Tikissä

Syyskuussa 1983 neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Jevgrafovitš Petrov (1939–2017) sai ilmoituksen tukikohtansa ohjusvaroitusjärjestelmästä. Järjestelmän mukaan viisi amerikkalaista ohjusta oli matkalla kohti Neuvostoliittoa. Petrovilla oli vain vähän aikaa tehdä kriittinen päätös, antaako hän hälytyksen ja käynnistää prosessin, jonka tuloksena Neuvostoliitto antaisi vastaiskun. Lopputuloksena olisi luultavasti ollut maailmanlaajuinen ydinsota. Petrov kuitenkin päätteli, että jos Yhdysvallat tosiaan haluaisi iskeä ydinaseella, miksi se ampuisi vain viisi ohjusta, massiivisen iskun sijaan? Petrov otti riskin eikä tehnyt mitään. Myöhemmin selvisi, että hälytys oli johtunut auringonsäteiden hämäämästä valvontasatelliitista. Petrov teki äärimmäisen paineen alla johtopäätöksiä saamiensa tietojen ja tekemiensä havaintojen perusteella. Mutta hän kyseenalaisti saamansa tiedon, ajatteli kriittisesti ja teki tärkeän ratkaisun. Samoin toimii mielestäni hyvä innovaattori: tekee havaintoja ympäröivästä maailmasta, huomaa ongelman tai kehitettävää, kysyy kysymyksiä, kerää tietoja ja tekee näistä uuteen johtavia kriittisiä päätelmiä ja kehittää niihin ratkaisuehdotuksia. Monet merkittävät keksinnöt ovat syntyneet juuri havaintojen, pohtimisen ja päätelmien avulla, rohkeudella ja lopulta useimmiten kovalla työllä. Niin mukavalta kuin se tuntuisikin, innovaatiot, eli riittävän omaperäiset, uudet ja tärkeät tulokset tai parannukset, joilla on markkinoita tai jotka muutoin hyödyttävät yhteiskuntaa, eivät synny hetkellisen inspiraation huumassa, vaan ratkaisu saattaa edellyttää paljon työtä. Edisonin sanomaksi väitetty keksinnön määritelmä, 1 % oivallusta ja 99 % kovaa työtä lienee varsin paikkansa pitävä. Kuka tahansa voi sopivassa tilanteessa ja sopivasti tuettuna kyllä kehitellä satoja ideoita, melkein mihin tahansa aihepiiriin, mutta kuinka moni ideoista on käyttökelpoinen, on toinen juttu. Ideat, kuten joskus kuulee virheellisesti esitettävän, eivät siis ole vielä innovaatioita, vaan niiden siemeniä, toisinaan itujakin.   Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman totesi vähän aikaa sitten tehdyssä radiohaastattelussa, että häneltä on usein kysytty, mitä näytteleminen on, mutta hän ei ole löytänyt siihen vastausta. Näyttelijälle annetaan otolliset olosuhteet ja ympäristö tehdä näyttelijäntyötä: käsikirjoitus, puvustus, lavastus, näyttämö ja ohjaajan visio. Mutta mitä tapahtuu, kun näyttelijä astuu lavalle ja alkaa näytellä? Hieman samaan tapaan voimme ajatella, että emme tiedä, mitä uuden luominen, keksiminen tai innovointi itse asiassa on - paitsi kovaa työtä, mutta sekin siis tehdään vasta ajatustyön jälkeen, innovaatiota kehitettäessä! Vaikka emme pääse kenenkään pään ja mielen sisään, voimme kuitenkin tukea innovointia edeltäviä prosesseja ja luoda innovaatioiden syntyä edistäviä otollisia olosuhteita. Nämä ovat perusasioita, joita korkeakouluissa pitäisi opettaa kaikille opiskelijoille. Voimme sparrata opiskelijoiden tiimejä ja tehdä uuden kehittämistä edistäviä harjoituksia. Voimme käydä läpi keksintöjen historiaa, purkaa tapahtumien ketjuja ja selvittää, miten suuret oivallukset ovat syntyneet tai miten sattuma on puuttunut peliin. Siitä huolimatta ei kannata yrittää toistaa samoja prosesseja uudestaan. Kopioimalla lopputuloksena ei olisi menestyvää liiketoimintaa tuottava keksintö tai merkittävän yhteiskunnallisen parannuksen takaava innovaatio. Juhlapuhetasolla haaveiltuja ”uusia Nokioita” ei voi tulla. Mutta sen sijaan voi tulla jotakin täysin uutta ja yhtä menestyksellistä, jos esimerkiksi opiskelijoille tarjotaan uuden keksimiseen soveltuvat edellytykset. On nimittäin aivan mahdollista, että esimerkiksi Facebookin veroinen ratkaisu voi syntyä yhtä lailla suomalaisen kuin amerikkalaisenkin opiskelijan työn tuloksena.   Innovointiprosessin herättelemiseksi pitää osata ensin tarkkailla, mitä ympärillä tapahtuu, tehdä havaintoja ja ymmärtää näitä havaintoja ja tapahtumia, ja vielä osata tehdä oikeanlaisia johtopäätöksiä. Vasta silloin voi kenties löytää uuden lähestymistavan ja ratkaisun, joka voi olla innovaatio. Tärkeintä on kuitenkin osata kyseenalaistaa ja suhtautua sopivalla tavalla kriittisesti tekemiinsä havaintoihin, ennen lopullisten päätösten tekoa. Joskus tuloksena saattaa olla maailman pelastuminen.   -- Kirjoittaja Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.