Mitä lapsesi tekisi? Entä Nao?

Lapsen kuntoutus ja kuntoutuminen ovat yhteistoimintaa, jossa jokaisella – niin lapsella kuin aikuisella – on mahdollisuus osallistua, oivaltaa ja oppia. Asiantuntijuuden yhdistäminen luo parhaimmillaan uutta tietoa, ymmärrystä ja innovaatioita. Kirjoituksessa kuvataan yhteiskehittelyn ja kehittäjäkumppanuuden mahdollisuuksia lapsen yksilölliseen tilanteeseen ja tarpeeseen vastaavan kuntoutumisprosessin rakentamisessa. Lasten ja perheiden palvelut kehittyvät lapsen ja perheen osallistumista korostavaan suuntaan (Valtioneuvosto 2019: 37). Kuntoutuksessa osallistuminen on yhtäältä lapsen ja perheen osallistumista kuntoutuksen palvelujärjestelmän ja ammattilaisen määrittämään toimintaan (Järvikoski ym. 2009: 22). Toisaalta osallistuminen ymmärretään lapsen osallistumisena hänen arjessaan ja hänelle itselleen merkityksellisessä toiminnassa (Palisano ym. 2011: 1–2, 10). Kolmanneksi jäsennykseksi voisi ajatella laajempaa kehittämisosallisuutta ilmentävän kehittäjäkumppanuuden, sillä olisi luonnollista, että lasten ja perheiden osallistuminen vahvistuisi myös kuntoutuksen kehittämisessä palvelujen uudistamisen vanavedessä (Harra & Sipari & Mäkinen 2017: 150; Järvikoski ym. 2017: 79–81) (ks. kuvio 1). Kun kyse on lasten kuntoutuksesta ja kuntoutumisesta, on aiheellista miettiä, miten lapsen ja perheen osallistuminen aidosti mahdollistuu. [caption id="attachment_2694" align="alignnone" width="498"] Kuvio 1. Osallistuminen lasten kuntoutuksessa[/caption] Osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi Kuntoutuksen ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon tutkimuksellisessa kehittämistyössä (Helenius 2020) tartuttiin lapsen osallistumisen vahvistamiseen niin teoriassa kuin käytännössä, kun tavoitteena oli osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa. Kuntoutuksen ammattilaisten lisäksi tutkimuksellisen kehittämisen prosessissa oli mukana lapsia ja vanhempia, jotka oman elämänsä asiantuntijoina jakoivat heille itselleen tärkeitä asioita ja näkökulmia. [caption id="attachment_2671" align="alignnone" width="560"] Kuvio 2. 4-vuotias lapsi kertoo taidoistaan Metku-tehtävässä. Kuva: Sari Helenius[/caption] Työväline lapsen osallistumisen edistämiseksi ja lapselle merkityksellisen toiminnan tunnistamiseksi Tutkimuksellisen kehittämisen prosessin ja työn tulosten mukaan erityisen tärkeäksi osoittautui lapsen osallistumista ja omien näkemysten ilmaisua vahvistavien keinojen hyödyntäminen. Lapsen osallistumista vahvistavia, lapselle merkityksellisestä toiminnasta liikkeelle lähteviä työvälineitä on kehitetty Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa (LOOK) – lapsen edun arviointi -hankkeessa . LOOK-hankkeessa kehitetystä Metku-kirjasta sovellettua Metku-tehtävää (ks. kuvio 2) käytettiin Heleniuksen (2020) tutkimuksellisessa kehittämistyössä orientoivana tehtävänä lapsen ja vanhemman toiminnalliselle haastattelulle. Metku-tehtävässä lapsi ja hänen vanhempansa tunnistivat ja kuvasivat lapselle tärkeää toimintaa lapsen osallistumiseen ja motoriseen oppimiseen liittyen. Kokemuksen perusteella Metku-tehtävä osoittautui oivalliseksi keinoksi käydä lapsen taitoihin ja osallistumiseen liittyvää