Geroblogi

Mahdollistamme yhdessä hyvää ikääntymistä Tilaa RSS-syöte

Saada palvelua vai mahdollisuus ostaa palvelua?
24.4.2023
Nina Lehtonen

Yhteiskunnallisena ikääntymispoliittisena tavoitteena on mahdollistaa ikääntyvien kotona asuminen (Kansallinen ikäohjelma vuoteen 2023). Puhutaan palveluiden saamisesta, joka saattaa tuoda ajatuksen palveluiden maksuttomuudesta, mutta käytännössä kaikki palvelut aiheuttavat saajalle kustannuksia. Tavoiteltaessa kotona asumisen mahdollisuutta, on syytä kiinnittää huomio omavastuiden hinnoitteluun ja ikääntyneen arjen kulujen kokonaisuuteen, erityisesti pienituloisten ikääntyneiden osalta. Ikääntyneiden köyhyys on noussut esille sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa että Eläkeliiton toiminnanjohtaja Anssi Kempin blogitekstissä Onko eläkeläisen vyössä kiristämisen varaa? Kemppi tuo esille kirjoituksessaan maailmantilanteen aiheuttaman hintojen nousun ja sen aiheuttaman eläkeläisten taloudellisen ahdingon. Eläkeläisillä on Eläkeliiton selvityksen mukaan vaikeuksia selviytyä peruselämiseen liittyvistä kuluista ja yleisesti palkansaajia rajallisemmat mahdollisuudet vaikuttaa sekä tulotasoonsa että kuluihinsa. Kemppi nostaakin esille kysymyksen, tuleeko eläkeläisten maksukyky kestämään jatkossa kustannusten nousun. Kustannukset nousevat esille myös kyvyissä hankkia palvelua arkensa tueksi. Kustannukset vaikuttavat ikääntyneen kykyyn ja mahdollisuuteen hankkia apua kotona asumisen tueksi ja näin ollen yhteiskunnallinen tavoite ja jopa lupaus tuen järjestämisestä ei välttämättä toteudu. Itselleni herää kysymys, millä keinoilla mahdollistettaisiin ikäihmisen tarvitsemat palvelut, jotta tavoite omassa kodissa asuminen voisi toteutua asianmukaisesti. Palveluiden maksullisuus Usein puhekielessä käytetään palveluista termiä ”saaminen”. Kuitenkin kyse on siitä, syntyykö henkilölle oikeus ostaa palvelu hyvinvointialueelta vai hankitaanko se esimerkiksi yksityiseltä palveluntuottajalta. Sana ”saada” luo helposti ihmisten ajatuksissa mielikuvan maksuttomuudesta. Perusteena maksuttomuudelle tuodaan esille, että iäkäs on maksanut veroja kattaakseen myöhemmin syntyvät palveluiden kustannukset. Tapaamillani ikääntyneillä pettymys palvelujen maksullisuudesta ja maksujen määräytymisestä on ajoittain suuri, kun henkilö on luottanut siihen, että apua saa ja käsitys avun saamisen kustannuksista poikkeaa käytännöstä. Kotihoidon palveluiden maksuperusteissa on määritelty palveluiden maksuttomuudelle tuloperusteinen yläraja, joka on 588 euroa kuukaudessa (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 1992/734). Kuitenkin jokaiselle Suomessa asuvalle henkilölle on lainsäädännöllä turvattu takuueläkkeen luoma oikeus vähimmäiseläkkeeseen, joka on 922,42 euroa kuukaudessa (Kela). Näin ollen maksuttomuuden ylärajaa ei kukaan lähtökohtaisesti alita. Hoivaköyhyys Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista (280/2012) määrittelee että, hyvinvointialueiden on järjestettävä henkilöille palveluja, jotka ovat oikea aikaisia sekä riittäviä. Yhteiskunnassa toimitaan tämän lain määrittelemässä hengessä. Siitä huolimatta syntyy tilanteita, että henkilö ei pysty hankkimaan riittäviä palveluja niistä syntyvien kustannuksien takia. Hoivapalveluiden korkeat omavastuut saattavat vaarantaa ikääntyneen toimeentulon ja aiheuttaa näin ollen hoivaköyhyyttä (Forma & Kuivalainen 2020: 337). Hoivaköyhyyttä on tutkittu viimevuosina ja nostettu esille useissa eri tutkimuksissa (Kröger 2022, Kröger & Van Aerschot & Puthenparambil 2019). Hoivaköyhyys tarkoittaa yksilötasolla sitä, että henkilön avuntarve on olemassa ja määritelty, mutta