Tikissä

Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan sydämessä

Tekijä: Elina Ala-Nikkola

Tiedettä kansankielelle – miten muutos mahdollistuu?
6.2.2018
Elina Ala-Nikkola

Suomalaiset luottavat siihen, mitä kerrotaan: neljä viidesosaa kansasta on sitä mieltä, että sanomalehdet ovat luotettavia. Mutta mistä tieto syntyy, miten se valuu kansalle ja merkitseekö tieto mitään? Näin jouluposti muutti Suomea Kerron tarinan tiedon merkityksestä. Luin hiljattain Katariina Vuoren teoksen Joulumerkkikodin lapset (Vuori, 2016). 1930-1970 -luvuilla Suomessa rahoitettiin postimerkkien myynnillä joulumerkkikoteja. Niihin siirrettiin vuosien aikana yli 5000 vastasyntynyttä turvaan mahdolliselta tuberkuloositartunnalta. Vielä 1900-luvulla tuberkuloosi oli maassamme vakava ongelma perheissä ja yhteiskunnallisesti. Vuoren teoksessa on koskettavasti pohdittu toisaalta joulumerkkikotien hyvää hoitoa ja toisaalta sitä miten pitkä varhaislapsuuden ero on vaikuttanut lapsiin ja perheisiin. Mutta samalla teos piirtää joulumerkkikotien tarinan kautta myös kokonaiskuvaa siitä, miten uusi tieto syntyy, leviää ja muuttaa yhteiskuntaa. Miten tämä tapahtui? Joulumerkkikotien toimintavuosina tuberkuloosia tutkittiin ahkerasti. Kehitettiin lääkitys, rokote ja löydettiin ymmärrys tartuntatavoista. Itse tutkimuksen ohella olennainen asia oli, että tätä tutkimustietoa levitettiin kansalle sanomalehdissä, jakamalla ohjekirjoja sekä terveydenhoitohenkilökunnan avulla. (Vuori, 2016). Toisin sanoen: tieto kansankielistettiin eli popularisoitiin. Jos saatu tieto olisi jäänyt vain tutkijoiden tiedoksi, ei Suomen tuberkuloositilanteessa olisi tapahtunut muutosta. Lopulta tuberkuloosin vähenemiseen vaikuttivat niin tutkijat, terveydenhoitohenkilöstö kuin kuka tahansa tavallinen kansalainenkin. Joulupostimerkit olivat yksi osa popularisointia. Niissä tiivistyi nerokkaasti kolme asiaa: tutkimustiedon levittäminen, konkreettinen toimenpide ongelman selättämiseksi sekä mahdollisuus hyväntekeväisyyteen. Tämän päivän joulumerkkitarinoita Oheiseen kuvioon olen kuvannut uuden tiedon syntyä ja sen liikettä kohti erilaisia vastaanottajia: alan ammattilaisia, muita tutkijoita ja tavallisia kansalaisia. Tiedon liikkeen lopputuloksena voi syntyä yhteiskunnallista tai yksilöllistä muutosta, kuten tässä tarinassa. On muun muassa tutkittu, että kun 5 % joukosta omaksuu uuden asian, koko lauma muuttaa suuntaa (Hiltunen, 2012). Kertomani tarina ei ole ainoa laatuaan. Tämän päivän isoja joulumerkkitarinoita voisivat olla esimerkiksi ilmastonmuutos ja työelämän murrokseen liittyvät vaikutukset ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tekemässä tutkimus- ja kehitystoiminnassa saadaan jatkuvasti uutta tietoa mitä moninaisimmista aiheista. Esimerkiksi Metropolia Ammattikorkeakoulussa tällä hetkellä kehitellään ja tutkitaan eri ilmiöitä noin 80 hankkeessa: koskettaako sinua esimerkiksi kestävät liikenneratkaisut, eri ikäisten hyvinvointia tukevat palvelut  sekä terveydenhoidon ja teknologian kehitys? Meillä ammattikorkeakoulun työntekijöillä onkin velvollisuus