Tarkoitus ei pyhitä keinoja
Entisessä kotikaupungissani Lahdessa talviurheilu on aina ollut kova juttu. 1970-ja 80-luvuilla oli lähes itsestään selvää, että kaikki kynnelle kykenevät menevät Salpausselän kisoihin. Koululaisliput olivat edullisia ja siksi tylsempääkin kisaa kannatti lähteä katsomaan. Usein värjöttelimme terävässä pakkassäässä hiihtostadionilla tuntikausia. Katsomoissa kiertelevien myyjien lämpölaatikoista ostetut kuumat kaakaotetrat lämmittivät vain hetken. Oleellisinta oli vahtia seuraavan hiihtäjäsankarin sivakoimista maalialueelle. Tuolloin oli mahdotonta kuvitellakaan, että monien, esimerkiksi DDR:n urheilijoiden tuloskuntoa oli ryyditetty kemikaaleilla, joiden anniskelusta ja käytöstä huolehdittiin valtiollisella tasolla. Lopulta vuosituhannen vaihteessa syntyi Suomessakin skandaali, jonka tapahtumat lienevät saaneet jännityselokuvien käsikirjoittajat kateelliseksi. Muutamat ihaillut ja esikuvallisina pidetyt suomalaiset huippuhiihtäjät osoittautuivat dopingin käyttäjiksi ja heidän toimintansa oli siunattu kattojärjestöjen johdon toimesta. He ajautuivat tilanteeseen osin omasta tahdostaan, ehkä osin tahtomattaankin. Joka tapauksessa, toiminta varjostaa kansallisen hiihtourheilun mainetta edelleen. Siksi, että tärkeintä oli saada ja saavuttaa tuloksia, ei se millä konsteilla ne saatiin. Kilpailu, johon kukaan ei osallistu Saksalainen Plagiarius-palkinto on kummallinen tunnustus, sillä sen saamista kukaan ei tavoittele. Ja kuitenkin se myönnetään vuosittain, vieläpä arvovaltaisen asiantuntijaraadin toimesta. Leikillisen palkitsemisen tavoite on vakava: tuoda julkisuuteen toimijoita, jotka häikäilemättömästi anastavat toisten tekemiä luovan työn tuloksia ja laittavat niitä omiin nimiinsä. Mitalisijoilla on viime vuosina ollut lähes poikkeuksetta Kaukoidässä toimivia yrityksiä, jotka ovat onnistuneet hämmästyttävällä tarkkuudella tuottamaan täydellisiä, mutta teknisesti heikkolaatuisempia kopioita mitä moninaisimmista tavaroista ja laitteista. Kehittyneiden valmistusmenetelmien myötä teknologian jäljentäminen onkin nykyään helpompaa kuin koskaan. Viime vuonna palkintosijoille ylsi mm. kokonaisen vesileikkipuiston kopio. Molemmissa tapauksissa motiiveja voi vain arvailla. Onko niin, että tarjolla oleva tulos on niin paljon houkuttavampi, kuin tietoisuus kiinni jäämisen riskistä? Tai että hyöty on joka tapauksessa saatu, kun mahdollinen vilppi on paljastumassa? Tai, että tekijä kokee olevansa niin ylivertainen, että ei jää kiinni? Tutkimustuloksia, mutta miten? Tutkimuksena esitetään nykyään julkisuudessa toimintaa, jolla on tutkimuksen kanssa tekemistä vain nimeksi. Tämä on omiaan hämärtämään ymmärrystä tutkimustyön luonteesta ja ominaispiirteistä. Levein siveltimenvedoin kuvaten: tutkimuksen tarkoitus on tuottaa uutta tietoa ja kysyä kysymyksiä. Ja, että tutkimus ei aina tuota vastauksia, vaan uusia kysymyksiä. Kaikki tämä vie aikaa. Ja voi myös käydä, että tulos on, että tulosta ei saada. Jos näitä perusprinsiippejä ei ymmärretä, voidaan kuvitella, että asian keskiössä onkin käytetty