sitä ei pystytä täyttämään joko kaikilta osin tai tarpeesta jää jokin osa täyttämättä. Hoivaköyhyyttä voi syntyä mm. tilanteessa missä henkilö ei pysty ostamaan taloudellisen tilanteen takia riittäviä palveluita arjen tueksi. (Kröger: 2022: 11, Kröger & Van Aerschot & Puthenparambil 2019: 128.) Itse havainnoin työssäni, että usein ikääntyneen taloudellinen tilanne ei mahdollista esimerkiksi siivouspalveluiden hankkimista tai asiointiin liittyvien hoivan tarpeiden täyttymistä. Erityisen hankalia ovat tilanteet missä läheisapua ei ole käytettävissä. Asiakasmaksut, osa isompaa kokonaisuutta Asiakasmaksuja suunniteltaessa ja niistä päätettäessä olisi hyvä vielä tarkemmin selvittää, mitä vaikutuksia asiakasmaksujen kerääminen vähävaraisiksi luokitelluissa perheissä voi tarkoittaa. Tällä hetkellä on saatavilla tietoa esimerkiksi hoivaköyhyyden syntymiseen vaikuttavista tekijöistä sekä siitä, miten täyttämättömät avuntarpeet vaikuttavat henkilön palveluntarpeen nopeampaan kasvuun. Lisääntynyt palvelun tarve taas vaikuttaa eittämättä myös kalliimpien palveluiden käyttöön. Kotona asumisen kustannuksien näkeminen kokonaisuutena auttaisi hahmottamaan kokonaisuuksia, jotka vaikuttavat asiakasmaksujen vaikuttavuuden ymmärtämiseen. Kun huomioidaan, mitä muita kuluja kotona asuvalle syntyy, voidaan nähdä, että kotona asuvat ikääntyneet maksavat suhteellisesti, mutta myös euromääräisesti enemmän arjestaan, kun asumispalveluissa asuvat (Forma & Aaltonen & Teräväinen & Pulkki 2023: 33). Olisikin hyvä ottaa herkemmin mukaan asiakasmaksuja koskevaan keskusteluun henkilöitä, joilla on käytännön näkemyksiä niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat asiakkaan kykyyn ja mahdollisuuteen asua omassa kodissa. Palveluohjauksen sekä palvelutarpeen selvittämisen yhteydessä on entistä tärkeämpää, että osataan ottaa puheeksi ja selvittää ikääntyneen maksukyky sekä siihen vaikuttavat tekijät. Puheeksi ottamisella voidaan ennakoida ja ehkäistä tilannetta missä, ikääntynyt ei pysty itse selviytymään tarvittavien tukien ja etuuksien hakemisesta, ja joutuu siitä syystä jättämään palveluita käyttämättä. Tukien hakeminen ei saisi missään tilanteessa kaatua siihen, että ikääntynyt ei itse pysty hakemuksista suoriutumaan. Kirjoittaja Nina Lehtonen, vanhustyö (YAMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu, ja asiakasvastaava, Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue ikääntyneiden palvelut, neuvonta ja ohjaus Lähteet Forma, Leena & Aaltonen, Mari & Teräväinen, Pia & Pulkki, Jutta 2023. Mikä maksaa ja kuka maksaa? Ikääntyneiden hoidon kustannukset ja rahoitus -pilottitutkimus. KAKS kunnallisalan kehittämissäätiö. Viitattu 26.3.2023. Forma, Leena & Kuivalainen Susan 2020. Artikkelit Gerontologia 34(4), 2020. Viitattu 19.3.2023. Kansallinen ikäohjelma vuoteen 2023. Tavoitteena ikäkyvykäs Suomi. Periaatepäätös. Valtioneuvoston julkaisuja 2022:70. Viitattu 20.3.2023. Kröger Teppo 2022: Care Poverty : When Older People’s Needs Remain Unmet. Palgrave Macmillan. Sustainable Development Goals Series, 10. Palgrave Macmillan, Cham. Viitattu 26.3.2023. Kröger Teppo & Van Aerschot Lina & Puthenparambil Jiby Mathew 2019: Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84: 2, 124–134. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012. Annettu 28.12.2012. <Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn… 980/2012 - Ajantasainen lainsäädäntö - FINLEX ®>. Viitattu 21.3.2023. Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista 1992/734.< Laki sosiaali- ja terveydenhuollon… 734/1992 - Ajantasainen lainsäädäntö - FINLEX ®>. Viitattu 26.3.2023.