huolehtia siitä, että saatu tieto ei jää vain oman talomme seinien sisään. Myös opetus- ja kulttuuriministeriö kannustaa ja ohjaa korkeakouluja julkaisemaan tietoaan monipuolisesti erilaisille kohderyhmille. Kuvio: Ala-Nikkola, Elina, 2018 Keskustelevaa kehittämistä ja muutosta Meillä korkeakoulussa on myös velvollisuus jakaa oikeaa tietoa. Oikea ei kuitenkaan saa tarkoittaa, että julkaisimme vain valmista täysin loppuun pureskeltua tietoa. Teoksessa Julkaise tai tuhoudu! (Karvonen, Kortelainen & Saarti 2014, 160-169) kerrotaan 70-luvulla vielä ajatellun tieteen popularisoinnilla sitä, että tutkija tutkii kaiken valmiiksi ja vasta sitten levittää sen kansalle. Nykyisin tieteen oletetaan olevan tiiviisti vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa, kuten oheisessa kuviossakin kuvaan. Olipa vastaanottaja sitten tutkija- ja kehittäjäkollega, alan ammattilainen, opiskelija tai suuri yleisö, ei hän saa olla passiivinen hahmo, jolle valmista tietoa kaadetaan. Tieto tulee julkaista ja altistaa siten keskustelulle eli dialogille, avoimuudelle (Karvonen, Kortelainen & Saarti 2014, 160-169). Tämän päivän tietovirta sijoittuu blogeihin, lehtiin, kirjoihin, verkkolehtiin, sosiaaliseen mediaan ja tapahtumiin. Se tulostuu ulos teksteinä, ääninä ja kuvina. Mahdollisuudet dialogille ovat siis valtavat. Sosiaalisessa mediassa sekunneissa leviävä tieto voi myös johtaa väärien asioiden kulkeutumiseen faktoiksi. Tosin alussa mainitsemassani median luotettavuustutkimuksessa suomalaiset eivät pitäneet sosiaalista mediaa kovin luotettavana - hyvä niin. Korkeakouluna kannamme vastuun siitä, että osallistumme tiedonvirtaan kuunnellen, oppien ja oikeaa tietoa tuoden. Siksi onkin tärkeää, että ammattikorkeakouluna julkaisemme tietoa myös ketteristä kokeiluista ja puolivalmiista kehitystyöstä. Silloin osallistamme kansalaisia ja ammattilaisia jo kehittämistyön aikana keskusteluun ja kehittämistyöstä tulee rikkaampaa. Onko  lopulta  mikään tieto koskaan valmis? Tällä blogipostauksella minäkin kansankielistän eli  popularisoin tietoa. Tietoisesti jätin myös monta asiaa sanomatta, asetin ajatukseni dialogille avoimeksi, ole hyvä!   Lähteitä ja innostavaa  luettavaa: Metropolian julkaisut: www.metropolia.fi/julkaisut Hyviä askelmerkkejä tiedon jakamiseen ja kehitetyn toiminnan juurruttamiseen antaa Metropolian hiljattain julkaisema Juurruttamisen 4 V:tä – viesti, varioi, valtavirtaista, vakiinnuta (Halonen, Katri 2017, Metropolia Ammattikorkeakoulu). Hiltunen, Elina. 2012. Matkaopas tulevaisuuteen. Talentum. Karvonen, Erkki, Kortelainen, Terttu & Saarti Jarmo. 2014. Julkaise tai  tuhoudu! Vastapaino. Vuori, Katariina. 2016. Joulumerkkikodin lapset. Like. Opetus- ja kulttuuriministeriö. Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen tilastot. Julkaisut korkeakoulutuksen määrän ja laadun mittareina. Haettu 22.1.2018. http://minedu.fi/korkeakoulu-ja-tutkimustilastot Sanomalehtien liitto. 2017. Sanomalehdillä selkeä ykkösasema luotettavuudessa -tutkimus Postauksen artikkelikuva (tietokone ja kirjat): Pixabay, Geralt (CC0)

