Vuosi: 2024

Luovuuden vihreä loputon pelto – luova itsereflektio ryhmänohjaajan tukena

http://Vihreänsävyinen%20abstrakti%20vesivärimaalaus,%20jossa%20pienempiä%20punaisen%20ja%20sinisen%20sävyisiä%20muotoja%20vihreän%20maalipinnan%20päällä.
27.11.2024
Laura Olin & Elo Perttola

“(sanoittaminen) tuntu niinku hyvältä…jotain musta pääsee näkyväksi ja kuuluvaksi ja sillee purkautuu ulos…osuvia sanoja, nyt tää sana tavotti jotain tosi hyvin” Luovia ryhmämenetelmiä käytettäessä ohjauksen laatu on oleellista. Laadukas ohjaus tarkoittaa ammattitaitoa ja ymmärrystä siitä, miten osallistujien turvallisuudentunnetta vahvistetaan ja miten kyseistä menetelmää voidaan käyttää sekä turvallisesti että tavoitteellisesti. Turvallisemman tilan luomiseksi on tärkeää, että ohjaaja tuntee menetelmän, jota käyttää ja hallitsee myös ryhmänohjauksen perusteet. Hyvään ohjaukseen kuuluu itsereflektio, jotta ohjaaja on tietoinen siitä, mitä hänessä tapahtuu, mitkä tunnekokemukset liittyvät mahdollisesti ryhmässä tapahtuneisiin asioihin ja mikä taas on hänen omista kokemuksistaan kumpuavaa. Maisterintutkielmassamme käytimme taideperustaista itsereflektiota lapsille ohjattujen prosessidraamatuokioiden välissä, jonka avulla saimme tietoa sekä itsestämme että ryhmästä. Tämä vahvisti prosessidraaman vaikuttavuutta lapsille. Mielikuvituksen ja luovuuden tilassa “sit on läsnä myös…luovuuden vihreä loputon pelto, lapsuuden valo…valona…hallitsevaa…valoisuutena läsnä se lapseus, lapsuuden ominaisuus” Toteutimme taideperustaisen tutkimuksen maisterintutkielmassamme osana Creativity and Arts in Social and Health Fields -tutkinto-ohjelmaa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Tarkastelimme esikouluikäisten lasten ymmärrystä vertaiskonflikteista prosessidraaman keinoin sekä omaa ohjauskokemustamme ekspressiivisen taideterapian menetelmin. Toteutimme kolmeosaisen draamaprosessin esikouluryhmälle. Jokaisen prosessidraamatuokion jälkeen reflektoimme omia kehollisia kokemuksiamme liikkeen, maalauksen ja kirjoittamisen avulla ekspressiivisen taideterapian viitekehyksessä. Lopuksi äänitimme omia ajatuksiamme sekä yksin puhuen että yhdessä keskustellen. Kuvasimme sanoilla ajatuksia ja tunteita sekä ohjauskokemukseen että taidetyöskentelyyn liittyen. Tutkimuspäivän päätteeksi tarkensimme suunnitelmamme koskien seuraavan päivän prosessidraamatuokiota. Valitsimme prosessidraaman tutkimusmenetelmäksemme, koska se on todettu toimivaksi työskentelytavaksi lasten kanssa erilaisten teemojen käsittelyssä (1,2,3,4). Draamaprosessi aktivoi lasten mielikuvitusta ja mahdollistaa toimimisen leikin ja tarinoiden maailmassa. Ekspressiivisen taideterapian avulla tekijän sisäiset kokemukset saavat muodon monitaiteellisen työskentelyn kautta. Työskentelyssä tärkeää on itsensä kuuntelu ja vapaalle ilmaisulle antautuminen turvallisessa tilassa. Molempiin menetelmiin kuuluu olennaisesti kehollinen ilmaisu, jonka kautta sanatonkin tieto tulee näkyväksi. Tämän lisäksi menetelmävalinnassa oli oleellista se, että kummallakin meistä on ammatillista osaamista ja kokemusta kyseisistä menetelmistä. Turvallisemman ja luovan tilan mahdollistaminen “et ne turvalliset raamit luodaan heti siihen alkuun, et mitä täällä tehdään ja miten täällä toimitaan ja mikä on se laatikko, minkä sisällä sitten voi temmeltää.” Tapaustutkimuksemme tuloksissa on nähtävissä, että luovuuteen heittäytyminen edellyttää turvallisuudentunteen läsnäoloa. Tutkimustulostemme mukaan lasten turvallisuudentunnetta vahvistivat selkeät toimintatavat ja rajat. Mahdollisuus säädellä omaa osallistumisen tapaa tuokioiden aikana oli tärkeää lapsille. Lapset tukivat toisiaan luovaan toimintaan osallistumisessa. Tärkeäksi osoittautui