Saavutettavat verkkosivut huomioivat myös ikäihmisten tarpeet

Saavutettavuudella tarkoitetaan mahdollisuutta yhdenvertaiseen osallisuuteen elämän eri tilanteissa monenlaisille ihmisille (Saavutettavuuskriteeristö 2019). Kuntoutuksen järjestäjän näkökulmasta kuntoutuksen laaja-alaisuus ja tarve ihmisen yksilöllisen ainutlaatuisuuden huomioimiseen edellyttää saavutettavia toimintatapoja ja työvälineitä. Tämä voi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan saavutettavaa palvelua kuten verkkoasiointia ja lopulta esteetöntä kulkua toimitiloihin, jossa itse kuntoutus tapahtuu ts. saavutettavaa kuntoutusta. Saavutettavuutta on syytä tarkastella laajemmin, jolloin hedelmällisenä lähtökohtana voi olla näkemys kuntoutujasta aktiivisena osallistujana omaan kuntoutumiseensa. Kun kuntoutuja omassa arjessa on keskiössä, se edellyttää yhteistyötä kuntoutujan, hänelle merkityksellisten ihmisten ja kuntoutuksen ammattilaisten kanssa ja sen tunnistamista, että kuntoutuminen toteutuu suurelta osin itsenäisesti tai lähiympäristön tukemana (Autti-Rämö & Salminen 2016). Tällöin näkökulma saavutettavuuteen muuttuu; kuntoutus voi parhaimmillaan olla on yhdenvertaisen osallisuuden mahdollistamista yhteistoiminnassa. ”Verkostoyhteistyöllä vauhtia tekoälypohjaisten virtuaaliteknologioiden saavutettavuuteen kuntoutuksessa” -hankkeessa pureudutaan teknologioita hyödyntävän kuntoutuksen saavutettavuuteen. Saavutettavuus on kaikkialla Käsitteenä saavutettavuus liitetään nykyisin usein verkkosivuihin ja verkkosisältöihin. Erityisesti näin ollut vuoden 2016 lokakuun jälkeen, jolloin Euroopan parlamentti julkaisi saavutettavuusdirektiivin (Direktiivi (EU) 2016/2102). Sen tehtävä on varmistaa, että jokainen pystyy käyttämään julkisia mobiili- ja verkkopalveluita. Direktiivin pohjana on kansainvälinen W3C:n saavutettavuusohjeistus (WAI 2021) Web Content Accessibility Guidelines (WCAG), johon kuuluvia kriteerejä saavutettavan verkkopalvelun pitää täyttää. Saavutettavuus koskeekin tässä yhteydessä erityisesti sisältöjä ja sitä, miten niihin päästään. Saavutettavuus itsessään ei ole vaikea asia, mutta välillä kuulee puhuttavan samoista asioista eri käsitteillä. On hyvä pitää mielessä, että puhekielessä termejä esteettömyys ja saavutettavuus käytetään toistensa synonyymeinä, vaikka ne tarkoittavat hieman eri asioita. Englannin kielessä käytetään molemmissa tapauksissa sanaa accessibility, mutta esteettömyydestä käytetään myös sanaa barrier free. Saavutettavuus on osa esteettömyyttä eri tilanteissa. Käsitteenä esteettömyys liitetään yleensä fyysisen esteen tai rajoitteen huomioonottamiseen, ja erityisesti rakennettuun ympäristöön liittyy esteettömyysmääräyksiä, -ohjeita ja -suosituksia. Toisaalta vuorovaikutuksessakin voidaan puhua esteettömyydestä, jolloin tarkoitetaan kommunikoinnin fyysisten, kielellisten ja asenteellisten esteiden huomioonottamista. Tässä tärkeää on se, että vastavuoroisessa kommunikoinnissa mahdollistuvat yksilölliset ilmaisutavat. (Kommunikoinnin esteettömyys, 2021.) Saavutettava sisältö on osa rakennettua ympäristöä. Esimerkiksi koulu voidaan nähdä fyysisenä oppimisympäristönä, mutta toisaalta se on myös ympäristö, jossa käytetään digitaalisia oppimisympäristöjä. Liikenneympäristöissä infonäyttöjen, mainos- tai opastaulujen sisältöjen saavutettavuus voi olla riippuvainen myös ympäristön esteettömyydestä (Avellan 2021). Saavutettavuus pitää siis liittää laajemmin digitaalisiin palveluihin ja niiden käyttöön niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla (viestintä, dokumentointi ja muut palvelut). Samoin kuntoutuksessa voidaan hyödyntää digitaalisia sisältöjä ja käyttää jopa digitaalisia kuntoutusympäristöjä. Laki, direktiivit ja erilaiset sopimukset puhuvat laajemmin yhdenvertaisuudesta ja tasavertaisuudesta. Pyrkimys yhdenvertaisuuteen on täydellinen erottelun ja syrjinnän vastakohta, jokaisen perusoikeus. Syrjintäkielto koskee myös tuotteiden ja palveluiden tarjontaa. Näin käsitteet esteettömyys ja saavutettavuus liittyvät siis näiden toteutumiseen yhteiskunnassa. Muu muassa YK:n vammaissopimuksen (2006) artikla 9 käsittelee esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Toisin sanoen voidaan sanoa, että esteettömyys ja saavutettavuus ovat yhdenvertaisuuden pohja, ja ne voidaan nähdä laajemmin yhdenvertaisuuden mahdollistajana kaikkialla yhteiskunnassa. Saavutettavuudella on siis selkeä sosiaalinen arvopohja.   Saavutettavuudella tarkoitetaan kuntoutuksen yhteydessä myös asenteiden avoimuutta tai monimuotoisuuden huomiointia kuntoutustoiminnan käytänteissä. Käytännössä keskeistä on varmistaa kaikille yhdenvertainen pääsy fyysiseen ympäristöön, esteettömän liikkumisen mahdollistaminen ja saavutettava viestintä, mukaan lukien erilaisten teknologiaa hyödyntävien tuotteiden ja palveluiden saavutettavuus, sekä sosiaalinen ympäristö. (Töytäri & Kanto-Ronkanen 2016.) Näihin toimiin sisältyy erilaisten esteiden – myös ei-aineellisten – tunnistaminen ja poistaminen. Jos näitä ei huomioida, monet kuntoutujat jäävät palveluiden, ja jossain tilanteissa myös kokonaan toiminnan ulkopuolelle. Ergonomia- ja käytettävyyssuunnittelussa keskeistä on ihmisen ja toimintaympäristön vuorovaikutuksien ymmärtäminen (Väyrynen ym. 2004), johon sisältyy nykyään myös esteettömyyden ja saavutettavuuden huomioiminen. Saavutettava kuntoutus rakentaa saavutettavuutta Kun luomme kuntoutuspalveluja ja kehitämme teknologiaa kuntoutukseen, esteettömyys ja saavutettavuus nousevat tärkeäksi näkökulmaksi kuntoutuksen järjestäjän ja kuntouttajan näkökulmasta. Saavutettavuus tulee ottaa huomioon kaikessa suunnittelussa, toiminnassa ja palautteenannossa sekä arvioinnissa. Saavutettavuudessa toteuttamisessa esim. kuntoutuksen palvelujen tai toiminnan osalta on huomioitava seuraavia näkökulmia: saatavuus, esteettömyys, yhdenvertaisuus, ymmärrettävyys ja helppokäyttöisyys. Saavutettavuus tulee nähdä koko toiminnan läpi kulkevana yhdenvertaisuusperiaatteena ja -tavoitteena. Esteettömyyttä ja saavutettavuutta voidaan tarkastella fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn näkökulmista, mutta oleellista on myös sosioekonominen saavutettavuus. Sillä tarkoitetaan tässä yhteydessä esimerkiksi sitä, miten avustajat (läheiset, kuntoutuksen ammattilaiset), kuntoutumista tukevat palvelut (esim. tulkkipalvelut) ja toiminta ja apuvälineen käyttö on huomioitu kuntoutumisen kokonaisuudessa. Saavutettavan kuntoutuksen toteutumista voi tarkastella käytettyjen toimintatapojen ja työvälineiden kautta. Jos saavutettava kuntoutus on yhdenvertaisen osallisuuden mahdollistamista yhteistoiminnassa niin sitä tukevat kuntoutumisprosessissa tapahtuva vastavuoroinen oppiminen kuntoutujan, kuntoutujan toimintaympäristön ihmisten ja ammattilaisten välillä. Yhteisen oppimisen kohteena voi olla toimintaympäristön erittely, eli mitkä toimintaympäristön fyysiset, sosiaaliset ja asenteelliset tekijät edistävät tai estävät yhdenvertaisen osallisuuden