoittajat: Jari Hakala, geronomiopiskelija, Metropolia AMK Hannemari Kokkonen, geronomiopiskelija, Metropolia AMK Lähteet: Aura, Seppo & Horelli, Liisa & Korpela, Kalevi 1997. Ympäristöpsykologian perusteet. Helsinki: WSOY. Dunderfelt, Tony 2011. Elämänkaari psykologia. Helsinki: Sanoma Pro. Elo, Satu 2006. Teoria pohjoissuomalaisten kotona asuvien ikääntyneiden hyvinvointia tukevasta ympäristöstä. Väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514281950.pdf. Hietanen-Peltola, Marke & Pelkonen, Marjaana & Laitinen, Kristiina 2015. Yhteisön hyvinvointi. Teoksessa Hietanen-Peltola, Marke & Korpilahti, Ulla (toim.): Terveellinen, turvallinen ja hyvinvoiva oppilaitos. Opas ympäristön ja yhteisön monialaiseen tarkastamiseen. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Jacobson, Susanne 2006. Elämäntapapohjaista senioriasumista. Teoksessa Tuppurainen, Yrjö (toim.): Tulevaisuuden senioriasuminen (TSA) -hanke. Loppuraportti. Oulu: Oulun yliopisto. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9514281594.pdf. Mikkola, Tuula 2017. Osallisuutta ja toimijuutta vahvistamassa. Teoksessa Mikkola, Tuula & Roivas, Marianne (toim.): Mielekästä arkea Myllypuroon – Kokemuksia Työste-hankkeen taipaleelta. Helsinki: Metropolia ammattikorkeakoulu. Semi, Taina 2015. Mieleen tatuoitu minuus. Espoo: T & J Semi. Suominen, Sari & Maimonen, Helena & Salonen, Silja 2014. Toimintakykyä tukevat kuvakortit. https://www.innokyla.fi/documents/2209496/d37535f3-3c55-4db2-ac2b-4afacc3f3f50. Luettu 17.1.2020.