keskustelua leikki-ikäisen kanssa. Vanhemmat kertoivat Metku-tehtävien tehneen näkyväksi lapsen taitojen oppimisen kehittymistä sekä motoriseen oppimiseen liittyvää toimintaa perheen arjessa. (Helenius 2020: 58–59, 65–66.) Yhdessä kehkeytyvä oppimisprosessi Heleniuksen (2020) tutkimuksellisessa kehittämistyössä kehittäjäkumppaneina olleet ammattilaiset, lapset ja vanhemmat kehittivät osallistumista vahvistavaa toimintatapaa motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa. Prosessi oli monivaiheinen, ja sillä tähdättiin ymmärryksen syventymiseen. (Helenius 2020: 14–15, 20.) Tutkimuksellisen kehittämistyön (Helenius 2020) tulokset ja kokemus yhteiskehittelystä herätti pohtimaan yhteiskehittelyä yhtenä kuntoutumista edistävänä keinona. Tätä ovat aiemmin pohtineet muun muassa Sipari ja Mäkinen (2012) , Paalasmaa (2014) sekä Hietala ja Rissanen (2017). Rantala ja Sipari (2018) kirjoittivat Rehablogissa perheen ja ammattilaisen yhdessä kehkeytyvästä oppimisprosessista, jossa rakennetaan uutta tietoa sekä kehitetään tapoja osallistua ja toimia lapsen kehitysympäristössä. Siparin ym. (2017: 83) kuvaus yhteistoiminta- ja kuntoutusprosessista yhdessä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteistoimintaprosessi rakentuu osana kuntoutusprosessia (ks. myös Siparin ym. Rehablogi). Verkostojen potentiaali valjastetaan yhteiskehitellen Lapsen kuntoutumista edistävässä yhteiskehittelyssä on kyse lapsen, perheen, muun lapsen lähiyhteisön ja ammattilaisten yhteistoiminnan mahdollistamasta oivaltamisesta ja oppimisesta. Tällöin lapsen kuntoutumisen kannalta tärkeät arjessa mukana olevat toimijat kehittävät yhdessä ratkaisuja lapsen osallistumisen vahvistumiseksi lapselle merkityksellisessä toiminnassa. Lapsen kuntoutumisen hahmottaminen lapsen ja perheen arjesta käsin tarjoaa oivallisen paikan syventää ymmärrystä yhteiskehittämisen mahdollisuuksista, jossa muun muassa kuntoutus ja kasvatus ovat parhaimmillaan yhtä kokonaisuutta (ks. Sipari 2008: 69). Lasten motoristen taitojen ja osallistumisen edistäminen ovat yhteisiä teemoja, joiden parissa kasvatuksen ja kuntoutuksen ammattilaiset työskentelevät arjessa. Parhaassa tapauksessa työskentely näiden yhteisten teemojen äärellä ohjaa toimijoita lähemmäs toisiaan ja rakentaa heidän välilleen oppimisen ja oivaltamisen mahdollistavaa vuorovaikutusta, yhteyttä ja luottamusta (ks. Mönkkönen ym. 2019: 47–65). Yhteiset vuorovaikutus- ja oppimistilanteet puolestaan toimivat hedelmällisenä kasvualustana uusille yhteiskehittämisen toimintatavoille ja pyrkivät yhtäältä herättämään lapsen ympäristöissä olevaa käyttämätöntä potentiaalia. Verkostomaisessa yhteiskehittämisessä yhdistyy moninkertainen määrä tietoa ja syntyy uutta ymmärrystä. Verkostoissa tieto myös muotoutuu, juurtuu ja leviää. (Mönkkönen ym. 2019: 138–141.) Uudenlaisten yhteiskehittämisen toimintatapojen kokeileminen ja askeleet kohti kehittäjäkumppanuutta vaativat rohkeutta, tietoisuutta ja tahtotilaa niin ammattilaisilta kuin kuntoutujiltakin mutta myös mahdollistavia palvelujärjestelmän rakenteita ja toimintatapoja. Tällä aikakaudella, kun kuntoutuksen paradigmaa luonnehditaan ekologiseksi ja valtaistavaksi ja kun osallistuminen ja osallisuus