myös, että me ohjaajina tuimme lasten keskittymistä käsillä olevaan teemaan ja harjoitukseen. Tutkimustuloksemme vahvistavat käsitystä siitä, että kun turvallisuudentunne on riittävä, luovuuteen ja kuvitteelliseen tilaan heittäytyminen on mahdollista. Heittäytyminen näkyi lapsilla vapaana ilmaisuna, draamatarinaan eläytymisenä sekä kehollisuutena liittyen leikkiin ja roolityöskentelyyn. Taideperustaisen itsereflektion avulla pystyimme tunnistamaan ryhmässä aluksi läsnäolleen turvattomuuden ja kaoottisuuden kokemuksen. Omien kehollisten kokemusten ja tunteiden purku vahvisti omaa hyvinvointiamme. Tämän kautta meille myös selkiytyi mitä tarvitaan, jotta lapset voisivat kokea työskentelyn turvallisemmaksi. Luova itsereflektio kohtaamistyön tukena “must tulee jotain lapsen reaktioo ulos itestäni”“Havaitsin et tuotin samanlaista ilmasua kuin lapset” Kohtaamistyössä on tärkeää tunnistaa sekä omia että toisen tunteita sekä erottaa nämä toisistaan. Taideperustainen itsereflektio voi auttaa syventämään tunnepohjaista itsetietoisuutta ja antaa välineitä erityisesti kehollisen tiedon näkyväksi tekemiseen ja ymmärtämiseen. Kokemuksemme mukaan kohtaamistyössä painottuu useimmiten sanallinen viestintä ja asioita analysoidaan järjellä. Kuitenkin tunteet ovat pohjimmiltaan kehollisia kokemuksia, ja merkittävä osa kommunikaatiosta ihmisen välillä tapahtuu sanattomalla tasolla. Tutkimuksessamme meissä oleva sanaton tieto tuli näkyväksi maalauksissa olevien värien, muotojen ja suuntien kautta. Maalauksista kirjoittaminen auttoi saamaan keholliset kokemukset sanalliseen muotoon. Taidetyöskentelyn aikana havaitsimme sisäisen tilamme ja olimme taidetyömme kanssa vuorovaikutuksessa (5). Heittäytyminen luovaan ilmaisuun oli meille luontaista ja tuttua aiemman kokemuksen myötä, minkä vuoksi saavutimme nopeasti riittävän turvallisuuden tunteen. Parhaimman hyödyn taideperustaisesta itsereflektiosta saa pidemmän prosessin myötä, jolloin työskentelytapaan voi rauhassa totutella. Ehdotamme, että taideperustainen itsereflektiotyöskentely otettaisiin käyttöön laajemmin kohtaamistyön kentällä ja erityisesti kulttuurihyvinvointialalla. Maisterintutkielmaa tehdessämme koimme vahvasti, että luovan itsereflektion kautta saavutettu hyvinvointi tuki ohjaustyötämme lasten kanssa. Tätä ymmärrystä ja saamiamme konkreettisia työvälineitä voimme hyödyntää kaikessa työssämme “sit pysty vaan katselemaan jotenkin…etäämpää sitä hurjaa energialatausta, joka siel hurrikaanissa pyöri ja ihan rauhas vaan katsoo, kuinka se niinku lipuu pois…voin ihan hyvillä mielin päästää sen menemään” Kirjoittajat: Laura Olin on sairaanhoitaja (YAMK), joka valmistui Metropolia Ammattikorkeakoulun Creativity and Arts in Social and Health Fields -tutkinnosta syyskuussa 2024. Elo Perttola on sosionomi (YAMK) ja teatteri-ilmaisunohjaaja (AMK), joka valmistui Metropolia Ammattikorkeakoulun Creativity and Arts in Social and Health Fields -tutkinnosta syyskuussa 2024. Blogi perustuu Olinin ja Perttolan opinnäytetyöhön: Where words do not reach. applying approaches of process drama and expressive arts therapy in a pre-school context. Kursivoidut sitaatit tekstissä ovat kirjoittajien omaa kuvausta itsereflektiivisestä taidetyöskentelystä. Lähteet: Bowell, P. & Heap, B. S. 2005. Prosessidraama – polkuja opettamiseen ja oppimiseen [Planning Process Drama]. Draamatyö. O'Grady, A. 2022. Legitimate ways of knowing: Reconsidering process drama as an effective methodology for promoting children's active participation in health research. Research in drama education 27(4), 475–489. Ødemotland, S. 2020. Exploration Through Process Drama with Kindergarten Children. In Hedegaard, M., Eriksen Ødegaard, E. (Eds.), Children’s Exploration and Cultural Formation (pp. 173–187). International Perspectives on Early Childhood Education and Development, vol 29. Springer, Cham. Viirret, T-L. 2020. Dialogism as an Integral Element in Process Drama: Insights into a Drama Teacher’s Artistic-Pedagogical Expertise. JYU dissertations. Knill, P. J. 1999. Soul Nourishment, or the Intermodal Language of Imagination. In S.K. Levine & E.G. Levine (Eds.), Foundations of Expressive Arts Therapy. Theoretical and Clinical Perspectives (pp. 37–52). Jessica Kingsley Publishers.

