Virtuaalimuskari

Toimiiko virtuaaliopetus musiikkileikkikoulukontekstissa? Jännitys tiivistyy. Katsomme tietokoneen näytöltä, kuinka satojen kilometrien päässä oleva lapsiryhmä asettautuu paikoilleen. He ihmettelevät omaa kuvaansa, vilkuttavat meille vasta kun pyydämme. Toimivatko yhteydet? Kuuluko ääni? Eihän viive ole liian suuri? * Odotamme kankaan alla, milloin saa alkaa laskea. Välissämme kaksi muskari-ikäistä kihertävät, eivät malttaisi odottaa. Päässä surisevat kaikki asiat, joita seuraavan viiden minuutin aikana pitäisi tehdä selkeästi, kameraan katsoen. 5-4-3-2-1. Maria kurkistaa kankaan takaa: “Maria!” Sitten on Elsan ja Sharonin vuoro, lopuksi minun. Lapset keskittyvät hienosti, paukuttavat kattiloita, laulavat vähän mukana. Klippi on purkissa. * Ensiajatukseni sanasta virtuaalimuskari: yäk. Ei vuorovaikutus toimi etänä. Ei voi silittää, ei voi kuiskata, ei katsoa silmiin. Mitä muskarista muka jää jäljelle, kun poistaa nämä? Hankkeen myötä kuitenkin oivalsin, että virtuaalimuskariin täytyy suhtautua vähän eri tavalla. Lapsi ei ole ruudun toisessa päässä yksin, vaan hänen luonaan on aikuinen, joka ottaa vastuun ihmiskontaktista, ja parhaassa tapauksessa myös ryhmä muita lapsia, joten sosiaalinen kanssakäyminen on turvattu. Virtuaalipedagogi voi vahvistaa yhteistyössä lapsen apuna olevan aikuisen kanssa musiikin peruselementtejä, kuten sykettä ja rytmejä, melodia- ja harmoniatajua, muotorakenteiden ymmärtämistä ja dynamiikan vaihtelua. Virtuaalimuskarissa voi tanssia, laulaa ja soittaa, kuten “oikeassakin” muskarissa. Virtuaaliprojektissa tehtiin kahdenlaista muskaria. Ensin kuvasimme studiolla lukuisia otoksia yksittäisistä kappaleista. Eräänä studiopäivänä mukana oli kaksi hurmaavaa lasta, Elsa ja Sharon, jotka olivat mukana otoksissa, motivoimassa lapsiyleisöä ruudun toisessa päässä. Muskarituokiota kokoiltiin sitten kotoa käsin yksittäisistä klipeistä perheiden ja lapsiryhmien mieltymysten mukaisesti, ja lapset kuulemamme mukaan tosiaan katselivat videoita. Vaatii kuitenkin aina aikuisen tukea, että lapsi toteuttaa videoilla esiteltyjä leikkejä, soittaa mukana, oppii laulun ja niin edelleen. Toinen vaihe oli livemuskarit, joissa Skypen välityksellä toteutettiin muskaria tosiaankin livenä. Tekninen säätö kesti yleensä tunnista puoleentoista, mutta joka kerralla muskari saatiin pidettyä alusta loppuun etukäteen sovittuna aikana, ja uskomatonta mutta totta: lapset tosiaan motivoituivat seuraamaan opetusta tietokoneen näytöltä. On aivan eri asia, katsooko lapsi ennalta kuvattua videota vai livestreamausta, jossa opettajalla on mahdollisuus kommentoida toimintaa. Vaikka studio-otokset olivat oikeastaan tarkemmin mietittyjä kuin livetilanteet, pienetkin lapset ymmärtävät, onko opettaja läsnä vai puhuuko hän kameralle. Normaalissa muskarityössä jännittävin elementti on kai yleensä oma tuntisuunnitelma – onko tekemistä tarpeeksi ja onko se tarpeeksi motivoivaa? Ovatko lapset väsyneitä vai jaksavatko keskittyä? Kun pitää muskaria netin välityksellä toiselle puolelle Suomea, jännitys kohdistuu aivan toisiin seikkoihin. Lapsiryhmällä on mukanaan monta aikuista, jotka auttavat toteuttamaan näytöllä heiluvan nettiopettajan ohjeita. Ja onneksi on, sillä ryhmän kaitseminen ei Skypen välityksellä oikein onnistuisi. Kaikki musiikin opettamiseen liittyvät elementit tuntuvat kuitenkin toimivan aika hyvin, kunhan vain yhteydet pelaavat. Olin projektissa mukana vain statistina, ja seurasin ihaillen Maria Mäntylän ja Saara Heimosen suunnitelmia ja opetusta. He tekivät valtavan työn suunnitellessaan otoksia ja livemuskareita, ja hoitivat opetustilanteet upeasti. Kuvauksissa oli aina hauskaa, ja yhteismusisoinnin riemu taisi välittyä myös ruudun toiselle puolelle. Onneksi sain olla mukana, sillä käsitykseni virtuaalipedagogian mahdollisuuksista laajeni huomattavasti.