Lue lisää

Näkemyksiä vanhustyön moninaisuudesta
17.4.2023
Miina Aalto

Ikäihmisistä kuulee usein puhuttavan yhtenä yhtenäisenä ryhmänä, ilman ryhmän sisäistä moninaisuutta tai yksilöllisiä eroavaisuuksia. Tosiasiassa myös ikäihmisten keskuudessa on täysin samanlaista moninaisuutta kuin missä tahansa muussakin ikäryhmässä. Kirjoitukseni tarkoitus on tuoda esiin tätä moninaisuutta ja vivahteikkuutta, joka myös muokkaa vanhenemisen prosessia. Keskityn kirjoituksessani tarkastelemaan vanhenemista erityisesti vammaisuuden näkökulmasta. Yhteiskunnan avautumisen myötä vähemmistöistä puhuminen ja heidän oikeuksiensa nostaminen tapetille on noussut yhä suurempaan rooliin. Keskuudessamme on aina ollut kieli- ja kulttuurivähemmistöjä, eri tavalla vammautuneita ja sateenkaarivähemmistöihin kuuluvia. Monet heistä, jotka ovat eläneet nuoruutensa sulkeutuneemmassa yhteiskunnassa, ovat nyt vanhuusiässä. Tarkastellessamme tällä hetkellä ikääntyneiden kokemuksia vähemmistöihin kuulumisesta, on siis aina otettava huomioon nykykonteksti sekä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja laeissa sekä käytänteissä heidän elämänsä aikana tapahtuneet muutokset. Muutaman vuosikymmenen päästä vanhuusiässä olevien kokemukset vähemmistöihin kuulumisesta ovat siis todennäköisesti erilaiset, kuin tällä hetkellä vanhuusiässä olevien kokemukset ovat. Vieraskielisten määrä Suomessa etenkin pääkaupunkiseudulla tulee kasvamaan tulevaisuudessa (Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste 2018-2035: 9-10). Vaikka suurin osa heistä olisi Suomeen tullessaan työikäisiä, hekin vanhenevat ja myös heidän kohdallaan nousee kysymykseksi tulevaisuuden hoivan ja huolenpidon järjestäminen. On siis selvää, että tulevaisuudessa korostuu yhä enemmän oikeanlaisen tuen antaminen paitsi kieli- ja kulttuurivähemmistöille, niin kaikille muillekin vähemmistöille. Tämä vaatii vähemmistöjen erityistarpeisiin liittyvää tutkimusta ja koulutusta sekä aitoa kiinnostusta heitä kohtaan. Elämänkokemus, tausta ja yksilölliset piirteet värittävät ihmisen elämää, kuuluu hän sitten mihin tahansa ryhmään tai vähemmistöön. Yksilöllisyys olisi tärkeä arvo muistaa vanhuspalveluiden kehittämistä pohdittaessa. Seuraavissa kappaleissa keskityn tarkemmin tarkastelemaan ikääntymisen ja vammaisuuden välisiä rajapintoja. Miten ikääntyminen vaikuttaa vammaisuuteen? Olen pitkään työskennellyt henkilökohtaisena avustajana ja päässyt lähemmäs ymmärrystä vammaisuuden moninaisuudesta. Ikääntyminen tuo tähän asetelmaan aivan uuden aspektin. Vammaisuuden määrittely ei muutenkaan ole yksinkertaista, puhumattakaan vammaisuuden kokemuksesta. Vammoja ja toimintakyvyn rajoitteita on hyvin monenlaisia, mikä myös tekee vammaisuudesta monitahoisen ilmiön. Vammaisuus voidaan kokea hyvin eri tavoin ja eri tavalla rajoittavasti, oli vamman vaikeusaste mikä hyvänsä. Olennaista on myös se, millaiseksi tällainen henkilö identifioituu ja miten hyvin hän on kyennyt hyväksymään itsensä ja oman toimintakykynsä rajoitteet. Ikääntymisen ja vammaisuuden väliset rajanvedot