panostus ja siitä seurauksena syntyvä tulos. Ja, että vähän oikaisemalla tulos voidaan saada helpommin ja nopeammin, kuin epävarmalla, pedantisti tehdyllä tutkimustyöllä. Hatara käsitys tutkimuksesta on nähtävissä iltapäivälehdissä ja sosiaalisen median uutisvirrassa, jossa esitellään selvityksiä ja kyselyitä ja väitetään niiden olevan tutkimuksia. Samaan virheeseen sorrutaan jopa laatusanomalehdissä. Katukyselyssä kerättyjen mielipiteiden perusteella vedetään yhteen jokin johtopäätös. Kun se uutisoidaan näyttävästi, voi lukijalle syntyä mielikuva, että kyseessä on tutkimus. Tutkimus- ja kehitysprosesseissa ajattelulle olisi oltava aikaa, mutta päälle painavat deadlinet. Hiljaiset puurtajat saavat toki puurtaa, mutta heidän tutkimustyönsä ei saa rahoitusta. Vain huipulla esiintyminen tuo rahaa ja mainetta. Julkaisujakin pitäisi tehdä paljon, jotta säilyttää asemansa tiedemaailmassa. Oppilaitoksissa työnantaja voi vihjailla, että olisi hyvä, jos jokin työ tulisi pikaisesti valmiiksi. Rahoittajakin odottaa tietenkin onnistumisia ja hyviä tuloksia. Tehoja pitää saada irti ja rahoille vastinetta. Yliopistojen ranking-listat ruokkivat nekin kiirettä, ja se taas luo ankaria kilpailuasetelmia tutkijoiden välille ja estää tutkimukselle ja kehitystyölle leimallista hitautta ja epävarmuutta. Tai opiskelijalla on paine päästä valmistumaan. Saattaa tulla kiusaus käyttää jotakin toisen tekemää, ja koettaa liittää se huomaamattomasti oman työnsä sisältöön. Tai muokata omia tutkimustuloksia suotuisaan suuntaan. Asetelma vilppiin on valmis, kun tutkimus- ja kehitystyö on muuttumassa yhä enemmän huippu-urheiluksi, jossa nopeilla ja näyttävillä lopputuloksilla on korostunut merkitys. Onks tietoo? Verkon rajaton informaation ja tiedon määrä mahdollistavat aineistojen yhdistelemisen, hyödyntämisen ja tulkitsemisen sellaisessa mittakaavassa ja tavoin, josta aiemmat tutkimussukupolvet saattoivat vain haaveilla. Toisaalta se merkitsee, että tänä päivänä maailmassa on valtavasti tietoja, joiden oikeellisuuden tarkistaminen on haasteellista. Samalla tiedon omistajuussuhteet helposti hämärtyvät. Siksi on erityisen tärkeää aina huolellisesti viitoittaa polku lähteille: mistä tiedot ovat peräisin ja kenen toimesta ne on tuotettu ja ketkä ne omistavat. Monimutkaistuvassa maailmassa virheitä voi sattua kokeneillekin tutkijoille. Valitettavasti säännöt pitää kuitenkin osata, jos mielii pelata rehellistä peliä. Tämän tiesivät jo roomalaiset, jotka tapasivat sanoa: Ignorantia iuris quod quisque tenetur scire neminem excusat - ”se, että ei tunne lakia ei vapauta ketään vastuusta.” Varsin naseva ohje, myös kenelle tahansa tutkimustyötä tekevälle. Tukihenkilö neuvoo ja opastaa Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) on laatinut vuonna 2012 ohjeistuksen, Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Ohjeistuksessa kuvataan mm. millaisia ovat hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkaukset ja miten asian käsittelyprosessi etenee. Myös ammattikorkeakoulut ovat sitoutuneet noudattamaan näitä ohjeita. Siksi