mahdollistumista (ICF: Toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus 2013) ja toisaalta yhteisen oppimisen kohteena voi olla myös tavoitteellisen kuntoutusprosessin tavoitteen asettaminen vuorovaikutuksessa ammattilaisten kanssa. (Lintula & Paalasmaa 2020.) Kuntoutuksen tuloksellisuus voikin näyttäytyä paitsi kuntoutujan tavoitteiden saavuttamisena, mutta myös muutoksina kuntoutujan toimintaympäristöissä – saavutettavuuden vahvistumisessa. Saavutettavuus toteutuu parhaimmillaan erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä riippumatta ihmisen toiminta- ja työkyvystä. Tällöin kuntoutuminen on luonteeltaan saavutettavuutta rakentava, kun se mahdollistaa yhdenvertaisen osallisuuden erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä riippumatta ihmisen ominaisuuksista. Osallisuus konkretisoituu osallistumiseksi itselle merkitykselliseen toimintaan. Kuntoutuksessa hyödynnetään moniasiantuntijuutta, johon jokaisella kuntoutumista tarvitsevalla ihmisille on oikeus (Hietala 2016; Jeglinsky & Kukkonen 2016). Ydinkysymyksiä ovat kuntoutujan oma osallistuminen kuntoutumiseensa ja vaikuttaminen toimintaympäristöihin tekijöihin. Parhaimmillaan sosiaalisen ympäristön on omaksuttava riittävät tiedot, ymmärrys, taidot sekä asenteet ja motivaatio, jotta kuntoutuja voi osallistua yhdenvertaisena jäsenenä (Wiman 2012). Jos pohditaan esimerkiksi nuoren erityistä tukea tarvitsevan opiskelijan osallisuutta ja toimijuutta erilaissa yhteisöissä ja ylipäätään yhteiskunnassa, keskeistä on tulla hyväksytyksi. Kuntoutuminen voi tapahtua vain hänen sosiaalisessa ympäristössään, mutta myös ympäristön tulee tukea saavutettavaa kuntoutusta. Ympäristön tulee mahdollistaa erilaisten ihmisten osallisuus ja toimijuus. Tämä on jatkuva ja vuorovaikutteinen prosessi, joka tapahtuu esteitä poistamalla ja tarpeellisia erityisjärjestelyitä tekemällä, tuomalla kuntoutus ihmisten luo, yksilölle merkityksellisen toiminnan ja osallistumisen äärelle. Älykkäät virtuaaliteknologiaratkaisut mahdollistavat saavutettavaa kuntoutumista, mutta oleellista myös on ymmärtää laaja-alaisemmin esteettömyys ja saavutettavuuskysymyksiä. Kokemusta oman elämän hallinnasta voidaan vahvistaa yleisesti tukemalla ihmisen valintoja ja päätöksentekoa tukien osallisuutta. Saavutettavuus on tässä yhteydessä moninaisuuden ja kykyjen arvostamista voimavarana, ja jokaisen ihmisen kuulluksi tulemista.  Lopuksi Olemme halunneet tässä tuoda esille saavutettavuuden ja siihen liitettävän esteettömyyden käsitteitä, erityisesti kuntoutuksen näkökulmasta. Toisaalta on hyvä myös pohtia miten kuntoutus edistää saavutettavuutta. Jokaisen on hyvä tiedostaa, että saavutettavuudella on eri merkityksiä eri yhteyksissä. Tässä puhutaan myös yhdenvertaisen osallistumisen mahdollistamisesta, jota voidaan siis tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin kuntoutuja tulee kyetä hyödyntämään erilaisia palveluita omassa kuntoutumisessaan ja toisaalta ensiarvoista on kuntoutujan osallistuminen oman kuntoutumisensa suunnitteluun, toteutumiseen ja arviointiin. Päämäärä on molemmissa sama, toimintakykyisuus, osallisuus ja toimijuus omassa arjessa. Kirjoittajat Tero Avellan työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa. Hän tutkii esteettömyyttä ja saavutettavuutta tulevaisuuden yhteiskunnassa, sekä tähän liittyvää ihmisten ja teknologian välistä vuorovaikutusta. Pekka Paalasmaa, FT, yliopettaja, Metropolia Ammattikorkeakoulu.   Lähteet Autti-Rämö, I. & Salminen A.