Lue lisää

Havaitsin tänään hyttysen
1.7.2016
Elina Ala-Nikkola

Kesä on havaitsemisen aikaa. Tänään kuljeskelin (lue: siis todellakin kuljeskelin, en juossut kieli vyön alla, kuten tavallisesti arjessa usein teemme) ja katselin ihmisiä. Mietin minkälainen asunto vastaantulijalla on tai onko asuntoa lainkaan. Mietin millainen puoliso toisella on tai onko hän yksineläjä ja millainen ammatti kolmannella tai onko työtä. Mistä neljäs pitää, mikä tuottaa viidennelle hyvää mieltä ja mistä kuudes voimautuu. Mitä seitsemäs suree, mikä salaisuus on kahdeksannella. Miksi tuo yhdeksäs on juuri tässä ja nyt? Mistä tulossa ja mihin matkalla? Aktiivinen havainnointi on paitsi kiinnostava tapa viettää aikaa, myös tapa kehittää ja innostua kehittämään. Havaitseminen on yksi keskeisimpiä avaimia toimivaan TKI-toimintaan. Tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan sydämessä on se, että maailmassa on joku asia, joka vaatii lisätutkimista, kehittämistä, parantamista tai hyvien käytäntöjen saattamista laajempaan käyttöön. Ilman havaitsemista ja havainnon analyysiä eli ymmärtämistä, ei parannettavaa asiaa voida kehittää tai hyviä asioita jakaa isomman joukon hyödyksi. Hankkeita suunnataan havaintojen ja niiden ymmärryksen suunnassa: yhdistetään pieniä  ja suuria havaintoja olemassa olevaan tietoon ja siihen mistä yhteiskunnassa nyt puhutaan ja mitä tulevaisuudesta ennakoidaan. Ja sitten TKI-toiminnan avulla tehdään asioita paremmiksi. Siten havaitseminen on ensimmäinen askel TKI-toiminnan syntyyn. Havaitseminen ei ole aina helppoa ja sen tiellä voi olla monia esteitä. Futurologi Elina Hiltunen on esittänyt kiinnostavan koonnin havaitsemisen esteistä. Ensinnäkin yhteiskunnan suuressa tietotulvassa asioita menee ohi, kaikkea ei pysty havaitsemaan. Toiseksi ryhmäsokeus on hyvin tyypillinen havaitsemisen este: metsää ei nähdä puilta, koska kaikki muutkin katsovat vain puita. Kolmanneksi usein huomiomme suuntautuu valikoivasti vain osaan asioista ympärillämme - paljon mielenkiintoisia asioita jää katveeseen. Jotkut muutokset taas ovat meille ideologisesti vaikeita myöntää, emmekä siksi havaitse niiden olemassa oloa ja toiset asiat ja muutokset taas ovat niin hitaita, ettemme havaitse niitä. Joskus on vain niin kiire, ettemme ehdi havaita, vaan suoritamme elämää. Pitäisi pystyä havaitsemaan pienesti ja isosti. Ja myös kauaskantoisesti. Valaisen asiaa muutamalla esimerkillä. Pieni havainto on esimerkiksi se, miten kauppojen hedelmäpussit saisi aukeamaan helpommin. Tuskailin tämän asian kanssa lähes joka kerta asioidessani kaupassa. Havainto on arkinen ja pieni, mutta siitä voi lähteä