Hymyillen kohti hyvinvointia – luovuus ja leikki osana suuhygienistin työtä

11.6.2024
Jonna Kultanen

Suuhygienisti ja ryhmä esikouluikäisiä lapsia istuu piirissä päiväkodin lattialla. Käynnissä on yksi työpajoista, joissa edistetään suun terveyttä luovuuden ja leikillisyyden kautta. Yhdessä keskustellaan heiluvista ja puhjenneista hampaista, maalataan hammasharjoilla, luetaan satua hammassärystä, esitellään piirustuksia hammaspeikoista ja jaetaan kokemuksia suuhygieniatottumuksista.  Tällaisia työpajoja toteutettiin osana opinnäytetutkimustani keväällä 2023. Tutkimuskysymys toiminnan taustalla oli: Mitä luovuuteen perustuva suun terveyden edistäminen tuo esiin esikouluikäisistä lapsista? Leikki on lapsen oikeus Leikki tuo iloa, se on käytännöllistä, mutta yllättävää, sen kautta voi kokea tarinoita, se on henkilökohtaista ja se voi jopa opettaa1. Työpajoista kuvattujen videotallenteiden pohjalta voidaan sanoa, että toteutuksessa käytetty leikillinen lähestymistapa sai lapset innostumaan ja syventymään suun terveyden aiheisiin, sekä aktiviteetteihin.  Luovuus ja leikillisyys loivat turvallisemman ympäristön helposti lähestyttävien ja yksityisyyttä kunnioittavien lähestymistapojen ansiosta. Osallistujat pääsivät kokemaan moniaistisesti luovan toiminnan, kuten visuaalisen ilmaisun ja tarinallisten tapojen kautta2.  Turvallisesta ilmapiiristä kertoi myös se, että lapset jakoivat avoimesti kokemuksiaan ja olivat vastaanottavaisia, mutta myös kysyivät ja kyseenalaistivat.  Leikki oli lapsille luonteva tapa kokea – onhan leikki heidän oikeutensa3. Merkityksellisiä hetkiä Työpajat toteutettiin avoimessa ja kannustavassa ilmapiirissä, jossa tarkoitus oli yhdessä kokea, pohdiskella ja keskustella. Tavoitteena oli mahdollistaa merkityksellisiä hetkiä, joissa lapsi pohtii syvällisesti ja mahdollisesti löytää jotain itselleen merkittävää4 – jo pienikin asia voi vaikuttaa5. Tukemalla terveellisiä valintoja, lapsia kannustettiin huolehtimaan terveestä suusta ja näin ollen omasta hyvinvoinnistaan6.  Suun terveyden aiheet olivat tuttuja, niinpä lapset osallistuivat aktiivisesti toimintaan ja omien kokemusten ja käsitysten jakaminen oli lapsille tärkeää. Lasten kysymykset, kommentit ja reaktiot antoivat merkkejä reflektoinnista, joka voi mahdollistaa muutoksia kohti terveellisempiä suuhygieniatottumuksia. Ihailtavaa yhteisöllisyyttä Esikoululaiset olivat kaikki omia persooniaan, erilaisine tietoineen, taitoineen ja kokemuksineen, mutta yhdessä heillä oli vahvaa yhteisöllisyyttä, jossa lapset sopeutuivat toisiinsa ja toimivat yhdessä7. Yhteisöllisyys ilmeni hyvänä ryhmähenkenä, kunnioituksena toisiaan kohtaan, vastaanottavaisena asenteena ja avoimena keskusteluna.  Vaikka kokemukset ja ajatukset ajoittain erosivat, keskustelu pysyi rakentavana ja kunnioittavana. Hankalaksi koetut asiat ja eriävät käsitykset tarjosivat mahdollisuuksia terveysneuvontaan yhteisten pohdintojen, tuen ja rohkaisun kautta.  