voivat olla haastavia, sillä ikääntymiseen itsessään liittyy toimintakyvyn muutoksia. Eran, Tiilikaisen, Tarvaisen, Katsuin ja Pietilän (2020) mukaan ongelmallinen tilanne voi syntyä, jos ikääntynyt tarvitsisi sekä vammaisuuteen että ikääntymiseen liittyviä palveluja. Jos henkilön palveluntarve tulkitaan johtuvan yksinomaan ikääntymiseen liittyvistä toimintakyvyn rajoitteista, voi hän jäädä väliinputoajaksi, jos hän tällöin jää ilman vammaispalveluja. Osallisuuden tukemisessa vanhuspalvelut eivät aina ole riittäviä. (Era & Tiilikainen & Tarvainen & Katsui & Pietilä 2020: 438.) Tällainen tilanne voisi koskettaa varsinkin niitä, jotka ovat vasta vanhuusiässä vammautuneet. Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen ikääntynyt vammainen, oli kyseessä sitten aiemmin elämässä tai vasta vanhuudessa tapahtunut vammautuminen, saisi tarvitsemansa vammaispalvelut. Esimerkiksi henkilökohtainen apu mahdollistaa monen vammaisen kohdalla sellaisen elämän, jossa ihmisen toimijuus ja osallisuus voivat toteutua vammasta huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla, henkilön itsemääräämisoikeutta kunnioittaen. Toki tarvitaan myös muita tukipalveluja sekä esimerkiksi esteettömyyden edelleen parantamista. Sen lisäksi tulisi kiinnittää huomiota vammaisten kokemaan syrjintään, josta puhun enemmän seuraavassa kappaleessa. Vammaisten kohtaama syrjintä Kaikkien ikääntyneiden tulisi olla tasa-arvoisessa asemassa, kuuluvat he sitten valtaväestöön tai johonkin vähemmistöryhmään. On myös tärkeää, että emme määrittele näiden ihmisten identiteettiä vamman, seksuaalisen suuntautumisen tai kulttuuritaustan kautta. Sisäministeriön julkaisusta (2014) kuitenkin selviää, että ikääntyvät vähemmistöt kokevat syrjintää sosiaali- ja terveyspalveluissa. Vammaisten ikääntyneiden kohdalla syrjintä on sekä välillistä että välitöntä, joka liittyy usein rakenteellisiin tekijöihin. Erityisesti tällaisia rakenteellisia tekijöitä ovat esteelliset rakennukset ja palvelut sekä esteet tieto- ja viestintäteknologian käytössä. (Törmä & Huotari & Tuokkola & Pitkänen 2014: 60, 125.) Tämän kaltaisten esteiden osallisuutta rajoittava vaikutus voi ikääntyessä lisääntyä, kun henkilölle ilmaantuu uusia toimintakyvyn rajoitteita tai kun aiempi vamma tai sairaus mahdollisesti vaikeutuu. Huolestuttavaa on, että vammaiset kokevat asenneilmapiirin vammaisuutta kohtaan Suomessa huonoksi tai erittäin huonoksi. Syrjintää on kokenut yli 60%, ja vähemmistö vastaajista tietää oikeutensa kohdatessaan syrjintää. Syrjintätapauksista myös ilmoitetaan huonosti, koska asianosaiset eivät usko, että tapauksille tehtäisiin mitään. (Selvitys vammaisten syrjintäkokemuksista arjessa 2016: 45.) Vammaisena ikääntyvillä on elämän varrella kertynyttä kokemusta ja tietämystä, jolla he voivat kenties kompensoida yhteiskunnan esteellisyyttä ja suojautua syrjintäkokemuksilta. Vasta vanhuusiässä vammautuneet voivat sen sijaan olla uudenlaisten haasteiden äärellä. Mielestäni on huolestuttavaa, kuinka paljon asenneongelmia, syrjintää ja luottamuksen puutetta