Avainsana: palautuminen

Jaksaa jaksaa! Palautuminen elokuvatuotannoissa

Pitkiä päiviä, palavia taloja, koronan sänkyyn kaatama työryhmän puolikas, vieras paikkakunta ja takatalvi. Toisella puolella vaakaa yli kymmenen vuotta kestänyt intohimoprojekti, jossa sain kunnian olla omalla panoksellani pienen hetken mukana, ja joka ylsi isompaan menestykseen kuin tuskin kukaan uskalsi tuolloin vielä ääneen toivoa.  Elokuva- ja tv-tuotantojen työntekijöiden jaksaminen on puhuttanut viime vuosina. On selvää miksi. Projektiluonteisessa työssä työntekijä elää jatkuvan muutoksen virrassa, jossa työympäristöt ja -ryhmät vaihtuvat lähes lennosta, tuoden mukanaan aina uudenlaiset toimintatavat ja käytännöt. Jaksotyö, jossa työpäivien pituudet ja työn tekemisen ajankohdat vaihtelevat, rajoittaa vapaa-ajan rutiinien muodostumista. Esimerkiksi viikottaisesta, aina samaan aikaan tapahtuvasta harrastuksesta on turha haaveilla. Aikataulujen, yllättävien tilanteiden ja luovien haasteiden luoviminen vaatii tekijältä stressinsietokykyä ja nopeaa reagointia. Samaan aikaan jatkuvat taide- ja kulttuurialan leikkaukset heikentävät työllisyysnäkymiä ja aiheuttavat ulkopuolista painetta. Työskentelin tuotantoharjoittelijana Lapua 1976 -elokuvassa viisi viikkoa kestäneen kuvausperiodin ajan. Suomen tuhoisimmasta rauhan ajan onnettomuudesta kertovan elokuvan tekemisen kantava voima oli mielestäni sen tekijöiden hellittämätön tarve jakaa tarina tapahtumasta, joka koskettaa alueen ihmisiä yhä syvästi. Projekti oli ensikosketukseni elokuva-alalla työskentelyyn.  Tunsin monta kertaa “hypänneeni suoraan syvään päätyyn” kuvausten edetessä. Monilla mittareilla teimme suurelokuvaa riippumattomien tuotantojen kokoisilla resursseilla.  Kuten taiteenaloilla yleensä, tehdään työtä av-alallakin useimmiten rakkaudesta lajiin. Moni tuskin realistisesti odottaa rikastuvansa elokuvatyössä, vaan motivaatio työskentelyyn löytyy jostain muualta. Asetelman vaarana on jonkinlaiseen noidankehään suistuminen – terveellisten rajojen asettaminen työnteon ja vapaa-ajan välille saattaa olla vaikeaa. Toisaalta unelmienkien työ alkaa tympiä ennen pitkää, ellei siitä ole aikaa palautua kunnolla. Koen kaikki projektiluonteiset tuotannot aina jonkinlaisina “leireinä”, joissa ollaan tiiviisti tekemisissä senhetkisen työryhmän ja tavoitteiden kanssa. Lapua-elokuvan kohdalla tunsin tämän korostetusti. Asuin kuvausten ajan itselleni ennalta tuntemattomalla paikkakunnalla ja vietin aikaa lähinnä muun kuvausryhmän kanssa. Yllättävää kyllä, mutta vaikka työmäärältään mikään muu myöhempi projektini ei ole päässyt lähellekään Lapuaa, oli työhyvinvoinnista huolehtiminen ja palautuminen Lapuan parissa helpompaa kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla tapahtuneet elokuvien kuvaukset.  Lapualla vapaa-aikanani mummopyöräilin asioilla ympäri kylänraittia, opettelin kitaransoittoa ja tutustuin alueen museoihin ja luontokohteisiin. Vastaavat tilanteet Helsingissä menevät useimmiten niin, että tulen kuvauksista ja jaksan ehkä juuri ja juuri raahata itseni liikkumaan tai näkemään kavereita.  Jollain tavalla täysin vieraaseen ympäristöön loikkaaminen teki siis hyvää ja opetti minulle paljon työhyvinvointiin liittyviä taitoja. Opin esimerkiksi ottamaan aikaa itselleni ja kuuntelemaan omia tarpeitani aiempaa herkemmin. Huomasin myös selvän hyödyn aktiivisessa palautumisessa, eli esimerkiksi luontoretkeilyssä tai uuden opettelussa pelkän Netflixin tuijottamisen sijaan (en tosin tahdo demonisoida sitäkään, sillä välillä sitäkin tarvitaan). On upeaa, että työhyvinvointi on otettu tarkasteluun lähemmin myös av-alalla. Uskon esimerkiksi valmistuvien opiskelijoiden kykyyn hahmottaa omaa jaksamistaan ja tehdä terveellisiä valintoja, vaikka alati kasvava kilpailu työllistymisestä ei tätä suoranaisesti tuekaan.  Sinna Sandholm, Kulttuurituottaja 2019