Vuoropuheluja

Keskellä talvea haaveilen kevätkeleistä ja sulasta maasta. Haluaisin päästä ajamaan pyörällä työmatkani. Se on kymmenisen kilometriä suuntaansa. Fillarilla hurautan kolmessa vartissa kotoa työpaikalle. Julkisilla liikennevälineillä matkaan menee sama aika, joskus enemmänkin. Autoa tai ajokorttia minulla ei ole. En tarvitse sellaisia kaupungissa, jossa jokin julkinen kulkee menosuuntaani kerran viidessä minuutissa. Helsingin kaupungin selvityksen mukaan valtaosa helsinkiläisistä on kanssani samoilla linjoilla. Minulla ei ollut polkupyörää moneen vuoteen. Toissa keväänä sain sellaisen käytettynä. Tuo tapaus muutti elämäni. Olin huonokuntoinen, istumatyötä tekevä toimistovässykkä. Aluksi kymmenen kilometriä pyörän päällä tuntui urakalta. Puoli vuotta myöhemmin sama matka hujahti hetkessä. Kun talvikelit tulivat, en uskaltanut ulos palelemaan ja liukastelemaan (tiedän, se on oikeasti varustekysymys, minulle sissiyden raja menee kymmenessä plusasteessa), hankin jäsenyyden kuntokeskukseen päästäkseni sisäpyöräilytunneille. Jäin välittömästi koukkuun säännöllisiin harjoituksiin. Työmatkapyöräily voi parhaimmillaan olla hyötyliikuntaa, joka säästää aikaa, ympäristöä ja rahaa. Pyöräilyn, kuten muunkin säännöllisen liikunnan terveysvaikutukset ovat kiistattomat. Olen saavuttanut polkemalla terveemmän ja kevyemmän elämän. Jos yhden naisen kokemukset eivät riitä vakuuttamaan asian tärkeydestä, laajempia äänenpainoja edustaa esimerkiksi Metropolian Fillarijengi. Keväällä 2015 uskaltauduin mukaan polkemaan Tour de Metropoliaa. Vaikka viimeinen etappi jäi välistä, kokemus oli rohkaiseva - kyllä, pysyin kovakuntoisempien tahdissa - omalla, epävireisellä mankelillani! Laajempiakin ryhmittymiä löytyy, esimerkiksi Pyöräliitto ja Helsingin polkupyöräilijät HePo ry, jotka edistävät pyöräilykulttuuria ja -myönteisyyttä, levittävät tietoa pyöräilystä ja fillarikansaan vaikuttavista päätöksistä sekä tutkimuksista some-kanavissaan. Omat työmatkat pyörän selässä eivät aina suju ongelmitta. Ajan vastuullisesti ja varovasti. Trikootorpedot ja sähköavusteiset hurjastelijat pelottavat. Itselläni on aina kypärä päässä ja pysähdyn punaisiin. Näytän käsimerkillä kääntymisaikeeni. En ohittele holtittomasti. Joskus olen ajanut jalkakäytävällä, pyörätien päätyttyä varoittamatta. Hankalinta on kuitenkin, kun pyörästä menee jokin rikki. Kumin vielä saa kotona vaihdettua, mutta joskus tarvitaan ammattilaisen apua. Kun budjetti tai aikataulut eivät aina anna periksi viedä pyörää heti huoltoon, kismittää. Pitää palata kulkemaan julkisilla välineillä, bussiaikataulujen ehdoilla. Unelmoin tulevaisuudesta, jossa saisin joka päivä sotkea innolla töihin ja takaisin luotettavan kulkupelin kanssa. Miten toteuttaa tuo tulevaisuudenkuva? Ruotsalainen tutkijaryhmä ehdottaa Vihreän langan verkkojulkaisun linkkauksen mukaan pyöräilijöille käänteistä ruuhkamaksua. Työsuhdepolkupyöristä on puhuttu vuosikausia. Palveluntarjoajakin löytyy ja tahoja, joissa työpaikkapyöräily on arkea. Mutta liekö verotettavaksi luontoiseduksi luokittelemisen syy, ettei käyttö ole laajemmin yleistynyt. Voisiko työsuhdefillarit tuoda verovapauden piiriin, työntekijöiden terveyden ja työhyvinvoinnin kohentamisen nimissä? Aloitteita tehdään kummemmistakin asioista, onko nyt lähdettävä kansalaisaddressin tielle? Vai onko jollakulla kokemusta tahi tietoa siitä, onko jokin taho jo edistämässä ajatusta?