-L. 2016. Kuntoutumisen hyvät käytännöt. Teoksessa Ilona Autti-Rämö, Anna-Liisa Salminen, Marketta Rajavaara, Aarne Ylinen (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 14–15. Avellan, T. 2021. Esteettömyys ja saavutettavuus joukkoliikenteessä – erityisryhmien näkökulmia. Esitys Älypysäkki-hankkeen toisessa työpajassa 11.2.2021. Direktiivi (EU) 2016/2102 2016. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2016/2102, annettu 26 päivänä lokakuuta 2016, julkisen sektorin elinten verkkosivustojen ja mobiilisovellusten saavutettavuudesta. Hietala, O. 2016. Kokemusasiantuntija kuntoutumisen tukena. Teoksessa Ilona Autti-Rämö, Anna-Liisa Salminen, Marketta Rajavaara, Aarne Ylinen (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 388-392. ICF: Toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus 2013.Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Jeglinsky, I. & Kukkonen, T. 2016. Moniammatillinen yhteistyö kuntoutuksessa. Teoksessa Ilona Autti-Rämö, Anna-Liisa Salminen, Marketta Rajavaara, Aarne Ylinen (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 393–401. Kommunikoinnin esteettömyys 2021. Papunet. Lintula, L. & Paalasmaa, P. 2020. Osaamista kuntoutukseen kuntoutujan parhaaksi. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu. Saavutettavuuskriteeristö 2019. Saavutettavuuskriteeristö: Väline korkeakoulun saavutettavuuden arviointiin. United Nations 2006. General Assembly resolution 61/106, Convention on the Rights of Persons with Disabilities, A/RES/61/106 (13 December 2006). W3C Web Accessibility Initiative (WAI) 2021. Web Content Accessibility Guidelines (WCAG) Overview. Töytäri, O. & Kanto-Ronkanen, A. 2016. Apuvälineet ja ympäristön esteettömyys. Teoksessa Ilona Autti-Rämö, Anna-Liisa Salminen, Marketta Rajavaara, Aarne Ylinen (toim.): Kuntoutuminen. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 347–363. Väyrynen, S., Nevala, N. & Päivinen, M. 2004. Ergonomia ja käytettävyys suunnittelussa. Helsinki: Teknologiainfo Teknova Oy. Wiman, R., 2012. Kumpaa pitää kuntouttaa – ihmistä vai yhteiskuntaa? Teoksessa V. Karjalainen, & I. Vilkkumaa (toim.) Kuntoutus kanssamme: ihmisen toimijuuden tukeminen. Helsinki: STAKES, 81–92.  

Palvelutalossa asuvalla vanhuksella on tarve nousta sängystä pyörätuoliin, jonka avulla hän siirtyy kylpyhuoneeseen aamupesulle. Vanhus pystyy varaamaan painoa jaloilleen mutta ei ottamaan askelia, tasapaino on heikko ja muutenkin on väsynyt olo. Hän tarvitsee hoitajan apua siirtymiseen. Hoitaja ei tietenkään pysty nostamaan vanhusta yksin pyörätuoliin, vaan he käyttävät apuna siirtymisen apuvälinettä esimerkiksi liukulautaa, siirtymistasoa tai kääntölevyä. Mitä jos tätä siirtymisen apuvälinettä ei olisikaan saatavilla? Mitä jos sen käytölle ei ole aikaa, sillä hoitajalla on kiire toisen asukkaan luo? Jäävätkö siirtymisen apuvälineet käyttämättä ja jos jäävät, niin miksi? Apuvälinetekniikan (AMK) opinnäytetyöhömme liittyen teimme verkkokyselyn siirtymisen apuvälineiden käytöstä asumispalveluissa työskenteleville hoitajille. Kyselyyn vastasi anonyymisti 154 henkilöä. Siirtymisen avustaminen Hoitajan työ on usein psyykkisesti ja fyysisesti raskasta. Työtehtävinä on tukea asukasta päivittäisissä toiminnoissa, joita ovat muun muassa peseytyminen, pukeutuminen ja syöminen. Hoitaja on asukkaan tukena siirtymistilanteissa ja hoitajan tukena ovat siirtymisen apuvälineet. Jokaisen asiakkaan kohdalla tulisi miettiä, kuinka siirtymisen voi