Tämä elämä -hanke vastaa tulevaisuuskasvatuksen haasteisiin

Metropoliassa järjestettiin loppuvuodesta 2020 osana opiskelijalähtöisen ohjausmallin kehittämistä kysely, jossa pyydettiin vastaajia kertomaan saamastaan hyvästä ohjauksesta. Kyselyyn saatiin lähes 200 vastausta, joista suurin osa tuli Metropolian entisiltä ja nykyisiltä opiskelijoilta. Vastausten perusteella lukuisista eri aloilla toimivista metropolialaisista piirtyi kuva inhimillisinä, monipuolisen ammattitaitoisina ja opiskelijat aidosti kohtaavina ohjaajina. Opiskelijaohjauksen kehittäminen on yksi Metropolian alkaneen strategiakauden tavoitteista. Siihen kuuluu osana opiskelijalähtöisen ohjauksen mallin rakentaminen. Mallin kehittäminen aloitettiin syksyllä 2020, ja tavoitteena on saada se valmiiksi ja käyttöön vuoden 2021 aikana. Yksi opiskelijalähtöisen ohjausmallin perusajatuksia on, että ohjaus kuuluu kaikille. Ohjauksen ei ajatella olevan vain ylhäältä alas, opettajalta opiskelijalle valuvaa informaatiota, vaan ohjaamista tapahtuu kaikissa kohtaamisissa. Tässä kirjoituksessa keskitymme opettajan (ohjaajan) ja opiskelijan väliseen vuorovaikutukseen ja ohjaukseen. Kirjoituksessa esitetyt lainaukset on saatu kyselystä, jossa kerättiin kokemuksia hyvistä ohjaustilanteista. Lainauksia on muokattu vastaajien yksityisyyden suojaamiseksi, mutta niiden sisältöä ei ole muutettu. Hyvä ohjaus sisältää aikaa, huomiota ja kunnioitusta Onnismaan (2007) klassisen näkemyksen mukaan hyvä ohjaus sisältää aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Ohjaustilanteessa ohjaajan ja ohjattavan suhde on tasavertainen ja luottamuksellinen. Ohjaus ei perustu ohjaajan luuloihin tai oletuksiin, vaan siinä etsitään ratkaisuja tosiasioiden pohjalta, kuuntelun ja vuorovaikutuksen avulla. Hyvässä ohjauksessa huomioidaan opiskelijoiden yksilöllisyys ja erilaiset elämäntilanteet. Hyvä ohjaus vahvistaa opiskelijan itseluottamusta ja omaa toimijuutta. Tuli tunne, että tilanteesta selviää kyllä ja minuun luotetaan. Ei lempeästi sössöttämällä, vaan ryhdikkäästi eteenpäin tuuppimalla. Opinnäytetyöprosessini venyi, mutta opettaja ei syyllistänyt minua siitä. Työn tekeminen oli motivoivampaa, kun luotettiin ja toimittiin positiivisen kautta. Holistisen ohjausmallin mukaisesti (Watts & Van Esbroeck 1998) ohjaus on eri toimijoiden kerroksellista ja kokonaisvaltaista yhteistyötä ohjattavan hyväksi. Näitä toimijoita voivat olla esimerkiksi opettajat ja opinto-ohjaajat, tutorit ja koulutussuunnittelijat, opiskelijapalveluiden ja kirjaston henkilökunta sekä kampusten vahtimestarit. Opiskelun ja oppimisen ohjaukseen kuuluvat ammatillisen kasvun ja uraohjauksen lisäksi opiskelijan persoonallisen kasvun tukeminen. Sain videopuhelun kautta yksilöllistä ohjausta oman alani tiedonhakuun ja oppilaitoksen kirjaston käyttöön. Mietin ammatinvalintaani uudelleen. Sain opolta vinkkejä ja neuvoja opintojen laittamiseen tauolle ja mahdollisesti jatkamiseen tauon jälkeen. Ohjauksen eri osa-alueet integroituvat toisiinsa, kun jokainen opiskelijan kanssa toimiva antaa siihen oman osasensa – joko