vammaiset arjessaan kokevat. Vaikka yhteiskuntamme on monessa asiassa edistynyt, on vammaisten yhdenvertaisuuden toteutumisessa vielä paljon tehtävää. Uskon, että vammaisuuden tekemisellä näkyvämmäksi osaksi normaalia yhteiskuntaa, voisimme muuttaa asenneilmapiiriä positiivisemmaksi. Vaikka olen kirjoituksessani keskittynyt erityisesti vammaisuuteen vanhustyössä niin uskon, että samoja keinoja voisi soveltaa myös muiden vähemmistöryhmien kohdalla. On muistettava, että kaikista eroavaisuuksista huolimatta meissä on paljon enemmän yhteistä, kuin erottavia tekijöitä – jaettu ihmisyys. Kirjoittaja Miina Aalto, geronomiopiskelija (AMK) Metropolia Ammattikorkeakoulussa, filosofian maisteri, joogaopettaja ja henkilökohtainen avustaja. Lähteet Era, Salla & Tiilikainen, Elisa & Tarvainen, Merja & Katsui, Hisayo & Pietilä, Ilkka 2020. Vanhuuden ja vammaisuuden risteyksessä – yhteistä kieltä etsimässä. Yhteiskuntapolitiikka 85:4. Viitattu 31.1.2023. Helsingin seudun vieraskielisen väestön ennuste 2018-2035. 2019. Tilastoja 3/2019. Helsingin kaupunki: Kaupungin kanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot. Viitattu 31.1.2023. Törmä, Sinikka & Huotari, Kari & Tuokkola, Kati & Pitkänen, Sari 2014. Ikäihmisten moninaisuus näkyväksi. Selvitys vähemmistöihin kuuluvien ikääntyneiden henkilöiden kokemasta syrjinnästä sosiaali- ja terveyspalveluissa. Sisäministeriön julkaisu 4/2014: Sisäministeriö. Viitattu 2.2.2023. ”Vammaisena olen toisen luokan kansalainen”. Selvitys vammaisten syrjintäkokemuksista arjessa 2016. Helsinki: Oikeusministeriö. Viitattu 2.2.2023.  

Lue lisää

Eksistentiaalisesta kriisistä voi eheytyä – myös ikääntyneenä
4.4.2023
Jaana Heinonen

Eksistentiaalisessa kriisissä yksilö kyseenalaistaa oman olemassaolonsa, kokee sen merkityksettömäksi ja etsii vastauksia olemassaololleen. Ikääntymiseen liittyy monia tekijöitä, jotka saattavat johtaa yksilön kriisiytymiseen vanhemmalla iällä, esimerkiksi: toimintakyvyn aleneminen ja siihen liittyvät rajoitteet, puolison ja/tai läheisten ihmisten kuolema, tai tutusta elinympäristöstä luopuminen. Ne merkitsevät asioiden uudelleen puntaroinnin aikaa, jossa elämän rajallisuus ja tuleva kuolema ovat yhä enemmän läsnä. Eksistentiaalinen kriisi voidaan määritellä hetkenä, jolloin yksilö kyseenalaistaa koko elämänsä perustan: elämän tarkoituksen, sen merkityksen ja arvon. Eksistentiaaliselle kriisille on olemassa useita eri merkityksiä eikä ole olemassa yhtä ainoaa, oikeaa määritelmää. Se voi olla äärimmäisen, esimerkiksi läheltä piti -tilanteeseen liittyvää, kuoleman kohtaamiseen, olosuhteiden äkilliseen muuttumiseen, traagisen tapahtuman tai onnettomuuden seurausta (Butenaite & Sondaite & Mockus 2016: 9–11). Eksistentiaalinen kriisi voi myös olla tienhaaraan saapumista omassa elämässään. Silloin se voi tarkoittaa omien henkilökohtaisten rajoitteiden kohtaamista, joita henkilö ei voi itse täysin kontrolloida, ja kokea siten eksistentiaalista ahdistusta. Eksistentiaalinen kriisi voi myös syntyä, jos ihmisen henkilökohtainen ja henkinen puoli ovat