toteuttaa ergonomisesti ja turvallisesti. Turvallinen siirtyminen on myös asukkaan oikeus. Asukkaan liikkumisen avustaminen ja käsin tehtävät nostot ja siirrot ovat hoitotyön fyysisesti raskaimpia työtehtäviä. Perusperiaatteena on välttää pitkäaikaista työskentelyä huonossa asennossa ja asukkaan nostamista käsivoimin. (Potilassiirrot n.d.) Siirtymistilanteita helpottamaan on kehitetty apuvälineitä, jotka takaavat toimivampaa ja turvallisempaa siirtämistä. Niiden käyttö parantaa hoitajien työasentoja ja vähentää fyysistä kuormitusta. (Takala & Kukkonen 1987.) Teimme kyselyn, jossa selvitettiin kuuden yleisimmän lääkinnällisen kuntoutuksen siirtymisen apuvälineen tai apuvälineryhmän käyttöä työpaikoilla. Näitä apuvälineitä ovat liukulauta, kohottautumistelineet, henkilönostin, siirtymistaso, nostovyöt ja -valjaat sekä kääntölevy. (Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet 2018.) Hoitajien omat kokemukset siirtymisen apuvälineiden käytöstä Kyselyyn vastasi 154 henkilöä, joista noin kolmannes on ammatiltaan lähihoitajia ja jotka työskentelevät ikäihmisten palveluasumisessa. Muut vastaajat ovat ammatiltaan sairaanhoitajia, hoitoapulaisia sekä sosiaali- ja terveysalan opiskelijoita. Jokainen kyselyssä esitetty apuväline löytyi vähintään puolelta vastaajien työpaikoilta. Näistä yleisimmät olivat liukulauta, henkilönostin sekä nostovyöt ja -valjaat. Pääosin siirtymisen apuvälineitä käytetään aktiivisesti, niille on tarvetta ja niiden käytölle on sekä aikaa että tilaa. Siirtymisen apuvälineestä riippuen vastaajista noin puolet kertoivat saaneensa tarpeeksi koulutusta ja perehdytystä sen käyttöön, kun taas noin puolet eivät. Ainoastaan henkilönostimen käytöstä koettiin saaneen koulutusta opiskeluaikoina ja perehdytystä työpaikoilla enimmäkseen hyvin. Apuvälineitä käytettiin vastaajien mukaan välillä myös niiden asukkaiden siirtämiseen, joille se ei ollut sopiva, vain koska sopivampaa siirtymisen apuvälinettä ei ollut saatavilla. Tarpeesta huolimatta kaikki siirtymisen apuvälineet jäivät ajoittain käyttämättä. Kyselyssä oli jokaisen siirtymisen apuvälineen kohdalla avoin kysymys, joissa kysyttiin miksi apuväline jää mahdollisesti käyttämättä. Vastauksista syiksi apuvälineen käyttämättä jättämiselle nousivat esiin ajanpuute, osaamattomuus, huono saatavuus, sopimattomuus sekä haluttomuus käyttää niitä.  Välillä myös joko asukas tai työkaveri oli esteenä siirtymisen apuvälineen käytölle: ” Työtovereiden suhtautuminen apuvälineisiin nuivaa. Toisin sanoen eivät koe niitä tarpeellisiksi ja kokevat siirrot esim. kopilla nopeammaksi ja helpommaksi” ” Kyllä jää (käyttämättä), koska on kiire ja jos liukulauta ei sillä hetkellä ole käden ulottuvilla niin siirretään ilman” ” Nopeampi antaa vaan käsi, josta asukas pitää kiinni ja nykii itsensä ylös... Näin myöskin työtovereiden toimesta.” ”Nostovyön käyttö siirtotilanteessa on monelle vieras, pitäisi määrätietoisemmin käyttää ja harjoitella käyttöä.” ”Huonokuntoinen apuväline” “Jää käyttämättä, koska meillä on kolme henkilönostinta, joita jaetaan usean osaston kesken.” Tarkoituksena oli selvittää, ovatko asumispalveluissa käytettävät siirtymisen apuvälineet aktiivisessa ja tarkoituksenmukaisessa käytössä sekä kiinnittää huomiota niiden käyttöön. Tavoitteena oli myös tuoda esille hoitajien omia kokemuksia siirtymisen apuvälineiden käytöstä. Vastaukset olivat johdonmukaisia aikaisempien tutkimusten kanssa aiheesta, joka voi kertoa siitä, että siirtymisen apuvälineet