tiedostaen tai tiedostamatta. Erityisen keskeisessä roolissa opiskelijan oppimisen prosessissa on opiskelijan ja opettajan välinen vuorovaikutus. Kerro hyvästä ohjauksesta -kyselyn vastauksissa myös opinto-ohjaajat nousivat vahvasti esiin opiskelijoiden opintopolkua ja elämää tukevina henkilöinä. Jokainen opettaja on myös ohjaaja Jokainen opettaja siis ohjaa, halusipa sitä tai ei. Ohjata voi tietoisesti tai tiedostamattaan, ja jokainen ohjaustilanne on samalla kertaa uhka ja mahdollisuus. Opettajan tekemisillä ja sanomisilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Joku muistaa vielä vuosien ja vuosikymmenienkin jälkeen peruskoulun opettajan turhautuneen puuskahduksen: ”Sinusta ei koskaan tule mitään!” Toisaalta opettajan kannustavat sanat voivat valaa opiskelijaan uskoa tämän omaan osaamiseen ja kannatella elämässä pitkään. Opettajan palaute oli vilpitöntä, joten tiesin, että se pitää paikkansa. Hän kuuli ja ymmärsi minua ja sanoi, ettei tarvitse tehdä enempää kuin jaksaa. Opettaja ei antanut minun mennä riman alta. Ohjauksessa saa ja pitääkin vaatia suorituksia sen mukaan, mihin opettaja uskoo opiskelijan pystyvän. Aina kun opettaja kohtaa opiskelijan, hän vaikuttaa opiskelijan käsitykseen itsestään oppijana, opiskelijana ja ihmisenä sekä tämän asenteisiin, motivaatioon, itseluottamukseen, toivon ja uskon kokemuksiin. Sen takia on tärkeää pohtia ja tiedostaa, miten itse toimii erilaisissa ohjaustilanteissa. Pohdi näitä Miten vaikutan opiskelijaan omalla toiminnallani sekä sanallisella ja sanattomalla viestinnälläni? Luonko toivoa vai epätoivoa, uskallusta vai pelkoa? Opetanko elämänkestäviä taitoja? Kunnioitanko opiskelijan oikeutta tehdä itse omaa elämäänsä koskevia valintoja ja päätöksiä, vaikka ne olisivat mielestäni vääriä? Annanko opiskelijalle aikaa itse oivaltaa vai tarjoanko pikaneuvoja ja valmiiksi pureskeltuja vastauksia? Kumpuaako ohjaukseni myötätunnosta ja oikeanlaisesta auttamisen halusta? Pieni opas hyvään ohjaukseen Kerro hyvästä ohjauksesta -kyselyssä nousi muutamia teemoja, jotka vastaajien kommenteissa yhdistyvät hyväksi koettuun ohjaukseen. Teemat voi tiivistää nelikohtaiseksi ohjausoppaaksi: 1. Pysähdy ja kuuntele Läsnäoleva kuuntelu voi olla helpommin sanottu kuin tehty. Itse kullakin meistä on välillä elämässämme kiireitä, joiden keskellä ei ole helppoa pysähtyä. Läsnäolon ja aidon kuuntelun toimijuutta tukeva vaikutus voi kuitenkin olla valtava – ja vastaavasti ilman näitä puhujalle voi jäädä turhautunut olo (Freese 2021). Myötätunto, henkilökohtaisuuden tunne. Tasa-arvoinen, välitön kohtaaminen. Lämminhenkisyys ja helposti lähestyttävyys jäivät mieleen. Opettaja rohkaisi minua ottamaan yhteyttä. 