Työpajan aikana lapset pääsivät ilmaisemaan itseään myös piirtämällä ja maalaamalla, joka ilmensi yhteisöllisyyttä, sillä tuotokset kuvastivat vahvasti yhdessä käytyjä keskusteluja. Ja vaikka työpajojen viimeisessä aktiviteetissa sai vapaasti maalata mitä vain, yksi ryhmistä päätyi yhteisellä päätöksellä maalaamaan kuvia hampaista. Sinulle, minulle ja hänelle Muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme8 ja sen takia terveyden edistämisen tulisi olla mielekästä, kannustavaa ja henkilökohtaista. Luovat ja taiteelliset menetelmät mahdollistavat kokonaisvaltaisempia kokemuksia aktivoimalla useita aisteja9 ja tukevat avointa keskustelua, jossa ei ole oikeita tai vääriä vastauksia10. Yhdistelemällä uutta johonkin tuttuun ja henkilökohtaiseen, voidaan luoda mahdollisuuksia merkityksellisille hetkille, jotka voivat johtaa muutokseen kohti parempaa hyvinvointia. Mahdollisuuksia moniammatillisella yhteistyöllä Työpajat toivat esikouluikäisille lapsille mahdollisuuksia suun terveyden kannalta merkittäviin hetkiin ja yhteistyö päiväkodin kanssa mahdollisti projektin.  Tässä projektissa huomioitiin myös lasten huoltajat, sillä terveyden edistämisen merkityksellisyyden vuoksi lasten huoltajilla on erityinen rooli lastensa terveystottumuksissa11. Toki myös eettiset toimintatavat edellyttävät huoltajien osallistumisen vähintäänkin lupa-asioissa. Suun terveys vaikuttaa kaikkiin ihmisiin ja yhteistyö sen edistämiseksi olisi yhteinen hyöty6. Moniammatillinen yhteistyö voisi mahdollistaa suun terveyden edistämisen laajemmin ja luoda yhdessä mahdollisuuksia kehittyä ja oppia kohti terveempää yhteiskuntaa. Ennalta ehkäisevää suun terveyden edistämistä tarvitaan niin kauan kuin on olemassa riski suun sairauksille. Hymyillään, kun tavataan!   Kirjoittaja: Jonna Kultanen on suuhygienisti (YAMK) joka valmistui Metropolia Ammattikorkeakoulun Creativity and Arts in Social and Health Fields -tutkinnosta joulukuussa 2023. Blogi perustuu Kultasen opinnäytetyöhön: ”Hymyjä tulevaisuuteen – Suun terveyden edistämistä luovuuden menetelmin esikouluikäisille lapsille”.  Lähteet: Brown, S. 2008. Serious Play. TED Talk. YouTube video. https://www.ted.com/talks/stuart_brown_play_is_more_than_just_fun  Piekkari, J. 2015. Muissa maailmoissa. Lapsen oikeudet toiminnallisesti: Opas kasvattajalle, Suomen UNICEF ry, 4–7.  UN General Assembly 1989. Convention on the Rights of the Child, UNICEF.  Greenaway, R. & Knapp, C. E. 2020. Reviewing and Reflection: Connecting People to Experiences. Teoksessa: B. Humberstone, H. Prince & K. A. Henderson (toim.), Routledge International Handbook of Outdoor Studies, 260–267. Kilpeläinen, R., Seppä, L., Tjäderhane, L., Peltonen, E. & Anttonen, V. 2013. Onko terveyskasvatuksesta hyötyä? Hammaslääkärilehti, 6, 24–29. Karies (hallinta) 2023. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia ry:n asettama. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim.  Aro, J. 2011. Yhteisöllisyys ja sosiaalinen side. Teoksessa: S. Kangaspunta (toim.), Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen, 35–60. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Boyd, L.D., Mallonee, L.F. & Wyche, C.J. 2020. Wilkins' Clinical Practice of the Dental Hygienist (13th edition). Jones & Bartlett Learning. Pääjoki, T. 2020. Lasten taiteellinen toimijuus. Teoksessa: E. Hujala & E. Turja (toim.). Varhaiskasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. E-kirja. Leavy, P. 2017. Research Design: Quantitative, Qualitative, Mixed Methods, Arts-Based, and Community-Based Participatory Research Approaches. The Guilford Press. E-kirja. Berg, J.H. 2016. Introduction: Why this book? Teoksessa: J.H. Berg & R.L. Slayton (toim.), Early Childhood Oral Health. John Wiley & Sons Inc, 1–14.

From takers to givers with different abilities

27.5.2024
Xanthippi Panagiotou