jäävät säännöllisesti käyttämättä siirtotilanteissa syistä, joita tulisi pyrkiä eliminoimaan jo työn järjestelyn tahoilla. Ongelman laajuuden ja yleisyyden selvittämiseksi tarvittaisiin laajempaa selvitystä aiheesta. Kirjoitus perustuu apuvälinetekniikan AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön Siirtymisen apuvälineiden käyttö asumispalveluissa – kysely hoitajille 2019. Kirjoittajat: Katariina Piippanen, apuvälinetekniikan opiskelija (AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu Maija Vehviläinen, apuvälinetekniikan opiskelija (AMK), Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet Potilassiirrot n.d. Työterveyslaitos. Saatavana osoitteessa: <https://www.ttl.fi/tyoymparisto/ergonomian-tietopankki/potilaan-hoitaminen/potilassiirrot/> Luettu 20.11.2019. Takala, E.-P.; Kukkonen, R. 1987. The handling of patients on geriatric wards. A challenge for on-the-job training. Applied Ergonomics 1987, 18.1, 17–22. Valtakunnalliset lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineiden luovutusperusteet – Opas apuvälinetyötä tekeville ammattilaisille ja ohjeita asiakkaille. 2018. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 35/2018. Saatavana osoitteessa: <http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/161068/rap%2035_2018.pdf> Luettu 16.3.2019.

Kun on kyse ikääntyneiden kuntoutuksesta, ajaa ammattilaisten asiantuntijuus usein ikäihmisen oman asiantuntijuuden ohi ja ikäihminen jää ulkopuoliseksi omasta kuntoutuksestaan. Ihanteellisessa tilanteessa ikäihminen olisi tasavertainen asiantuntija, kanssatoimija ja aktiivinen osallistuja. (Järnström 2011: 254–255.) Ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytetyössäni kehitettiin aitoon moniasiantuntijuuteen perustuvaa, ikäihmisten osallistumista vahvistavaa kotona toteutuvan kuntoutuksen toimintatapaa. Kun ikäihminen kokee tulleensa kuulluksi ja hänen mielipiteitään arvostetaan, hänen halunsa osallistua kasvaa ja kehittyy. Ikäihmisen osallistuessa oman kuntoutuksensa suunnitteluun, se tukee hänen uskoa omiin voimavaroihinsa ja niiden käyttöön. Ikäihmisten valtaistumisen kautta saadaan parhaiten hyödynnettyä kaikki heidän omat voimavaransa. (Julkunen 2008: 21; Eloranta 2009: 48.) Ikäihmisten osallistumisen vahvistuminen voidaan nähdä yhteiskunnallisestikin tärkeänä, sillä ikääntyneiden määrän kasvaessa on entistä tärkeämpää tuottaa kustannustehokkaita ja vaikuttavia palveluita ikäihmisille, lisäämään elämänlaatua ja toimintakykyisiä vuosia. Omassa toimintaympäristössä toteutettu laadukas ja vaikuttava kuntoutus voi mahdollistaa ikäihmisten asumisen omassa kodissa pidempään, mikä on paitsi yhteiskunnallinen tavoite, usein myös ikääntyneen oma toive. Yhdessä kehittäen eteenpäin Tutkimuksellisen kehittämistyön toimintaympäristönä toimi oma työpaikkani, Oulunkylän kuntoutuskeskus. Kuntoutuskeskuksessa on jo vuosien ajan panostettu ikäihmisten kuntoutuksen palveluiden kehittämiseen. Ilmapiiri kehittämiselle on myönteinen, ja organisaation johto tukee henkilökuntaa itsensä ja kuntoutuskeskuksen toiminnan kehittämisessä. Aihe kehittämistyölleni rakentuikin työpaikalla yhteisesti käytyjen keskustelujen ja tarveanalyysien kautta. [caption id="attachment_2304" align="alignnone" width="315"] Kuva: Sanna Paavola[/caption] Tutkimuksellinen kehittämistyöni tehtiin yhdessä ikääntyneiden kuntoutujien ja ammattilaisten kanssa. Aineisto kerättiin laadullisilla menetelmillä käyttäen yksilöllisiä teemahaastatteluja kuntoutujille