ovat vahvoja teemoja sosiaali- ja terveyspalvelujen muutoksessa, olosuhteet yhteiskehittämisen kulttuurin vahvistumiselle voisivat olla otolliset. Kirjoittajat Sari Helenius, fysioterapeutti YAMK, projektipäällikkö, Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon toimiala, REcoRDI-hankkeen projektisuunnittelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Pilvi Tuomola, fysioterapeutti YAMK, asiantuntija, Motorisen oppimisen vaikeus -yksikkö, Suomen CP-liitto ry Nea Vänskä, TtM, lehtori, REcoRDI-hankkeen projektitoimija, Metropolia Ammattikorkeakoulu  Lähteet Harra, Toini & Sipari, Salla & Mäkinen, Elisa 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Helenius, Sari 2020. Osallistun, oivallan, opin – Osallistumista vahvistavan toimintatavan kehittäminen motorisen oppimisen edistymiseksi lapsen kuntoutumisessa.  Hietala, Outi & Rissanen, Päivi 2017. Yhteiskehittäminen uudenlaisen vastavuoroisuuden virittäjänä. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Järvikoski, Aila & Hokkanen, Liisa & Härkäpää, Kristiina & Martin, Marjatta & Nikkanen, Pirjo & Notko, Tiina & Puumalainen, Jouni 2009. Johdanto. Teoksessa: Järvikoski, Aila & Hokkanen, Liisa & Härkäpää, Kristiina (toim.). Asiakkaan äänellä. Odotuksia ja arvioita vaikeavammaisten lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 80/2009. Helsinki: Kuntoutussäätiö. Järvikoski, Aila & Martin, Marjatta & Kippola-Pääkkönen, Anu & Härkäpää, Kristiina 2017. Asiakkaan kehittämisosallisuus kuntoutuksessa. Teoksessa: Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.). Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino. Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Jaakola, Anne-Mari & Profiam Sosiaalipalvelut Oy:n henkilöstö & Pehkonen, Aini 2019. Teoksessa: Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.). Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus Oy. Mönkkönen, Kaarina & Leinonen, Leena & Arajärvi, Miina & Hovatta, Anna-Elina & Tusa, Nina & Salokangas, Katri 2019. Moniammatillisen vuorovaikutuksen tarkastelua. Teoksessa: Mönkkönen, Kaarina & Kekoni, Taru & Pehkonen, Aini (toim.). Moniammatillinen yhteistyö. Vaikuttava vuorovaikutus sosiaali- ja terveysalalla. Helsinki: Gaudeamus Oy. Palisano, Robert J. & Chiarello, Lisa A. & King, Gillian A. & Novak, Iona & Stoner, Tracy & Fiss, Alyssa 2011. Participation-based therapy for children with physical disabilities. Disability & Rehabilitation. 34(12). 1–12. Sipari, Salla 2008. Kuntouttava arki lapsen tueksi. Kasvatuksen ja kuntoutuksen rakentuminen asiantuntijoiden keskusteluissa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 342. Jyväskylän yliopisto. Sipari, Salla & Vänskä, Nea & Pollari, Kirsi 2017. Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Helsinki: Kela. Valtioneuvosto 2019. Lapsen aika. Kohti kansallista lapsistrategiaa 2040. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:4. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö. 