jokaisen ammattikorkeakoulussa työskentelevän kannattaa tutustua tähän ohjeistukseen, vaikka ei omassa työarjessaan aina olisikaan tutkimuksen ja kehitystyön kanssa tekemisissä. Mitä sitten tehdä, jos epäilee hyvän tieteellisen käytännön (HTK) loukkausta? Tai, jos esimerkiksi epäilee, että on itse joutunut HTK-loukkauksen kohteeksi? Matalan kynnyksen neuvontaa saa tutkimuseettisiltä tukihenkilöiltä. Tukihenkilö opastaa HTK-prosessin kulusta ja ohjaa kääntymään organisaation ylimmän johtajan puoleen, neuvoo tarvittaessa kirjallisen HTK-ilmoituksen laadinnassa ja antaa tarvittaessa prosessiin liittyviä neuvoja ja tukea osapuolille, myös prosessin kuluessa. Tukihenkilö on aina puolueeton, eikä ota kantaa, onko loukkaus tapahtunut tai ei. Hän ei osallistu mahdollisen HTK-prosessin tekoon. Tukihenkilötoiminta on ehdottoman luottamuksellista. Tarjolla tänään: hyvät yöunet Ihannemaailmassa tukihenkilö olisi tarpeeton, kuten olisi moni muukin pahassa paikassa apua tarjoava taho. Ihannemaailmassa tutkijat ymmärtävät, että heillä on vastuita ja velvollisuuksia. He osaavat ja toimivat niin, että vilppiin tai muuhun arveluttavaan tai moitittavaan ei ole aihetta. Aikaa on, työt tehdään rauhassa, merkittävien havaintojen annetaan tulla, jos ovat tullakseen. Siinä maailmassa tutkimuskäytännöt ovat aina eettisiä. Ja ollaan rehellisiä: tunnustetaan toisten tutkijoiden tekemän työn arvo. Tuloskeskeiseen omavoitonpyyteisyyteen yhä enemmän pyrkivässä tutkimusarjessa tukihenkilöille on tarvetta. Toisaalta tilanne on Suomen osalta varsin valoisa. TENK:n vastikään julkaiseman Tutkimusetiikan barometrin mukaan tiedevilppi on meillä edelleen harvinaista. Tämä on vaalimisen arvoinen asia. Niin lattealta, kuin se kuulostaakin, huijaaminen ei kannata, tutkimus- ja kehitystyössäkään. Vastuun ottaminen ja kaiken tarkistaminen moneen kertaan voi joskus olla raskasta. Mutta viimekädessä se myös keventää mieltä ja parantaa yöunta, kun voi päivän päätteeksi ajatella, että kaikki on tullut tehtyä niin hyvin kuin vain voitiin ja osattiin. Kirjoittaja Juha Järvinen työskentelee innovaatioasiantuntijana Metropolian TKI-palveluissa. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja teollinen muotoilija. Uusien innovatiivisten ratkaisujen, oivallusten ja toimintamallien löytäminen ja edistäminen innostavat häntä. Paremman tulevaisuuden kehittämiseen tähyävän päivätyön vastapainona hän harrastaa menneisyyteen liittyviä asioita, kuten sukututkimusta, keräilyä ja vanhoja autoja.
Tulevaisuutta rakennetaan tänään
Suomi lasten kasvuympäristönä -seurantatutkimuksen mukaan [1] vuonna 1997 syntyneistä lapsista suurin osa voi hyvin ja on saanut viettää lapsuutensa ilman perheen hyvinvointia uhkaavia tekijöitä. Osalla lapsista on kuitenkin ollut hyvinvointia haastavia riskejä elämässään, sillä esimerkiksi psykiatrisen diagnoosin oli tutkimuksen mukaan saanut noin viidesosa (20,7 %). Myös rangaistusmääräyksiä on määrätty seuranta-aikana lähes joka viidennelle pojalle (19,5 %). Tulevaisuutta hahmottelemassa Nuori voi kokea tulevaisuuden