liikkeelle jopa isompikin innovaatio siihen, miten pussit saisi paremmin auki tai miten voisimme käyttää enemmän kestopusseja tai jopa pärjätä kokonaan ilman pusseja. Itse olen siirtynyt kestopusseihin, vaikka sainkin myös muita hyviä vinkkejä asian ratkomiseen. Isosti havainnoinnista kerron esimerkkinä juuri lukemani Emmi Itärannan upean Teemestarin kirjan, joka lumoaa kauneudellaan ja viisaudellaan. Kirjan tarinassa maapallolta on katoamassa makea vesi, joka on salakavalasti vuosien saatossa kadonnut ihmisten toiminnan tuloksena (mm. juuri niiden muovisten hedelmäpussien). Muutos on ollut niin hidas, ettei ihmiskunta ole osannut siihen riittävästi reagoida, vaan muiden muutosten ja innovaatioiden sokeusvoima on ajanut veden tärkeyden ohi. Asia on suuri, mutta ratkaisut kirjan todellisuuden estämiseksi voisivat olla hyvinkin arkisia, jos jokainen sitoutuisi niiden toteuttamiseen. Kirjailija on tehnyt havainnon ja jakaa sen sanomaa nerokkaasti taiteen kautta eteenpäin - vaikuttaa asioihin. Havainto on olemassa olevan todellisuuden, mutta myös sen muuttumisen ymmärtämistä. TKI-toiminta on tämän ymmärtämisen kautta tapahtuvaa kehittämistä ja vaikuttamista. Asiat muuttuvat koko ajan ympärillämme. Muuttumattomuuden sokeus on vaarallista yhteisöille ja yhteiskunnalle, sillä silloin muutoksiin ei osata reagoida ja ne saattavat vaikeuttaa elämäämme tai jättää syntymättä jonkun innovaation, jolla olisi keskeinen merkitys kaikkien hyvinvoinnille. Siksi on tärkeää antaa TKI:n virrata. Niin. Havaitsin tänään monia arkisia asioita.  Nytkin istun kahvilassa kuuntelemassa mitä ympärillä olevat ihmiset puhuvat, miten he nauravat, mikä heitä kiinnostaa. Katselen, kuuntelen ja ihmettelen. Olen kuin lapsi, sillä lapset ovat havaintojeni mukaan maailman taitavimpia havaitsijoita. Heiltä meillä aikuisilla olisi paljon  opittavaa. Luen lehteä ja somea, joista havaitsen mistä nyt puhutaan. Tärkeintä on kuitenkin se, mitä kytee sanojen takana - ennakointi ja hiljaiset signaalit tulevaisuudesta. Kesäloma on innostavaa aikaa hanketoimijalle. Silloin on aikaa havaita, ajatella - innostua ja innovoida. Lomassa ja sen suomassa ajassa on siemen uuden TKI-toiminnan mahdollistamiseen. Tärkeintä ei ole havaita vain se, mikä näkyy, vaan myös se, mikä ei ole ilmiselvää. Havainnointia pitää tehdä arjessa ja lomalla, mutta lomalla siihen on erityisen hyvä mahdollisuus. Kannustan jokaista riippukeinuun innovoimaan!  Mitä kertoo nenänpäälle lennähtänyt hyttynen? PS. Havaitsemisesta ja eri ilmiöistä sinkoavista heikoista signaaleista suosittelen kesälukemisena Elina Hiltusen Matkaopas tulevaisuuteen.