Tiedämmekö, mitä nuoret urheilijat haluavat tai millaisesta valmennuksesta he haaveilevat? Mikä onkaan valmentajien, urheiluseurojen ja perheiden rooli nuorten urheilijoiden drop-out -ilmiön (keskeyttämisen) ehkäisyssä? Terveyden ja fyysisen aktiivisuuden edistäminen ovat eurooppalaisten liikuntasuositusten ja EU-maiden liikuntapolitiikan keskiössä. Säännöllisellä fyysisellä aktiivisuudella voidaan saavuttaa lukuisia terveyshyötyjä. Liikunnallinen elämäntyyli edistää myös sosiaalista ja psyykkistä hyvinvointia. Liikunnan tulisi olla olennainen osa miljoonien eurooppalaisten elämää ja kaikille eurooppalaisille nuorille tulisi tarjota mahdollisuus osallistua erilaisiin liikuntaharrastuksiin. Huomattava osa eurooppalaisista nuorista kuitenkin liikkuu liian vähän terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta. Nuorten päivittäiset tottumukset ovat muuttuneet uusien vapaa-ajan vieton tapojen myötä ja tämä johtaa helposti istumisen lisääntymiseen ja fyysisen aktiivisuuden vähentymiseen. Paikallaanolo ja liikkumattomuus ovat riskitekijöitä useille terveysriskeille kuten ylipainolle, tyypin 2 diabetekselle sekä sydän- ja verisuonitaudeille. Fyysinen aktiivisuus näyttää vähenevän erityisesti ikävuosien 11-15 välillä. Valmentajan vastuut ja mahdollisuudet Urheiluseurat, valmentajat ja nuoret urheilijat ovat merkittäviä kohderyhmiä kansanterveyttä koskevissa yhteiskunnallisissa toimissa ja linjauksissa. Valmentajilla on mahdollisuus vähentää nuorten urheilijoiden drop out -ilmiötä, edistää heidän sisäistä motivaatiotaan liikunnan harrastamiseen sekä lisätä liikunnan iloa kuuntelemalla ja osoittamalla kunnioitusta nuorta urheilijaa kohtaan. Ohjattuun liikuntaan osallistuminen on yksi potentiaalinen keino lisätä nuorten fyysistä aktiivisuutta ja liikunnallista elämäntapaa. Urheiluseuraan kuulumisen on todettu olevan yhteydessä vapaa-ajalla tapahtuvan fyysisen aktiivisuuden lisääntymiseen. Kansainväliset tutkimukset osoittavat, että lapsuuden ja nuoruuden aikainen fyysinen aktiivisuuden määrä ennustaa fyysisen aktiivisuuden määrää myös aikuisiällä. Monipuolinen liikunta-aktiivisuus lapsuudessa ja nuoruudessa, riippumatta liikuntalajista tai muodosta, luo hyvät edellytykset elinikäiselle liikunnan harrastamiselle. Vaikka urheiluseuratoimintaan osallistumisella on todettu olevan myönteinen vaikutus nuorten fyysisen aktiivisuuden määrään, niin siitä huolimatta yhä useampi nuori lopettaa liikuntaharrastuksen 11-15 vuoden iässä. Syitä tähän ovat mm. kiinnostuksen ja liikkumisen ilon puute, valmentajien heikot pedagogiset taidot, liiallinen kilpailun ja tavoitteellisuuden korostuminen ja urheiluvammat. Lapsen oikeuksien sopimus (artikla 12) määrittelee, että lapsella on oikeus vapaasti ilmaista näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Tämä oikeus pätee myös liikuntaharrastusten kohdalla. Lasten valmentajilla on siis vastuu ottaa lasten mielipiteet huomioon. Liikuntaharrastus voidaan nähdä osallisuuden välineenä ja paikkana antaa kaikille lapsille tasapuoliset ja yhtäläiset mahdollisuudet osallistumiseen. Perheillä on myös tärkeä rooli nuoren urheilijan maailmankatsomuksen ja minäkuvan kehittymisessä sekä liikuntaharrastuksiin osallistumisen mahdollistajina. Monet vanhemmat toivovat parempaa vuorovaikutusta urheiluseuran, valmentajien ja perheiden välillä. Toisaalta valmentajat voivat kokea, että osa vanhemmista ei tue urheilevaa lastaan riittävästi ja esittävät valmentajille liiallisia