2. Kysy ja kannusta Coaching on valmennusta, jossa valmentaja auttaa valmennettavaa ottamaan omia voimavarojaan käyttöönsä, jotta tämä voisi saavuttaa tavoitteensa. Coachaavassa työskentelyotteessa kysytään enemmän avoimia kysymyksiä ja annetaan vähemmän valmiita vastauksia (Ruutu 2020, 54). Opettaja voi auttaa opiskelijaa näkemään asioita uusista näkökulmista, mikä voi olla opiskelijalle riittävä apu oman ongelmanratkaisun käynnistämiseksi (Mattila, 2011). Jo pelkästään se, että opettaja rohkaisee ja sanoittaa ääneen opiskelijan kykyä päästä eteenpäin tilanteessa, voi olla tilanteen kannalta ratkaisevaa. Itse asiassa vahva pystyvyysusko näyttäisi tutkimusten mukaan suojelevan hyvinvointia ja vähentävän stressiä (Ruutu 2020, 40). Opettaja haastoi minua miettimään. Sain hyvää ja kannustavaa, mutta ennen kaikkea kriittistä ja kysymyksiä esittävää ohjausta, joka muutti omaa käsitystäni itsestäni tutkimuksen tekijänä ja oman alani ammattilaisena. Ikävässä tilanteessa sain lempeää ja kannustavaa ohjausta. Saatoin levollisin mielin jättää opinnot tauolle, kun minulla oli selvät suunnitelmat jatkon suhteen. 3. Välineellä ei ole väliä Korona-aikana mahdollisuudet fyysisiin kohtaamisiin ovat vähentyneet olemattomiin, mutta onneksi verkkotapaamisissakin on mahdollisuus aitoon kohtaamiseen. Videopuheluyhteys muistuttaa kasvokkaista vuorovaikutusta enemmän kuin ehkä olimme ajatelleetkaan (Hietanen & co, 2020). Psykologista turvallisuutta voi kohtaamisessa rakentaa välineestä riippumatta (Raivio, 2021). Zoomissa pidetty hops-ohjaus sujui erinomaisesti. Asioita ei hosuttu läpi, vaan opettaja jaksoi käyttää aikaa ihan perusasioidenkin selvittämiseen. Opettajalle voi lähettää sähköpostia ja hän vastaa nopeasti. Tarvittaessa hän tarjoutuu selittämään Teamsissa, jos jokin asia on epäselvä. Kun tarvitsin apua hyväksilukuhakemuksen tekemiseen, opettaja auttoi siinä "kädestä pitäen" Zoomin kautta. 4. Luota itseesi ja tunnista omat rajasi Opettajan ei tarvitse olla kaikkien alojen asiantuntija voidakseen olla hyvä ohjaaja. Hyvä ohjaaja on oma itsensä, inhimillinen ihminen, joka on läsnä ja kuulolla ohjaustilanteessa. Hyvä ohjaaja tunnistaa myös oman ohjausosaamisensa rajat ja osaa tarvittaessa ohjata opiskelijan toisen asiantuntijan luokse. Omista rajoista kiinni pitäminen vaalii myös ohjaajan omaa hyvinvointia. Ohjaaminen ei ole pikkutarkkaa ja erehtymätöntä otetta vaativaa aivokirurgiaa tai rakettitiedettä. Jo pienellä ohjauksella ja ympäristön avulla on mahdollista auttaa opiskelijaa ratkaisemaan ongelmia, joista tämän olisi vaikea selviytyä yksin. Riittävä ohjaus voi olla vaikkapa sitä, että esittää tarkentavia kysymyksiä tai auttaa opiskelijaa palastelemaan isoa ongelmaa pienempiin osiin. (Säljö 2004, 120.) Ylihuolehtimalla voi itse asiassa vaikeuttaa opiskelijan omaa toimintaa ja lisätä tämän riippuvuuden tunnetta (Lindqvist 2016, 129). Opettaja osasi priorisoida, tuoda fokusta ja kannustaa. Sinnikkäästi, haaste kerrallaan, opettaja auttoi meitä eteenpäin opinnoissa. Hän kannusti, potki eteenpäin ja ennen kaikkea tuki aina tarvittaessa. Ohjausosaamisen kehittäminen on osa Metropolian strategian toteuttamista Metropolian strategian 2021–2030 teemoissa korostuvat mm.  ihmisyyden kunnioitus sekä jatkuvan oppimisen tukeminen. Lisäksi strategian taustalla vaikuttavat Metropolian arvot – avoimuus, yhteisöllisyys, korkea laatu ja asiantuntijuus – ovat hyvän ohjauksen peruspilareita. Yksi oppijalähtöisen ohjausmallin tavoitteista