Tikissä

Kirjassaan Running lean Ash Maurya tuo esiin käsitteet keksijän lahja ja keksijän vinouma. Keksijän vinouma on erittäin kiinnostava termi ja ajatusmalli hanketoiminnan kontekstissa. Keksijän vinouma tarkoittaa käytännössä ajatusmallia, jossa mietitään mitä ongelmaa tarjoamani palvelu voisi ratkaista, sen sijaan sitä mikä asiakkaan ongelma oikeasti on. Keksijän vinouman riskit hanketoiminnassa Käytännössä keksijän vinouma tarkoittaa korkeakoulun hanketoiminnan kontekstissa sitä, että hanke suunnitellaan ainoastaan hankkeen toteuttajien kyvykkyyksien ja kiinnostuksen kohteiden varaan. Harva asia on luonnollisempaa kuin tehdä niitä asioita, joissa kokee olevansa hyvä ja johon on tarjota olemassa olevia resursseja. Meillä on ammattikorkeakouluna, ja sen innovaatiokeskittymänä, tarjota tiloja, laitteita, henkilökunnan osaamista sekä opiskelijoita. Lisäksi hankkeiden rahoitusta haetaan sen mukaan, millaisia rahoitusohjelmat ovat ja minkälaista rahoitusta on milloinkin saatavilla. Tämä on monesti yksi ydinsyistä sille, että hankkeet kirjoitetaan siten, että ne eivät riittävällä tavalla palvele niiden toimenpiteiden kohteena olevia yrityksiä. Näin luodaan hankkeita, jotka palvelevat erittäin hyvin sen tekijöiden kiinnostusta ja rahoittajan näkemyksiä siitä, mitä tulee tehdä. Tämä voi kuitenkin olla kaukana siitä, mitä yritykset tarvitsevat. Tämä ero saattaa syntyä joko siitä, että hankkeen tarjoamalle palvelulle ei ole tarvetta, tai sitä ei osata muotoilla siten, että sen tarjoama hyöty välittyisi yrityksille. Hanketulosten loppukäyttäjän tarpeiden ymmärtäminen vaatii ajattelumallin muutosta Mitä tämä yksinkertainen toimintamalli voisi tarkoittaa korkeakoulun hanketoiminnan kontekstissa? Lopulta kyse on tarpeiden kuuntelusta ja yritysten tarpeiden ymmärtämisestä. Kaikki arvokas, mitä korkeakoulu voi tarjota hanketoimintaan, on syytä pitää mielessä ja toiminnan ytimessä. Hanke, jota yritetään toteuttaa ilman sen läpiviennin mahdollistavaa osaamista ja infrastruktuuria, on tuomittu epäonnistumaan vielä pahemmin kuin hanke, joka ei ratko kenenkään tarvetta. Sellaista voi kuitenkin iteroida vastaamaan muuttuneita tarpeita. Mauryan ajatuksen ytimessä on kääntää ajattelu toisinpäin verrattuna perinteiseen malliin. Siinä on kaksi vaihetta: tunnistetaan tarve, mikä on oikeasti olemassa rakennetaan osaamisesta ja infrastruktuurista siihen vastaava palvelu ja sitä tukeva hanke. Tällä ajattelumallilla on mahdollista rakentaa hankkeita, jotka palvelevat paremmin kohteena olevia yrityksiä ja tätä kautta ne voivat helpommin saavuttaa tavoitteet, joita niille on asetettu. Käytännössä tämä vaatii samaa työtä kuin start upit tekevät siinä vaiheessa, kun ne aloittavat ensimmäiset kierrokset asiakkaiden kanssa. Tämä kierros tehdään, jotta saadaan validaatiota idealle ja ymmärrystä markkinasta. Miksi hankkeita tuottava organisaatio ei tekisi samaa? Kun on selvillä rahoitus ja ymmärrys siitä, mitä osaamista on, olisi varmasti erittäin suositeltavaa käydä läpi muutamia kohdealan yrityksiä, jakaa idea ja keskustella siitä. Yrityksiltä saatavalla palautteella olisi mahdollista muokata hanke jo alun perin muotoon, jossa se on kiinnostava sen kohteiden kannalta. Pieni, mutta merkittävä ero. Innovaattorin lahja: ongelma ja ratkaisu ovat vastinpari Mauryan mukaan innovaattorin lahja tarkoittaa sitä, että uudet ratkaistavat haasteet syntyvät olemassa olevista ratkaisuista. Eli haaste tulisi rakentaa siten, että olemassa olevat haasteet, joita ratkotaan vanhoilla metodeilla, estävät asiakasta saavuttamasta haluamiaan lopputuloksia. Osa innovaattorin lahjaa on ymmärtää, että ei ole olemassa täydellistä ratkaisua vaan ongelma ja ratkaisu ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Tämä ajatus voidaan tiivistää kolmeen pääpointtiin: Uudet ratkaisemisen arvoiset haasteet nousevat jo olemassa olevista haasteista Innovaatio on ytimeltään vaihdos vanhasta toimitavasta uuteen Paras tapa saada tämä muutos aikaan on ankkuroida uusi ratkaisu haasteisiin, jota vanha ratkaisu aiheuttaa Hanketoiminnassa ja korkeakoulun kontekstissa tätä voidaan toteuttaa hankesuunnittelussa, kun yritetään tunnistaa ratkaisemisen arvoisia haasteita. Otetaan esimerkiksi Metropolian UrbanFarmLabissa mahdollistettu kehitystyö. Uudet ratkaisemisen arvoiset haasteet nousevat olemassa olevista haasteista. Voidaan ajatella, että vertikaaliviljelyssä on tunnistettuja haasteita, kuten energiatehokkuus ja taloudellinen kannattavuus nykyisillä teknologioilla. Tähän liittyvien haasteiden ratkaiseminen mahdollistaisi vaihdoksen vanhasta toimitavasta toiseen, eli vertikaaliviljelyn leviämisen tukemaan peltoviljelyä laajemmassa mittakaavassa. Ratkaisun ankkurointi tarkoittaisi tässä kontekstissa sitä, että pyritään löytämään ratkaisu, joka toimii jo olemassa olevan teknologian puitteissa. Jos tunnistettu haaste on energiatehokkuuden kehittäminen, niin ratkaisun tulisi olla sellainen, joka sopii mahdollisimman hyvin jo olemassa olevaan teknologiaan ja on tätä kautta mahdollisimman helppo levittää jo olemassa oleviin viljelmiin minimikustannuksilla. Sen sijaan, että yritetään ratkaista koko ruokajärjestelmän haasteita, keskitytään ratkaisemaan yhtä pientä ja tunnistettua tarvetta, joka mahdollistaa laajan muutoksen myöhemmin. Kirjoittaja Timo Nykopp toimii TKI-tiimipäällikkönä Metropolian Puhtaat ja kestävät ratkaisut innovaatiokeskittymässä. Koulutukseltaan hän on Restonomi (AMK) ja kauppatieteiden maisteri. Lähde Ash Maurya: Running Lean: Iterate from Plan A to a Plan That Works. 3rd edition (2022), O’ Reilly Media