vaatimuksia. Vanhemmat voivatkin käyttäytymisellään haitata oleellisesti niin lasten kuin valmentajien keskittymistä urheiluun. Vanhempien korkeat odotukset ja kilpailullisuuden liiallinen korostaminen lisäävät nuoren urheilijan vammariskiä sekä ovat yksi merkittävä syy drop out -ilmiölle. Valmentajille suunnattuja suosituksia vuorovaikutuksen parantamiseksi perheiden ja valmennuksen välillä on olemassa, mutta konkreettisia työkaluja ja toimintamalleja asian edistämiseksi tarvitaan yhä lisää. Nuorten urheilijoiden positiiviset kokemukset ovat ratkaisevan tärkeitä urheiluharrastuksen jatkamisen kannalta. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat lasten hyötyvän asteittain lisääntyvästä sekä monipuolista liikkumista sisältävästä harjoittelusta. Tällä hetkellä nuorten urheiluvalmennuksessa painotetaan yhteen lajiin keskittymistä liikaa ja liian aikaisin. Tämä puolestaan johtaa helposti liian yksipuoliseen harjoitteluun. Tarvitaankin nykyistä enemmän monialaista lähestymistapaa ja yhteistyötä eri urheilulajien välillä. Liian tosissaan liian aikaisin Loukkaantuminen on aina tietynlainen käännekohta urheiluharrastuksessa. Yksi vakavimmista ongelmista on se, että nuoret urheilijat vaarantavat terveytensä ja yleisen hyvinvointinsa tulosten saavuttamisen aiheuttamien paineiden vuoksi (White paper on Sport 2007). Näin on jopa alimmilla kilpailutasoilla. Urheiluvalmennus muuttuu liian vakavaksi liian aikaisin ja harjoittelu keskittyy vain yhteen urheilulajiin, joka johtaa helposti yksipuoliseen harjoitteluun. Tämä lisää rasitusvammojen ja loppuunpalamisen riskiä (Köhler 2017.) 10–40% 13-19-vuotiaiden urheiluun liittyvistä vammoista on ylirasitusperäisiä. Suurin osa vammoista ilmenee alaraajoissa erityisesti polvissa, nilkoissa ja jalkaterissä. (Faude et al. 2013). Urheiluvammojen määrä lasten ja nuorten urheilussa on kasvussa. Smithin (Smith et al. 2016) tutkimuksessa esimerkiksi todetaan jalkapallossa sattuneiden vuosittaisten urheiluvammojen määrän kasvaneen vuosien 1990-2014 111%. Vuosien 2004–2010 aikana alle 15-vuotiaiden lasten sairaalahoitoa vaatineiden urheiluvammojen esiintyvyys kasvoi puolestaan 29% (Finch ym. 2014). Urheiluvamma onkin yksi viidestä yleisimmästä syystä, jonka on nuorten urheilijoiden urheiluharrastuksen lopettamisen taustalla (Salasuo, Piispa & Huhta 2015). Lapset ja nuoret loukkaantuvat todennäköisemmin urheiluharrastuksen aikana kuin vapaa-ajan urheilussa tai koululiikunnassa (Parkkari ym. 2015). Erityistä nuorten urheilijoiden urheiluvammojen ennaltaehkäisyyn liittyvää linjausta ei tällä hetkellä ole olemassa. Tämän vuoksi on tärkeää lisätä tietoisuutta keinoista, joilla pystytään edistämään nuorten urheilun turvallisuutta (EU work plan for sport 2011-2014). Ilo ja onnistumisen kokemukset motivoivat jatkamaan Valmentajien, urheiluseurojen ja muiden organisaatioiden on hyvä pitää mielessä, että lapset liikkuvat nimenomaan liikkumisen ilosta. Liikkumisen tuottama ilo, onnistumisen kokemukset, uusien taitojen oppiminen, yhteenkuuluvuuden tunne ja tuen saaminen muilta ovat keskeisimpiä tekijöitä sille miksi lapsi haluaa jatkaa liikuntaharrastusta (Koski 2015). Urheilun kautta saadut positiiviset kokemukset rohkaisevat