ja yhteiskehittelymenetelmiä kahdessa kehittäjäryhmässä, joissa oli mukana kuntoutujia sekä ammattilaisia. Kehittämistyön tulosten perusteella muodostui kuvaus moniasiantuntijuuteen perustuvan, ikäihmisten osallistumista vahvistavan kotona toteutuvan kuntoutuksen ydintekijöistä. Moniasiantuntijuus on asennetta Tulosten mukaan moniasiantuntijaiseen työskentelyyn tarvitaan ammattilaisilta asennemuutosta. Merkityksellistä on se, että ikäihmisten oma asiantuntijuus tunnistetaan ja sitä tuodaan esille myös kuntoutujalle itselle. Avoimen ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen kautta rakennetaan yhteistyötä, jossa kuntoutuja, hänen lähipiirinsä ja kaikki ammattilaiset toimivat tasavertaisina kumppaneina. Ikäihmisten osallistuminen vahvistuu heidän päästessä suunnittelemaan ja toteuttamaan kuntoutusta omassa toimintaympäristössään ja osana omia arjessa merkityksellisiä asioita. Myös Jutilan (2013) tutkimuksessa ikäihmisten osallisuuden kokemukset muodostuivat päivittäisiin asioihin liittyvien päätösten tekemisen kautta sekä kuulluksi tulemisesta (Jutila 2013: 54). Osallistumisen vahvistumisen kautta voidaan parhaimmillaan lisätä ikäihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua. Kehittämistyöni tuloksia voidaan hyödyntää suoraan kuntoutuskeskuksen toiminnassa, jos palveluja laajennetaan kotona toteutuvaan kuntoutukseen. Tuloksia voidaan hyödyntää myös olemassa olevien palvelujen kehittämisessä. Muodostamalla yhteistä ymmärrystä moniasiantuntijuudesta ja sopimalla käytettävistä toimintatavoista, voidaan kehittää osastojen moniammatillisten tiimien toimintaa moniasiantuntijuuteen perustuvaksi. Tällä voidaan vahvistaa ikäihmisten osallistumista omaan kuntoutukseensa, mikä oletettavasti lisää siitä saatavaa hyötyä kuntoutujien näkökulmasta. Oivaltaaksemme moniasiantuntijuuden ytimen eli kuntoutujan oman asiantuntijuuden tunnistamisen ja sen hyväksymisen yhtä tärkeäksi tulee meidän ammattilaisten olla kyllin rohkeita luopumaan omasta asiantuntijavallastamme. Yhdessä toimien, kuntoutuskumppaneina, saavutamme paremmat ja kestävämmät tulokset. Kirjoitus pohjautuu tutkimukselliseen kehittämistyöhön ”Ikäihmisten osallistumista vahvistava moniasiantuntijuuteen perustuva kotona toteutuva kuntoutus: Toimintatavan kehittäminen Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa”. Metropolia Ammattikorkeakoulu, 2019. Kirjoittaja: Sanna Paavola, opiskelija, kuntoutuksen (ylempi AMK) tutkinto-ohjelma Lähteet: Eloranta, Sini 2009. Supporting older people’s independent living at home through social and health care collaboration. Turun Yliopiston julkaisuja Sarja D osa 869. Saatavana osoitteessa: https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/47133/AnnalesD869Eloranta.pdf?sequence=1&isAllowed=y Julkunen, R. 2008. Ikä ideana ja tutkimuskohteena. Teoksessa Suomi, A. & Hakonen, S. (toim.): Kuluerästä voimavaraksi. Sosiokulttuurinen puheenvuoro ikääntymiskäsityksiin. Jyväskylä: PS-kustannus. Jutila, Tuula 2013. Vanhuslähtöisyydestä asiakaslähtöisyyteen. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/84894/gradu06963.pdf?sequence=1&isAllowed=y Järnström, Sanna 2011. ”En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtaloksi.” Etnografinen tutkimus asiakkuudesta ja asiakaslähtöisyydestä geriatrisessa sairaalassa. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Saatavana osoitteessa: https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/66771/978-951-44-8508-4.pdf?sequence=1