epätasapainossa. Jos elämä on epätasapainossa, kehittyy henkilö henkilökohtaisessa elämässään vahvaksi ja luovaksi ihmiseksi, menestyy ja tekee päätöksiä, mutta hänellä ei ole mitään tietoa tai ymmärrystä henkisestä todellisuudesta. Kun henkilö on saavuttanut omat henkilökohtaiset itsensä toteuttamiseen liittyvät tarpeet, joutuu hän eksistentiaaliseen kriisiin, koska hän ei ole täyttänyt elämänsä tarkoitusta ja merkitystä. (Frankl 1994.) Eksistentiaalista kriisiä voidaan siten pitää psykologishenkisenä prosessina, johon liittyy sekä psykologisten että henkisten haasteiden kohtaaminen. Eksistentiaalinen kriisi koostuu emotionaalisista, kognitiivisista ja käyttäytymiseen liittyvistä tekijöistä. Emotionaaliset piirteet ovat: kärsimys, pirstaleinen olo, haavoittuvuus, ahdistus, pelko, syyllisyys ja yksinäisyys. Kognitiiviset piirteet, kuten tarkoituksen ja päämäärien menettäminen, oman rajallisuuden ymmärtäminen, henkilökohtaisten arvojen menettäminen ja päätöksenteon vaikeudet vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Tämän johdosta yksilö saattaa: rajoittaa tekemisiään, kokea rituaalit tarpeellisiksi, eristäytyä muista ihmisistä, menettää ihmissuhteita, tulla riippuvaiseksi esimerkiksi päihteistä, kärsiä terveysongelmista, ja kokea olevansa terapian tarpeessa. (Butenaite & Sondaite & Mockus 2016: 9–11.) Olemassa olemisen, ajan, vapauden ja tunteiden merkitys Eksistentiaaliseen kriisiin liittyy olennaisena osana olemassa olemiseen liittyvä problematiikka, sekä ajan ja vapauden käsitteet. Aikakäsitys muuttuu ikääntyessä, ja koska ihminen joutuu elämään tässä ja nyt, hän kohtaa luonteeltaan eksistentiaalisia, mm. elämän rajallisuuteen liittyviä kysymyksiä ja on siten pakotettu tekemään parhaansa vallitsevat olosuhteet huomioiden (Osborne 2012: 352). Vastakkain ovat valinnanvapaus ja deterministinen näkökulma, jonka mukaan elämämme on ennalta määrättyä. Toisaalta ihminen on vapaa valitsemaan suhtautumisensa, toisaalta hän on vallitsevien olosuhteiden vanki. Tunteilla, erityisesti ahdistuksella, on keskeinen merkitys eksistentiaalisessa kriisissä. Tunteet voidaan ymmärtää länsimaisesta ajatusmaailmasta poiketen: tunteet ovat vain tunteita, ei ole olemassa hyviä eikä huonoja tunteita. Tunteet ovat meille kuitenkin tarpeen, esimerkiksi, kärsimys viestittää, että yksilö on välittänyt ja rakastanut. Jos kärsimystä ei olisi, ei olisi myöskään rakkautta. Meidät on myös opetettu tavoittelemaan onnellisuuden tunnetta hinnalla millä hyvänsä. (Harris 2016.) Tämä jatkuva onnen tavoittelu johtaa onnettomuuden tunteisiin, mutta jos elää arvojensa mukaan, voi elää autenttista, omannäköistä ja mielekästä elämää – siis elämää, joka johtaa kohti eheyttä. Kypsyminen ja henkisyys Gerotranssendenssiteorian (Tornstam 2011) mukaan ihmisellä on mahdollisuus muutokseen ja hän voi kehittyä kohti kypsyyttä ja viisautta. Tällöin hän määritee itsensä ja suhteet muihin ihmisiin uudelleen ja saa uutta perustavanluonteista ymmärrystä olemassaolon kysymyksistä. Teoria pitää sisällään kolme ulottuvuutta: kosminen, henkilö