lasta jatkamaan liikunnan harrastamista. Valmentajien käyttäytymisen ja valmennusmenetelmien on todettu vaikuttavan urheilijoiden menestymiseen niin urheilussa kuin urheilun ulkopuolellakin. Junioreiden ruohonjuuritason valmennuksessa tarvitaan konkreettisia työkaluja ja toimintamalleja, joiden avulla edistetään vuorovaikutuksellisuutta ja tasavertaisuutta valmentajan ja urheilijan välisessä suhteessa. Cope ym. (2013) suosittelevat, että holistisimpien lähestymistapojen ja urheilijakeskeisimpien menetelmien käyttöä tulisi selkeästi lisätä urheiluvalmennuksessa. Valmentajan ja urheilijan välisen suhteen toimivuus ja sisäinen motivaatio urheilua kohtaan vaikuttavat oleellisesti nuoren urheilijan haluun jatkaa urheiluharrastusta (Rottensteiner 2015.) Nuoren kannalta merkityksellinen ja perusteltu toiminta tuottaa iloa ja nautintoa sekä lisää sisäistä motivaatiota. Valmentajan tulisi antaa nuorelle urheilijalle mahdollisuus osallistua päätöksentekoon, ongelmanratkaisuun ja tukea oma-aloitteisuutta (Ryan & Deci 2000; Hoigaard, Jones & Peters 2008; Potrac et al. 2007). Nuorten urheilijoiden mielestä hyvä valmentaja on ammattimainen, rohkaiseva, rento ja positiivinen. Lasten ja nuorten valmennuksessa vaikuttaa olevan ensiarvoisen tärkeää, että urheilijan yksilölliset niin psyykkiset kuin fyysisetkin ominaisuudet otetaan kattavasti huomioon. Lisäksi on tärkeää tunnistaa myös toimintaympäristön (esim. ilmapiirin) merkitys.  Ihanteellisessa tilanteessa ohjattu liikunta- ja urheiluharrastus edistää lasten ja nuorten fyysistä aktiivisuutta ja lisää liikkumisen iloa, motivaatiota ja osaamisen tunnetta. Hyvät käytännöt tukevat osallisuuden tunnetta On tärkeää huomioida, että hyviä käytäntöjä, hyviä valmentajia, hyviä urheiluseuroja ja hyviä urheilujärjestöjä on olemassa. On olemassa valmentajia ja urheiluseuroja, joiden valmennuskäytännöissä yhdistyy sosiaalinen osallisuus, nuorten urheilijoiden osallistuminen ja terveyden edistäminen. On olemassa urheilujärjestöjä, jotka pyrkivät edistämään heikompiosaisten yhtäläisiä ja tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua urheiluharrastuksiin. On olemassa urheiluseuroja ja yhdistyksiä, jotka ovat luoneet konkreettisia työkaluja valmentajille, joilla voidaan parantaa vuorovaikutusta perheiden, koulujen ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. On tärkeää kehittää, edistää ja jakaa valmentajilla sekä muilla urheiluseuran toimintaan osallistuvilla henkilöillä olevaa asiantuntemusta ja hyviä käytäntöjä. On myös tärkeää yhdistää hyviä käytänteitä näyttöön perustuvaan tietoon ja tutkimukseen ja levittää edelleen hyviä valmennusmenetelmiä, jotka tukevat nuoria urheilijoita osallistumaan ja pysymään mukana urheilussa. (EU:n urheilun työohjelma 2011–2014.) Urheilijalähtöisyys osaksi juniorivalmennusta Kidmove-hankkeessa (2019-2020) kootaan yhteen ja kehitetään hyviä urheilijalähtöisiä valmennuksen käytäntöjä, nimenomaan ruohonjuuritason juniorivalmennukseen. Kidmove on kansainvälinen hanke, jota rahoittaa Erasmus+. KidMove -hanke perustuu kansainväliseen yhteistyöhön. Siinä yhdistyy poikkeuksellisen monipuolisesti urheiluseurojen, urheilujärjestöjen ja korkeakoulujen monialainen osaaminen. Mukana