on mahdollistaa se, että opettaja ja opiskelija voisivat kohdata toisensa rehellisesti ja tosissaan. Kohtaaminen edellyttää aikaa, huomiota ja kunnioitusta – kohtaamista ei voi tapahtua, jos opiskelija on opettajalle vain hallintoalamainen tai osa kasvotonta opiskelijamassaa. Aidot kohtaamiset edellyttävät avointa ja luottamuksellista ilmapiiriä. Sen luomisesta ja ylläpitämisestä ovat vastuussa kaikki korkeakouluyhteisön jäsenet, niin opiskelijat kuin koko henkilökunta. Meissä jokaisessa on aineksia hyväksi ohjaajaksi. Usein pienikin huomioiminen riittää: hymy ja vilpitön kysymys ”Mitä sulle kuuluu?” voivat antaa opiskelijalle kokemuksen siitä, että hänet kohdataan ja häntä kuunnellaan. Hyvältä ohjaajalta ei odoteta täydellisyyttä tai tietyn ylhäältä annetun ohjausroolin soveltamista; erilaisten ohjaajien persoonalliset ohjaustavat ovat elämän rikkaus! Opettajan innostus omaa työtään kohtaan inspiroi minua. Ei mitään hehkutusta ja tyhjää tsemppausta vaan paljon duunia! Opettajan kanssa asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä ilman, että väliin tulevat arvovaltaan ja asemaan liittyvät kysymykset. Kirjoittajat Kirjoittajat Raisa Varsta, Ulla Forsström, Paula Lindqvist, Mari Rupponen ja Anne Ojala-Soini ovat Metropolia Ammattikorkeakoulun ohjauksen kehittämisryhmän jäseniä. Oppijalähtöisen ohjauksen mallin kehittäminen aloitettiin 2020, ja tavoitteena on saada malli valmiiksi ja käyttöön vuoden 2021 aikana. Mallin ydinajatus kiteytyy sen palvelulupaukseen: Saat tarkoituksenmukaista ohjausta oman opintopolkusi erilaisiin tilanteisiin sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan. Arvostava ja vuorovaikutteinen ohjaus tukee oppimistasi ja asettamiasi tavoitteita elämän eri vaiheissa. Lähteet Freese, Pekka 2021: Aktiivinen kuuntelu – Psykologi kertoo miksi, mitä ja miten. Luettu 22.4.2021. Hietanen, Jonne O.; Peltola, Mikko J. & Hietanen, Jari K. 2020: Psychophysiological responses to eye contact in a live interaction and in video call (Wiley Online Library). Luettu 22.4.2021. Lindqvist, Martti 2016: Auttajan varjo. Kustannusosakeyhtiö Otava, Otavan kirjapaino Oy, Keuruu. Mattila, Antti S. 2011: Näkökulman vaihtamisen taito. WSOY, yhteistyössä Bonnier Books Finland. Painettu EU:ssa. Metropolian strategia 2021-2030. Onnismaa, J. 2007: Ohjaus- ja neuvontatyö: Aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Gaudeamus Helsinki University Press. Raivio, Anne-Mari 2021: Voimavaraistava kohtaaminen – myös verkossa! Teoksessa Varsta, R.; Raivio, A. & Ruotsalainen, T. (toim.): Kohtaatko ihmisiä uralla? Voimavaraistava ohjausote (Theseus). 21–31. Metropolia Ammattikorkeakoulu, Helsinki. Luettu 22.4.2021. Ruutu, Sirkku 2020: Coachin työkalupakki. Alma Talent Oy, Balto Print, Liettua. Säljö, Roger 2004: Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma. WSOY, WS Bookwell, Juva. Watts A.G. & Van Esbroeck R. 1998: New Skills for New Futures. Higher Education Guidance and Councelling Services in the European Union. Fedora: VubPress. Read this blog post in English: What Are Good Instructors Made Of?