innostavaksi ja kiehtovaksi — tai uhkaavaksi ja pelottavaksi. Ihminen yrittää kokemansa pohjalta sopeutua tulevaan tai toimia itse aktiivisesti toivomansa tulevaisuuden luomiseksi. (Rubin & Kaivo-Oja 2010.) Framerin (2003) tutkimuksen mukaan positiivisella asennoitumisella tulevaisuuteen on todettu olevan vaikutusta siihen, kuinka paljon nuoret kokevat psykologisia ja sosiaalisia haasteita. Nuoret, jotka suhtautuvat tulevaisuuteen negatiivisesti kokevat enemmän haasteita. Nuoruuteen ja nuoren identiteetin muodostamisen kehitystehtävään liittyy oleellisesti tulevaisuussuuntautuneisuus (Future orientation). Tämä tarve tulevaissuuntautuneisuuteen on samansuuntaista kulttuurista tai yhteiskunnasta riippumatta (Framer 2003). Tulevaisuusorientaatiolla tarkoitetaan aktiivista ja tietoista tulevaisuuden haltuunottoa (Heinonen, Ruotsalainen & Kurki 2012). Tulevaisuuden ohjausmenetelmät ja välineet MOTIIVI-hankkeessa on kehitetty tulevaisuussuuntautuneita ohjausmenetelmiä yksilö- ja ryhmäohjauksen tarpeeseen. Tulevaisuusorientaatiota on lähestytty kolmen ohjaavan kysymyksen kautta. Nämä ovat "Kuka minä olen?", "Mitä minä osaan?" ja "Mihin minä pystyn?". Kysymykset sisältävät ajatuksen identiteettityöstä, itsensä hahmottamisesta suhteessa muihin ihmisiin ja maailmaan. ”Mitä minä osaan” -kysymyksellä herätellään ajattelemaan omia taitoja, myös sellaisia joista nuori ei välttämättä ole tietoinen, tai ei osaa nimetä niitä taidoikseen. Taidot tuodaan esille, ja ne integroituvat osaksi sitä, kuka minä olen. Minä pyritään näkemään positiivisessa, osaavassa valossa. Kysymys ”Mihin minä pystyn?” nostaa esille myös terveysnäkökulman. Mikä on toimintakykyni? Kuinka voin? Kuinka huolehdin terveydestäni, unesta, mielen hyvinvoinnista? Näiden kolmen kysymyksen valossa luodaan omaa suhdetta tulevaisuuteen. Minusta tulee pystyvä, osaava ja toimintakykyinen nuori, joka uskaltautuu hahmottelemaan tulevaisuuttaan. Nuori tarvitsee avukseen kunnioittavaa, aikaa-antavaa ja läsnä olevaa ohjausta (Raatikainen 2018a; 2018b). Hankkeessa kehitetyt (ryhmä)ohjausmallit mahdollistavat tulevaisuussuuntautuneen ohjauksen ja vahvistavat ammattilaisten mahdollisuuksia tukea nuorten osallisuutta, yhteisöllisyyttä, terveyttä ja työelämävalmiuksia. Lisätietoja menetelmistä ja toimenpiteistä hankkeen webbisivuilta. Lähteet Framer, G. L. 2003. The Dimensionally of Youths’ Oriented Interest. Journal of Social Service Research, 29:2, 1 - 40. Heinonen, S., Ruotsalainen, J. & Kurki, S. 2012. Luova tulevaisuustila ja tulevaisuuden osaamisen ennakointi. Tulevaisuuden tutkimuskeskus Tutu e-julkaisuja 4/2012. Turun Yliopisto. Tulevaisuuden tutkimuskeskus. MOTIIVI - nuorten tulevaisuussuustyöskentelyn uudet menetelmät. https://www.metropolia.fi/tutkimus-kehittaminen-ja-innovaatiot/hankkeet/motiivi/ Raatikainen, E.2018a. Nuoren identiteetin rakentaminen kohtaamisessa. Teoksessa Rautiola, T. & Ala-Nikkola, E. (toim.) Kohtaa nuori – Kompassi suuntaa hakevan nuoren kohtaamiseen. Osoitteessa http://kohtaanuori.metropolia.fi/ . Luettu 2.6.2019. Raatikainen, E. 