itse, ja sosiaaliset ja henkilökohtaiset suhteet. Henkilö voi gerotranssendenssissa osoittaa muutosta kaikissa ulottuvuuksissa, kahdessa tai vain yhdessä niistä. Hän voi kypsyä materialistisesta ja rationaalisesta maailmankatsomuksesta ylimaalliseen suuntaan. Gerotranssendenssissa ihminen hyväksyy eletyn elämän ja eheytyy. Prosessin aikana ja sen myötä ihmisen yleinen tyytyväisyys elämään normaalisti kasvaa. Erik Eriksonin elämänkaariteorian (1994) mukaan elämän viimeisen vaiheen, ajan eläköitymisestä kuolemaan saakka, kehitystehtävä on eheytyminen. Jos ihminen ei saavuta eheyttä, hän vaipuu epätoivoon ja halveksii elämää. Haasteena tässä vaiheessa on kaikkien edellisten elämänvaiheiden hyväksyminen, vastuunottaminen omista teoista ja niiden arvostaminen. Jos yksilö ei tähän jostain syystä pysty, tulee hänestä katkera ja negatiivinen. Parhaassa tapauksessa, vanhuudessa syntyy viisautta: itsenäisyyttä, autonomiaa ja kypsyyttä, sen sijaan, että yksilö taantuisi lapsuuden kaltaiseen riippuvuuteen. Eheytyminen tai epätoivo syntyvät kaikkien edellisten elämänvaiheiden tuloksena. Epäonnistuminen vanhuuden kehitystehtävässä tarkoittaa, että yksilö voi kokea kuoleman pelottavaksi asiaksi, koska hän ei ole sinut eletyn elämän kanssa. Gerontologisessa tutkimuksessa henkisyyttä on ehdotettu onnistuneen vanhenemisen yhdeksi, omaksi itsenäiseksi osatekijäksi. Henkisyys ruokkii ja pitää yllä mielenterveyttä. Ne henkilöt, jotka kokevat itsensä henkisiksi, kokevat suurempaa hyvinvointia myös vanhuudessa (Janhsen & Golla & Mantell & Woopen 2021). Henkisyyden määrittäminen on kuitenkin hyvin haastavaa eikä sen määrittämiseksi ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Antropologian näkökulmasta henkisyyttä ei pidetä yksinomaan uskonnollisina harjoitteina ja uskomuksina, vaan se on yksilön tarkoituksen ja elämän merkityksen etsintää. Tässä etsinnässä lähteitä voivat olla ihmissuhteet, luonto, uskonto, musiikki ja taide. Henkisyys viittaa perustavanlaatuiseen tunteeseen ylimaallisuudesta, transsendenssistä, ja se kohdistuu itsestä ulospäin, johonkin muuhun kuin itseen. Käsitysten laajentaminen ja rajojen murtaminen ovat osa henkistä prosessia. Henkisyys voi toimia hedelmällisenä lähteenä elämän vastoinkäymisten, kuten henkilökohtaisten menetysten, vanhuuden haurauden, riippuvuuden ja toimintakyvyn heikentymisen kohdatessa. (Janhsen & Golla & Mantell & Woopen 2021.) Henkisyydellä on siis selvät yhtymäkohdat gerotranssendenssiin ja elämänkaariteoriaan. Kohti autenttista ja eheää elämää Ikääntymiseen liittyy luonnollisena osana eletyn elämän muistelu, tekojen uudelleenpuntarointi ja niiden hyväksyminen. Jos yksilö ei jostain syystä pysty hyväksymään omia tekojaan, hän voi masentua ja kokea ahdistusta, ja jopa kuolemanpelkoa. Lähestyvä kuolema ja kuolemanpelko voivat olla syitä eksistentiaaliselle kriisille ja ahdistukselle. Kukaan meistä ei pysty ennustamaan miten elämän ehtoopuolella suhtaudumme kuolemaan ja mitä ajatuksia se lopulta meissä herättää. Kuolemaa voi olla vaikeaa hyväksyä, koska se