MoomsTeatern is a professional inclusive theatre company in Malmö, Sweden, that employs actors with learning disabilities and non-disabled freelance actors1. It aims to produce performing arts of high artistic quality. This blog post reflects on my thoughts and impressions of MoomsTeatern, which I visited during a study trip to Sweden as part of the Creativity and Arts in Social and Health Fields (CRASH) master’s degree programme of Metropolia University of Applied Sciences. Also, Dennis Mortensson, who is one of the actors at MoomsTeatern, shares his experiences concerning his work. A day at Mooms Teatern with my CRASH community “People with dis/abilities should rather be givers, not takers”. This phrase by Sandra Johansson, the executive director of MoomsTeatern, was stuck in my mind while we were leaving the theatre. But let me share the story from the beginning. We were there, entering the theatre when Sandra Johansson warmly welcomed us. She took us to her office where we had the chance to sit in a circle and discuss. She was open to getting to know us, telling us about the history of the theatre, and answering all our questions about their work. Later, we also had a chance to follow one rehearsal session of their upcoming production “Alla heter Knut” (Everyone’s called Knut). In this way, I can say that we had a full experience of what MoomsTeatern is about. My spectrum of emotions during the rehearsal Watching all the actors with different abilities perform on the stage was, at first, very touching. I felt inspired and moved by their talent and courage to be on stage. But later my emotion changed to anger. This should not be an emotional spectacle, but an ordinary example of a theatre play rehearsal. I realised that we are not used to watch dis/abled people perform and this, in general, contributes in some way to our society and that’s why we become emotionally charged when we see this. Contemporary society makes dis/ability invisible, by excluding people from equal participation. My heart and mind are full, flourished, and at the same time troubled. Too many questions and ideas cross my mind. “Why is our society still categorising people on the basis of their way of being in the world? Who is lucky enough to match the standards of the long checklist and be called ‘able’? How are we going to deconstruct all the ableist assumptions and construct a bridge connecting people with different abilities?” These questions made me curious, and I had to look for answers in the literature of dis/ability studies. Dis/ability as a social construct Dis/ability is a social construct, meaning that the way people give meaning and understanding to dis/ability is influenced by society’s beliefs about ability. Contemporary society has some preconditions, like being able to live independently, to walk, and to manage everyday struggles alone. If someone does not match these preconditions, this individual is perceived as different2. In this way, people tend to be categorised according to their abilities3. If you match these standards, you are considered able and you can enjoy all the possibilities of life. However, if you need some support to participate in life’s activities, you are seen as disabled, thus unable or nonfunctional to participate in certain activities. This phenomenon makes dis/ability invisible. Just a glimpse at a simple example of how disability is little or not at all represented in contemporary television, theatre, or cinema, illustrates this phenomenon. In this way, dis/abled people, as Sandra Johansson mentioned, tend to be only takers of services provided by a system that excludes and disempowers them. It does not mean that all people should be the same. We should not ignore differences and how impairments can be difficult for people who experience them. However, it is our society that gives meaning to these differences and values or devalues them. It is time to recognize that we are all different in society that chooses either to exclude some people who are not lucky enough to be called ‘able’ or finds the right way for equal participation. Social inclusion and participation From a humanist worldview, every human is equal and part of the community.  