Lue lisää

Kulttuurin kouraisuja sydämessä
8.4.2016
Elina Ala-Nikkola

Näin 6-vuotiaan käsikirjoittavan ja toteuttavan itse ensimmäisen elokuvansa. Sydämessäni läikähti. Kouraisi myös, kun näin muistisairaan vanhuksen avaavan ensimmäisen kerran viikkoihin suunsa. Hän lauloi tutun laulun. Tai kun lapsi rauhoittui lääkärissä, kun hänelle luettiin. Ja ruuhkajonossa lempiartisti teki päivästäni heti hetken verran paremman. Näitä tarinoita on paljon. Jokainen tietää jonkun pienen hetken, jossa on kouraissut sydämessä. Niitä hetkiä yhdistää kulttuuri ja taide. Ehkä ajatellessasi kulttuuria tai taidetta, mielikuvasi matkustavat teatterin katsomoon, konserttisaliin, taidenäyttelyyn tai romaanien sivuille. Nämä kulttuuritilaisuudet ovat kuitenkin vain pieni viipale kulttuurin totuutta. On paljon taidetta ja luovuutta, jota ei voi lokeroida seinien tai kulttuurituotteiden sisään, vaan sen lonkerot ulottuvat niin tiiviiksi osaksi arkeamme, ettemme sitä edes sieltä aina erota. Kulttuuri ja taide asettaa salakavalastikin ajatuksen ja tunteen sydämeen, joka sitten jatkaa siellä omaa matkaansa ja tekee tehtäviään. Kulttuurin merkityksestä ihmismielelle on myös paljon tutkimustietoa. Osana arkena kulttuuri alkaa pikkuhiljaa näkyä myös organisaatioiden arjessa. Vantaan kaupunki on jo muutaman vuoden menestyksekkäästi kokeillut taidepedagogien käyttöä päiväkotien kasvattajien työpareina. Nyt kokeilua kaavaillaan vakinaiseksi toimintamalliksi. Helsingin kaupungissa toimii kulttuurisen vanhustyön koordinaattori, sosiaaliviraston ja kulttuurikeskuksen yhteinen työntekijä. Kaupunkitilan kehittämisessä on niin ikään hyödynnetty kulttuuria, samoin osana lastensuojelua. Nämä edellä mainitut esimerkit osoittavat miten monin tavoin on kulttuuria onnistuttu tuomaan eläväksi, juurtuneeksi osaksi organisaation toimintaa. Juurtuminen onkin avainsana. Hyviä kokemuksia kulttuurin sydänkouraisuista on paljon, mutta niiden tulisi juurtua vielä vankemmin rakenteisiin. Hallituksen kärkihankkeiden kulttuuripoliittisena päämääränä on muun muassa taiteen prosenttiperiaatteen käyttöönotto. Kärkihankkeiden avulla etsitään malleja, joissa kulttuurin ja taidelähtöisten menetelmien käyttö integroituu prosentin verran osaksi sote-kuluja. Siten pitkään valmistellun sote-uudistuksen pitäisi aktiivisesti keskustella myös kulttuurisektorin kanssa. Vain siten voidaan puhua juurtumisesta. Metropolian tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta voi yhtenä toimijana kehitttää ratkaisuja, menetelmiä ja osaamista kulttuurin sydänkouraisujen rakenteelliseen ja systemaattiseen käyttöön. Ammattikorkeakoulu on orientoitunut tulevaisuuteen ja ymmärtää laajasti yhteiskuntaa sekä tutkimuksen että työelämäkumppanuuksienkin kautta. Oppilaitokset vaikuttavat ratkaisevasti tulevaisuuden päättäjien ja työntekijöiden ymmärrykseen taiteen merkityksestä eri aloilla. Tähän työhön ammattikorkeakoulut tarvitsevat aina kumppaneita. Yksin ei osaamista voi kehittää. Kulttuurin juurtumisen saavuttamiseksi on tärkeää asettaa eri toimijoita dialogiin keskenään. Monen taiteen tekijän lähtökohtana ovat taiteelliset päämäärät. Sosiaali- ja terveysalan tekijän lähtökohtana ovat taas hyvään hoitoon liittyvät päämäärät. Niin ikään toimintakulttuurit ovat molemmissa aivan erilaiset. Siten yhteisen puheen ja ymmärryksen löytäminen, osaamisen kasvattaminen sekä molempien kenttien päämäärien säilyttäminen on asetettava kehittämistyön kärjiksi. Metropoliassa on paljon esimerkkejä työstä juurtumisen hyväksi, joista tuon esiin muutaman: Kohti luovaa arkea -tutkimushankkeessa tutkitaan luovuuden merkityksiä asiakaslähtöisessä vanhustyön toimintakulttuurissa. Lähtökohtana on vanhustyön työntekijöiden oman luovuuden löytäminen. Tulokset julkaistaan alkusyksystä. Me ollaan sankareita kaikki -hanke tutkii ja kehittää taidelähtöisten menetelmien käyttöä sosiaalisen kuntoutuksen työntekijöiden työmuotona. Kulttuurisilta-hankkeessa kehitettiin kulttuuripalveluiden integroitumista osaksi kaupungin eri palvelurakenteita. Mikä taiteen prosenttiperiaatteen viisastenkivi on tulevaisuudessa? Millaisia ovat tulevaisuuden työyhteisöt ja mikä rooli kulttuurilla on niissä? Mitä kokeiluja ei kulttuurin juurtumiseksi eri alojen rakenteisiin ole vielä tehty?

Lue lisää