olevilla urheiluseuroilla on kokemusta urheilijalähtöisistä valmennusmenetelmistä, sosiaalisesta osallisuudesta ja turvallisesta valmennuksesta ruohonjuuritasolla. Hankkeessa mukana olevien seurojen toiminnassaan käyttämänsä kokonaisvaltaiset käytänteet myös poikkeavat valtavirran valmennuskäytännöistä. Lisäksi näissä seuroissa urheiluharrastuksen keskeyttäminen on keskimääräistä vähäisempää. Tästä huolimatta seuroissa on jatkuva tarve ja halu kehittää urheiluvalmennuksen käytänteitä entistä toimivammiksi ja urheilijalähtöisemmiksi. Hankkeessa mukana olevat urheilujärjestöjen toimijat tuovat mukanaan asiantuntemuksena ​​ruohonjuuritason urheiluseurojen ja muiden toimijoiden koulutuksesta ja tukemisesta. Järjestöt ovat luoneet tapoja tukea nuoria urheilijoita ja heidän perheitään. Kaikki tämä käytännön osaaminen yhdistetään korkeakoulujen näyttöön perustavaan tietoon ja moniammatilliseen ymmärrykseen ​​lapsikeskeisistä lähestymistavoista. - Lisää tietoa hankkeen webbisivuilta

"Isi hakee" - kuuluu päiväkotipäivän aikana useita kertoja usean lapsen suusta. Lause saattaa toistua useasti siirtymätilanteissa tai päiväunille mennessä. Lause sisältää paljon tunnetta, jota pieni ei osaa nimetä tai kertoa. Lause saattaa tuoda hänelle lohtua tai lause on viimeinen asia mitä vanhempi on sanonut erotessaan lapsesta aamulla. Ryhmän aikuinen reagoi lauseeseen tai ei reagoi, kumpi on parempi vaihtoehto lapsen tunteiden käsittelylle? Lapsen tunteet saattavat vaihdella suuresti hetkestä toiseen, hän ei välttämättä pysty niitä käsittelemään eikä kertomaan mikä surettaa, harmittaa tai tekee iloiseksi. Meidän kasvattajien roolissa tärkein tehtävä on opettaa lapsille tunnetaitoja ja käyttäytymisen säätelyä arjen pienissä hetkissä. (Talentia 5/17 s.37). Kasvattaja tai päiväkodin aikuinen vastaa lapsen tunteeseen nimeämällä tunteen lapsen tunnetilan mukaan. Välillä tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on myös aikuiselle haastavaa – erityisesti, jos on syntynyt siihen sukupolveen, jonka tunteita ei ole tuettu. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on ollut tapana vältellä tunteita ja kiintymyksen osoittamista. (Lapsen maailma 5/17 s.35). Kasvatustyyli elää tänä päivänäkin, on hyvä että asiasta puhutaan ja tunteita tuodaan esille. Vanhemman tuodessa pientä lasta päiväkotiin, eron hetkellä peitellään ja häpeillään kyyneleiden tuloa. Ikävän tunnetta. Päiväkodin aikuisena kerron lapselle vanhemman kuunnellessa, että isällä/äidillä tulee sinua ikävä työpäivän aikana. Kerron vanhemmalle, että ryhmäämme voi soittaa ja kysellä lapsen kuulumisia kun ikävä iskee. Päiväkotipäivän aikana pieni lapsi ehtii tuntea erilaisia tunteita, jotka tulevat esille itkuna, raivona, ilon kiljahduksina tai läheisyyden kaipuuna. Lapsen tunne on aina aito ja aikuisen tulisi reagoida siihen. Pienen lapsen kohdalla sylin tarjoaminen on aina paras keino auttaa lasta tunteiden käsittelyssä. Tunteet kuten ikävä ja harmitus tulisi sanoittaa lapselle. Esimerkiksi ”isi hakee” – lauseen jälkeen voidaan kertoa, että isä tulee välipalan jälkeen. Samalla voidaan katsoa isän kuvaa. Tärkeiden ihmisten ja eläimien kuvat ovat hyvä keino helpottaa pienen lapsen ikävää päiväkotipäivän