However, at the same time, people with dis/abilities are often excluded, and at risk of reduced opportunities for social participation. According to research4, social inclusion on an individual level is linked to three domains.These three domains are: Participation Connectedness and a sense of belonging (e.g. friends, family, broader community) Citizenship (political and general community engagement, demonstrating altruism, and having access to community services) Participation is identified to constitute an important predictor for social inclusion. The three domains of participation; the economic, the social, and the spiritual, play an important role in how individuals contribute and participate in their community. The possibilities they are given for training and employment, for being a valuable member in a community with similar beliefs and interests, and by taking and giving, may be a pathway for advancing social inclusion (4). And that’s exactly what MoomsTeatern is doing by including people with intellectual disabilities as equal partners in their creative process. Mooms’ focus is on ‘artistic equality’ and all the actors are receiving equal pay for equal work. Listening to the voice of the actor Dennis Mortensson As we are talking about inclusion and participation, we cannot ignore the voices of the people who are involved. That’s why I wanted to know more about Mooms’ inclusive work from the actors themselves. Sandra helped me to realise an online interview, despite the language barrier and time constraints. As a result, I am happy to cite the answers of the actor Dennis Mortensson to my questions. When did you first discover a talent for drama? My sister was going to a short theatre summer course in 2002, when I was 14, and I wanted to join her. I didn't really know what theatre was, I just wanted to hang out with my sister. My sister didn't get into acting at all, but I did. I found an after-school group for people with disabilities that met once a week to create theatre. I was there, a bit on and off, for years and in 2009 I was contacted by the artistic director at MoomsTeatern, who had seen one of our plays and wanted me to join a workshop. They saw something in me and offered me an acting course that MoomsTeatern had put together. I started the course in 2010 and three years later I got a job as an actor at MoomsTeatern. What is difficult for you when you do rehearsals? Learning takes time, to remember the text and the scenarios that we have put together. But it is possible with hard work and a lot of practice. You need to have time to talk to someone about your role and about the play to understand the context and what my character should be like. We get that kind of support at MoomsTeatern. How would you describe, with three words, your work at MoomsTeatern? Developing. Fun. Challenging. What do you like the most about working in MoomsTeatern? To meet the audience and feel their response. To be taken seriously in my work and receiving a salary for doing my job. How do you think that being an actor with a disability can impact visibility for viewers? The audience sees that we are people like everyone else. Society has created some kind of view of us with disabilities that we are different and outsiders, that