2018b. Ohjaavia kysymyksiä nuoren sisäisen motivaation herättämiseksi. Teoksessa Rautiola, T. & Ala-Nikkola, E. (toim.) Kohtaa nuori – Kompassi suuntaa hakevan nuoren kohtaamiseen. http://kohtaanuori.metropolia.fi/ Rubin, A. & Kaivo-Oja, J. 1999. Towards a futures-oriented sociology. Journal International Review of Sociology. Revue Internationale de Sociologie. Volume 9, 1999 - Issue 3. Osoitteessa https://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/03906701.1999.9971322?journalCode=cirs20.Luettu 11.4.2019. Tulevaisuusohjaus 2019. Osoitteessa http://tulevaisuusohjaus.fi . Luettu 11.5.2019. [1] ”Suomi lasten kasvuympäristönä -raportissa kuvataan Suomessa vuonna 1997 syntyneiden lasten elämänkulkua täysi-ikäisyyteen asti. Raportissa tarkastellaan lasten hyvinvointia usealla ulottuvuudella: koulumenestys, somaattinen ja psyykkinen terveys, kuntoutus, lastensuojelu ja rikollisuus. Lasten hyvinvointia peilataan suhteessa perheen tilanteisiin, kohortin vanhempien sosioekonomisten, terveydellisten ja perhesuhdetilanteiden kautta. Lasten hyvinvoinnin ulottuvuuksia tarkastellaan myös alueellisesti, lähialueen kautta, maakuntatasolla, sekä kaupunki–maaseutu-luokitteluin. Aineistona on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Kansallinen syntymäkohortti 1997 -tutkimusaineistoa, johon on kerätty useita eri rekisteritietoja kaikista Suomessa vuonna 1997 syntyneistä henkilöistä sikiöajalta täysi-ikäisyyteen. Raportti on jatkoa vuonna 1987 Suomessa syntyneiden seurantatutkimukselle” https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/137104/URN_ISBN_978-952-343-152-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y [2] (Social Work in the Digital Age - How Digital Developments and Digital Inequalities Shape Modern Discourse in Social Work Theory and Practic https://web.fhnw.ch/plattformen/hsa-summerschool)
Tekoäly ehkäisee syrjäytymistä
Syrjäytymisen ehkäisemiseksi etsitään ratkaisuja. Auttaisiko tekoäly? Mitä hyödyllisen tekoälysovelluksen tulisi tehdä ja miten sen pitäisi toimia? Muodostetaanko samankaltaisista käyttäjistä heimoja, vai suositteleeko sovellus tukijärjestöjä? Tekoälysovellusten kehittämistä ei voi erottaa eettisistä pohdinnoista. Esimerkiksi vuorovaikutus tekoälyn kanssa kätkee monta kysymystä. Filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoittaa nykyajan ”hellästi tuuppivasta tekoälystä”, joka ohjaa toimintaamme huomaamattomilla tavoilla, parhaimmillaan hyvää tekevien valintojen suuntaan. Toisaalta hellä tuuppiminen voi väärissä käsissä muuttua jatkuvaksi ja velvoittavaksi valvonnaksi, ja yksilön autonomian loukkaamiseksi [1]. Margaret A. Boden pohti tekoälyn ja yhteiskunnan suhdetta terävässä artikkelissaan jo 1970-luvulla [2] ennakoiden ”some-peukuttamisen”. Hän kirjoitti automatisoitumisen ja ”älykkäiden koneiden” vaikutuksesta yksilön osallisuuteen ja yhteiskuntiin. Boden näki tulevaisuusvisiossaan, että liian helppo vaikuttaminen yhteiskunnallisiin asioihin nappeja napsutellen omalta kotisohvalta kotipäätelaitteella voi paradoksaalisesti vähentää yksilön