aikana. Ikävä on tuttu tunne varmasti jokaiselle hoitolapselle ja sen käsittely on tärkeää. Lapsen tunteet vaihtelevat iloista suruihin kuten aikuisillakin. Myös iloisiin ja positiivisiin kokemuksiin on hyvä reagoida. Ilon kautta löytyy monia ihania hetkiä. Monet tunteet ovat lapsille uusia ja niiden käsittely ei välttämättä ole luontaista. On tärkeää, että aikuiset niin päiväkodissa kuin kotonakin auttavat lasta tunteiden käsittelyssä ja niiden nimeämisessä. Näin luodaan lapselle vakaa tunnepohja sekä oikeanlainen suhtautuminen omiin tunteisiin. Tunteista puhuminen ja nimeäminen tärkeää Vanhemmat ja päiväkodin aikuiset joutuvat usein vastaanottamaan lasten tunnekuohuja ja toimimaan eräänlaisena käsittelylaitoksena. Tämä rooli saattaa joskus tuntua raskaalta ja aikuiset voivatkin tuntea itsensä hetkittäin voimattomiksi ja kyvyttömiksi vastaanottamaan lapsen tunnetiloja. Aikuistenkaan ei tarvitse aina olla hyväntuulisia ja kontrolloituja mutta ketään ei saa satuttaa vaikka kuinka kiukuttaisi. Käyttäytymisen säätelyn opettelu lähtee aikuisen mallista. (Lapsen mieli 2015, s.55). Tunteista puhuminen ja nimeäminen on viime aikoina ollut paljon esillä erilaisissa medioissa ja lehdissä. Keinoja käsitellä ja nimetä on kehitelty paljon. Tunnekortit ja erilaiset sadut ja tarinat auttavat lasta hahmottamaan ja samaistumaan tunteeseen. Paljon on kuitenkin kiinni meistä kasvattajista miten lapselle puhutaan ja kohdataan tunteet. Aikuisen kannattaa käyttää useita aistikanavia, joilla rauhoittaa lasta. Syli, silittäminen, rauhoittava puhe sekä aikuisen kehonkielellä on suuri merkitys. (Lapsen maailma 5/2017 s.35) Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan 1-2-vuotiaat pienet lapset eivät tarvitse kasvattamista, vaan tuttujen ja turvallisten ihmisten läheisyyttä, syliä ja lohdutusta. (HS 4.3.2017) Aikuisen ollessa reagoimatta lapsen tunteeseen tai isi hakee – lauseeseen, lapselle tulee yksinäinen ja turvaton olo. Tutkimukset osoittavat, että aikuisen jättäessä lapsen huomioimatta pitkäaikaisesti, vaikuttaa se lapsen aivojen kehitykseen. Kaksivuotiaan aivoissa on arvioitu olevan sata triljoonaa hermoliitosta – enemmän kuin koskaan muulloin ihmiselämän aikana. Aivojen häiriötön kehitys vaatii paljon glukoosia, mutta myös turvallisia vuorovaikutuskokemuksia, rauhoittamista ja hauskanpitoa sopivassa suhteessa – ja mahdollisimman vähän stressiä. (HS 4.3.2017) Päivähoidon aloituksessa on ensisijaisen tärkeää luoda hyvä yhteys vanhempiin ja sitä kautta hyvä ja luottavainen kiintymyssuhde lapseen. Vanhemman tuntiessa pystyvänsä luottamaan päiväkodin aikuisiin lapsi aistii sen vanhemmastaan. Vanhemman kanssa on hyvä jutella perheen asioista ilman lapsen läsnäoloa, lapsi aistii paljon aikuisten ilmeistä ja eleistä ja voi kokea jäävänsä taka-alalle keskustelussa. Kaisa Laine, sosionomi (ylempi AMK) opiskelija Lähteet Helsingin sanomat, 4.3.2017. Artikkeli: Varhaiskasvatus on täynnä sanahelinää – alle 3-vuotias ei tarvitse kasvatusta vaan tuttujen ja turvallisten ihmisten läheisyyttä Lapsen Maailma- lehti, 5/2017 s.34- 35. Artikkeli: Älä ohita mua! Lapsen mieli kirja 2015 s. 55. Tunteista voimaa Talentia -lehti 5/2017 s.35- 37. Artikkeli Huomaa ja vahvista hyvää