we are people who cannot contribute with anything. But it is society that has created this and not us individuals. I am who I am, and all my colleagues are who they are, we cannot be anyone else. Just like you. What advice would you give to other people with or without a dis/ability who would like to become an actor/actress? Follow your dream. Dare. Don't let others tell you that you can't. Believe in yourself. But understand that it won't be easy, YOU have to do the work. It is possible if you work for it. It will take time. It doesn't happen overnight; you have to be patient. Accept that it takes time.   I warmly thank Dennis Mortensson and Sandra Johansson for this interview, and I would like to end this blog post with a quote from Dennis, “Dare. Don’t let others tell you that you can’t”.   Author: Xanthippi Panagiotou is an Occupational Therapist (OT) from Greece. She has been working as an OT for four years in different health settings, utilising art-related and creative approaches. Currently she is a student in CRASH, Master's Programme in Creativity and Arts in Social and Health Fields, in Metropolia University of Applied Sciences. Her academic interests that influence her master's thesis topic are critical disability studies and inclusion. Sources: 1. Moomsteatern: https://moomsteatern.com/en/start/ 2. Campbell, F. K. 2009. Contours of Ableism: The Production of Disability and Abledness. https://doi.org/10.1057/9780230245181 3. Goodley, D. 2014. Dis/ability Studies: Theorising disablism and ableism (1st ed.). Routledge. https://doi.org/10.4324/9780203366974 4. Cordier, R., Milbourn, B., Martin, R., Buchanan, A., Chung, D., & Speyer, R. 2017. A systematic review evaluating the psychometric properties of measures of social inclusion. PloS one, 12(6), e0179109. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0179109

Musiikkikasvatuksen merkitys koululuokassa

15.2.2024
Eveliina Stolp

Tällä hetkellä koulumaailma ja kasvatuksen alan tutkimus korostavat yksilön omaa prosessia, omatahtisuutta ja -vauhtisuutta oppimisen moniulotteisissa prosesseissa. Olen opettajana ja tutkijana täysin samaa mieltä siitä, kuinka tärkeää on kohdata oppilaat yksilöinä, jotka kukin tulevat monimuotoisista taustoista ja joilla kaikilla on omat yksilölliset tarpeensa ja edellytyksensä edetä oppimisen tiellä. Yksilöllisen oppimisen rinnalla on tärkeää tunnistaa myös yhdessä tekemisen merkitys.  Yhteismusisointi ja koko suomalainen musiikkikasvatus mahdollistavat pääsyn yhteyden äärelle joka on paljon kaikkea muutakin, kuin vain tekninen musiikkisuoritus tai soiva lopputulos. Tahdistumisen vaikutukset – tunne tarttuu ja tietoisuus laajenee Kun tahdistumme rytmisesti toisiimme musisoiden tai tanssien, alkaa tapahtua; aistimme sekä tulkitsemme toistemme tunteita herkemmin1, ja tunnemme mielihyvää sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta oksitosiinin ja endorfiinien vaikutuksesta2. Tämän lisäksi tahdistumisen kokemus avaa ihmisten välille dialogin, joka ei perustu puhuttuun kieleen – vuorovaikutus tapahtuu toisessa ulottuvuudessa, jossa voimme aistia toisemme kokonaisvaltaisesti kehojemme ja tunteidemme kautta3. Yhdessä musisointi tuo meidät siis toisenlaiseen olemassa olemisen tilaan, jossa meillä on mahdollisuus tulla näkyväksi, kohdata, tulla vastaan sekä tutkia toisenlaisia tapoja jakaa ja olla yhdessä. Yhdessä tuotettu musiikki lukitsee meidät intensiivisesti tähän hetkeen ja toimii palautteen antajana4 – me kuulostettiin hyvältä, me tehtiin tämä yhdessä! Musiikki tietyllä tavalla kutsuu meitä olemaan läsnä ja kiinnittymään tähän hetkeen, mutta sillä on myös vaativia reunaehtoja. Yhteinen syke mahdollistuu vain silloin, kun kaikki