osallistumisen tunnetta ja vieraannuttaa yhteiskunnasta. Boden näki uhkana ”tietokone-eliitin” muodostumisen: vain eliitin jäsenet ymmärtävät, miten laskenta toimii, ja heistä tulee ainoita, jotka eivät koe syrjäytyneensä yhteiskunnasta [2]. Boden tarjosi tähän ratkaisuna ohjelmoinnin ja tietojenkäsittelyn ajatusmallien opettamisen kouluissa. Kuin vastauksena vuosikymmenten takaisen artikkelin toiveeseen, vuoden 2016 alussa ikäkaudelle sopiva ohjelmoinnin opetus otettiin Suomessa mukaan valtakunnallisiin opetussuunnitelman perusteisiin [3]. Ohjelmoinnin käsitteen sisään mahtuvat sangen hyvin myös tekoälyn perusteet. Tekoälyn perusteiden oppiminen tekee mahdolliseksi eettisen pohdinnan, joka ei jää tuuleen heilumaan. Ratkaisujen vaikutusta on helpompi arvioida, kun on hankittu käsitys siitä, mikä tekoälyn saralla on mahdollista, mitä tekoäly voi datasta oppia, ja miten se tapahtuu. Tekoäly ei ole aina monimutkaista. Sen taustalla on koneoppimismenetelmiä, joiden tavoitteena on klusteroida (ryhmitellä) tai luokitella havaintoja tai ennustaa jonkin muuttujan arvoja. Monet menetelmistä ovat varsin suoraviivaisia: niiden toimintaperiaatteen ymmärtäminen ei vaadi juurikaan matemaattista osaamista. Ratkaisuja voi ottaa käyttöön valmiina moduuleina ja rakentaa niistä kokonaisuuden, joka ratkaisee oman haasteen. Tätä voi verrata Lego-palikoilla rakenteluun: taitavaksi linnojen ja kaivinkoneiden rakentelijaksi voi oppia ilman, että tarvitsee sorvata ensimmäistäkään Lego-palikkaa itse. Työpajoja nuorille Metropolian PEILI-hankkeen työpajoissa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret miehet kehittävät tekoälysovellusta yhdessä asiantuntijoiden kanssa. Nuoret määrittelevät tekoälyyn pohjautuvan mobiilisovelluksen, jonka tavoitteena on auttaa löytämään työ- ja koulutuspolkuja ja vahvistamaan sosiaalisia verkostoja. Määrittelyn tavoitteena on sovelluksen rajaaminen ja sen ominaisuuksien kuvaaminen. Työpajojen erääksi lähtökohdaksi on valittu tekoälymenetelmien avaaminen nuorille: jotta tekoälysovellusta voi määritellä, on ymmärrettävä, mitä tekoäly on. Työpajojen ohjelmasta puolet rakentuvat tälle lähtökohdalle, puolet sosiaalialan ja terveyden edistämisen tavoitteille. Tekoälyn salat avataan PEILI-työpajojen osallistujille tutustumalla menetelmien toimintaperiaatteisiin kiinnostavien esimerkkien kautta. Tuokiot rakentuvat seuraavasti: johdanto, jossa avataan jotain tekoälyn tavoitetta: klusterointi, luokittelu, suosittelu sen toteuttavaa algoritmia eli ratkaisumenetelmää: k-means, päätöspuu, assosiaatiosäännöt työskentely Weka-koneoppimisohjelmistolla tietoaineiston parissa aineiston esikäsittely analyysi tulosten tulkinta johtopäätösten teko purku ja pohdinta, jossa keskustellaan tuloksista, sovellettavuudesta ja eettisistä kysymyksistä Työpajoissa ilmenee, kuinka rajallisella panoksella voidaan ymmärrettävästi avata tekoälymenetelmiä. Nuoret kokevat aihepiirit innostavaksi, ja saavat työkaluja heitä palvelevan sovelluksen määrittelyyn niin teknologisia kuin eettisiä seikkoja huomioiden. Joku