merkitsee samalla myös tietoisuuden loppumista. (Osborne 2012: 361–362.) Suurin katumuksen aihe kuoleman lähestyessä on autenttisuuden puute eli toisin sanoen ihmiset katuvat sitä, että eivät olleet elämänsä aikana rehellisiä itselleen eivätkä uskaltaneet elää omannäköistä elämää, vaan elivät lähinnä toisten ihmisten odotusten mukaisesti (Aho 2020). Itselleen aito, rehellinen ihminen haluaa hyväksyä tulevan vanhenevan minänsä ja tiedostaa olemassaolon rajallisuuden, jossa kuoleman mahdollisuus on jatkuvasti läsnä. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen edellyttää siis tiedostamista ja hyvää itsetuntemusta, ja se lähtee ihmisestä itsestään käsin eikä ympäröivästä todellisuudesta. (Hannush 2021: Luku 17. Acceptance: The Capacity for Acceptance of Self, Others, and Life Itself.) Eksistentiaalisessa kriisissä olevia ikääntyviä pitäisi pystyä auttamaan. Vanhustyön tutkinto-ohjelma antaa hyvät valmiudet ikääntyneiden kohtaamiseen. Voit oppia kyseisestä ilmiöstä lisää osallistumalla neuropsykiatrian perusteet -kurssille. Kirjoitus perustuu kirjallisuuskatsauksena toteutettuun opinnäytetyöhön: Eksistentiaalinen kriisi ikääntyessä – matka kohti autenttista ja eheää elämää. Metropolia Ammattikorkeakoulu 2023, vanhustyön ammattikorkeakoulututkinto. Kirjoittaja Jaana Heinonen, valmistuva vanhustyön (AMK) opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Aho, Kevin 2020. The Contraction of Time and Existential Awakening: A Phenomenology of Authentic Aging. Teoksessa Davis, Joseph & Scherz, Paul (toim.). The Evening of Life: The Challenges of Aging and Dying Well. E-kirja. Indiana: University of Notre Dame Press. Luku 5. Butenaite, Joana & Sondaite, Jolanta & Mockus, Antanas 2016. Components of Existential Crisis: a Theoretical Analysis. International Journal of Psychology: Biopsychosocial Approach 18. 9-27. Viitattu 23.11.2022. Erikson, Erik 1994. Identity and the life cycle. New York: Norton. Frankl, Viktor 1994. Ihmisyyden rajalla. Suom. Osmo Jokinen & Eila Sandberg. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Hannush, James Mufid 2021. Markers of Psychosocial Maturation. A Dialectically-Informed Approach. E-kirja. Sveitsi: Springer Nature Switzerland AG. Luvut 17 ja 31. Harris, Russ 2016. Onnellisuusansa. Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla. Suom. Arto Pietikäinen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim ja Arto Pietikäinen. Janhsen, Anna & Golla, Heidrun & Mantell, Pauline & Woopen, Christiane 2021. Transforming spirituality through aging: coping and distress in the search for meaning in very old life. Journal of Religion, Spirituality and Aging 33 (1). 38-53. Viitattu 1.11.2022. Osborne, John William 2012. Existential and psychological aspects of the transition to retirement. European Journal of Psychotherapy and Counselling 14 (4). 349–363. Viitattu 3.11.2022. Tornstam, Lars 2011. Maturing into Gerotransendence. The Journal of Transpersonal Psychology 43 (2). 166–180. Viitattu 11.1.2023.

Lue lisää
Uudemmat postaukset Vanhemmat postaukset