antavat panoksensa. Lisäksi yhteinen syke on aina yhteinen – sen luokse tulee löytää, se ei voi olla jokin muu ja sen mukana tulee yrittää pysyä kyydissä. Oppilaan näkökulmasta polku yhteiseen sykkeeseen ja tahdistumisen turvaan edellyttää tietoista riskin ottamista ja on haavoittuva, sekä tunnepitoinen matka 5. Opettajalta vaaditaankin sensitiivisyyttä kohdata oppilaansa hänen lähtökohdistaan käsin ja auttaa löytämään kullekin oma tapansa osallistua6. Se ei ole helppo tehtävä, sillä opettaja kannattelee myös luokan yhteisyyttä, vuorovaikutusta, toiseuden kohtaamista ja aika-avaruutta. Kuinka opitaan kuuntelemaan toista ja miksi se on tärkeää? Kuinka opitaan sopeuttamaan oma tekeminen osaksi kokonaisuutta? Kuinka yhdessä opitaan löytämään yhteinen syke tässä ja nyt, ja mitä se vaatii? Voi olla koululuokkia, jotka painivat sosiaalisten haasteiden kanssa ja joille yhteiseen sykkeeseen löytäminen on ylitsepääsemättömän pelottavaa ja hankalaa. Voi lisäksi olla oppilasryhmiä, jotka löytävät musisoinnista sen ainoan tavan tehdä ja olla yhdessä ilman konflikteja ja puhuttuun kieleen perustuvia monimutkaisuuksia. Mihin haasteisiin musiikkikasvatus voi vastata Yksi 2000-luvun merkittävimmistä kasvatus- ja opetusalan ajattelijoista, professori Gert Biesta, on haastanut ajatteluamme kasvatuksen päämääristä, sisällöistä ja tarkoituksista. Hänen mukaansa kasvatuksen ja koulutuksen haasteena on siirtyä yksilökeskeisyydestä kohti maailmakeskeisyyttä, jolloin tärkeimmiksi kysymyksiksi nousevatkin taidot ja tahto elää yhdessä yhteisessä maailmassa, jossa on sosiaalisia ja ympäristön asettamia reunaehtoja, ja jossa yksilön halut ja toiveet eivät aina ole mahdollisia7. Näkisin, että musiikkikasvatuksella voi olla tässä aivan erityinen rooli ja paikkansa. Kouluissa tapahtuva yhteismusisointi tarjoaa arvokkaita hetkiä juuri maailmakeskeisemmän yhteiskunnan rakentamiseen vaadittavien taitojen harjoitteluun. Se ei aina ole helppoa, ei oppilaalle eikä opettajalle, mutta tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden kasvulle tulevaisuutta varten. Kirjoittaja: Eveliina Stolp (KT), yliopistonopettaja, Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto. Stolp tutki väitöskirjassaan (2023) oppilaiden toimijuutta yhteismusisoinnissa opettajien ja oppilaiden kokemusten kautta. Lähteet 1. Mogan, R., Fischer, R., & Bulbulia, J. A. (2017). To be in synchrony or not? A meta-analysis of synchrony’s effects on behavior, perception, cognition and affect. Journal of Experimental Social Psychology, 72, 13–20. 2. Launay, J., Tarr, B., & Dunbar, R. I. (2016). Synchrony as an adaptive mechanism for large‐scale human social bonding. Ethology, 122(10), 779–789. 3. Trondalen, G. (2016). Relational music therapy: An intersubjective perspective. Barcelona Publishers. 4. Stolp, E., Moate, J., Saarikallio, S., Pakarinen, E., & Lerkkanen, M.-K. (2023). Students’ experiences of their agency in whole-class playing. International Journal of Music Education, 41(4), 557-570. https://doi.org/10.1177/02557614221130419 5. Stolp, E., Moate, J., Saarikallio, S., Pakarinen, E., & Lerkkanen, M. K. (2022). Exploring agency and entrainment in joint music-making through the reported experiences of students and teachers. Frontiers in Psychology, 13, Article 964286. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2022.964286 6. Stolp, E., Moate, J., Saarikallio, S., Pakarinen, E., & Lerkkanen, M. K. (2022). Teacher beliefs about student agency in whole-class playing. Music Education Research, 24(4), 467–481. https://doi.org/10.1080/14613808.2022.2098264 7. Biesta, G. (2021). World-centred education: A view for the present (1st ed.). Routledge. https://doi.org/10.4324/9781003098331