voi toki epäillä, että pikatietoiskuilla ”vedetään mutkat suoriksi” − onhan nykyaikainen tekoäly muutakin kuin yksinkertaisia menetelmiä ja helposti avattavia esimerkkejä. Taustalla olevat ongelmat ovat silti selkeitä: esimerkiksi eräs tämän hetken muotiongelmista, kuvantunnistus, on luokitteluongelma, jossa kukin kuvan kohteista osoitetaan johonkin etukäteen määrätyistä luokista. Tällaisia luokkia (kuten “kissa” tai “liikennemerkki”) on toki erittäin suuri määrä. Luokittelijoiden taustalla oleva matematiikka on kuvailtavissa ja havainnollistettavissa ymmärrettävästi. Erinomainen esimerkki tästä on Andrew Glassnerin kirjoittama yli 1700-sivuinen oppikirja [4], jossa hän avaa kuvantunnistuksessa käytettyjä ns. konvoluutioneuroverkkoja matemaattisesti osaamattomalle yleisölle. Kun kiinnostus saadaan nuoressa heräämään ymmärrettävillä esimerkeillä, voi hän motivoitua hankkimaan lisätietoa itse ja arvioimaan tekoälyratkaisujen vaikutuksia omaan elämään. Tekoälyä tarpeeseen PEILI-työpajojen sovelluksen määrittelytyö on tätä kirjoitettaessa kesken. Ensimmäisessä työpajassa nuoret miehet määrittelivät syrjäytymistä ehkäisevän sovelluksen käyttötarpeita, ja toisessa tarkentui nuorten näkemys siitä, millainen sovellus toimii heidän hyödykseen ja millaista vuorovaikutuksen sen kanssa tulisi olla. Ilmeni, että työpajoissa olleet nuoret kaipaavat keskustelubottia, joka löytää sopivimmat tukijärjestöt sekä ehdottaa työ- ja koulutuspaikkoja ja tapahtumia. Botti tarjoaa myös anonyymin yhteyden samankaltaisiin käyttäjiin. Kyseessä on suosittelujärjestelmä, jonka tuuppii hellästi kohti nuoren itsensä asettamia tavoitteita. PEILI-hankkeen työpajoja suunniteltaessa ja toteutettaessa olen päässyt paitsi opettamaan tekoälyn perusteita myös keskustelemaan nuorten kanssa siitä, millaista tekoälyä he haluavat. Samalla minulle on vahvistunut käsitys siitä, että tekoälymenetelmien perusteiden osaaminen on kansalaistaito, joka on helposti hankittavissa. Se on myös suunta, johon ohjelmoinnin opetusta kouluissa tulee viedä. Kun perusteet ovat hallussa, voi tekoälyn vaikutuksista elämään keskustella paljon paremmin. Lähteet [1] Ollila, Maija-Riitta. Tekoälyn etiikkaa. Otava, 2019, e-kirjan luvun 6 aliluvut “Hellästi tuuppiva tekoäly” ja “Kevyttä holhoamista”. [2] Boden, Margaret A., Social implications of intelligent machines. ACM ’78 Proceedings of the 1978 annual conference - Volume 2, s. 746-752. [3] Opetushallitus, Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Saatavilla sähköisesti: https://www.oph.fi/saadokset_ja_ohjeet/opetussuunnitelmien_ja_tutkintojen_perusteet/perusopetus [linkin toimivuus tarkastettu 30.4.2019] [4] Glassner, Andrew, Deep Learning from basics to practice, vol. 1 ja 2, Imaginary Institute, Seattle, 2018. Kirjottaja Vesa Ollikainen (FT, tietojenkäsittelytiede) työskentelee lehtorina Metropolia ammattikorkeakoulun ICT ja tuotantotalous -osaamisalueella. Hän opettaa ohjelmistotuotannon, tiedonhallinnan ja tekoälyn alaan kuuluvia opintojaksoja sekä toimii tietotekniikan asiantuntijana PEILI-hankkeessa.