Fysioterapeutti käyttää työssään usein terapeuttista työotetta, mikä voi olla kuormittavaa. Siksi ammatillisen identiteetin kasvamiseksi, jo opintojen aikana on tärkeää tarjota tilanteita, joissa voi rauhoittua pohtimaan ja arvioimaan omia tunteitaan, reaktioitaan ja toiveitaan. Kiireisen ja paineisen opiskelun lomassa pitää olla myös hetkiä, jolloin voi pysähtyä keskustelemaan omista onnistumisista ja epäonnistumisista ilman arviointia ja paineita oikeasta ja väärästä vastauksesta. Metropolian fysioterapian tutkinnossa luotiin tällaisen ammatillisen kasvun tukemiseksi AKUT-pienryhmätoimintamalli. Tässä postauksessa kerron, miten AKUT-toimintaa toteutetaan ja miksi se koetaan toimivana. Koko opintojen ajan rinnalla kulkien AKUT-toiminta on opettajien ohjaamaa pienryhmätoimintaa, joka tarjoaa avoimen ja luottamuksellisen keskustelupaikan niille asioille, jotka opiskelijoita askarruttavat matkalla kohti tulevaa ammattia. Toiminnan kulmakivenä ovat heti opiskelujen alussa yhden vuosikurssin opiskelijoista muodostetut pienryhmät, jotka pysyvät samoina koko opintojen ajan. Kaksi opettajaa on aina mukana fasilitoimassa ja ohjaamassa pienryhmän tapaamisia.  Samat opettajat kulkevat oman pienryhmänsä mukana koko 3,5 vuoden opintojen ajan. Näin pyritään luomaan tuttu ja turvallinen ilmapiiri, jossa on helppo tutkailla koko ammattiin kasvamisen matkaa, palata aiempiin kokemuksiin ja keskusteluihin sekä peilata nykytilannetta niihin. Luottamuksellisessa ja turvallisessa ympäristössä käydyt keskustelut ja kokemusten jakaminen hyödyttävät jokaisen vertaisopiskelijan ammatillista kasvua (1). Pienryhmien teemat ja sisällöt muuttuvat luontevasti opintojen edetessä ja keskustelut syntyvät aina opiskelijoiden kokemuksista. Ryhmätapaamiseen mennessään ei opettajakaan voi koskaan tietää mitä tapahtuu tai mitä asioita nousee esiin. Opettajana on oltava joustava ja rakennettava tilannetta sen mukaan mitkä opiskelijoiden tarpeet kullakin kertaa ovat. Onko minusta tähän ammattiin? Ammattikorkeakoululaki (2, 4 §) velvoittaa kouluttajia tukemaan opiskelijoiden ammatillista kasvua. Työelämä muuttuu jatkuvasti ja vauhdikkaasti ja se vaatii tulevilta työntekijöiltä yhä vahvempaa ammatti-identiteettiä. Uuden ammatin tai työtehtävän haltuunotto vaatii yksilöltä oman itsensä ja ammatin tuntemista. Pelkkä jonkin asian kokeminen tai kokemus ei riitä, vaan oppiakseen on yksilön reflektoitava kokemustaan. Miltä asiat minusta tuntuvat? Miten tunnistan tilanteen avainasiat ja oppimisen mahdollisuudet siinä? Miten asiat liittyvät aiemmin oppimaani tai kokemaani? (3.) Onnistuneiden koulutuskokemusten avulla voidaan rakentaa vahvaa koulutuksellista minäpystyvyyttä. Se auttaa kulkemaan kohti kunkin omia ammatillisia tavoitteita. (4.) Minäpystyvyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen uskoo omaan kykyynsä vaikuttaa oman elämänsä tärkeisiin asioihin (5). Opiskelijan elämässä se voi tarkoittaa vaikka sitä, että hän uskoo selviytyvänsä vaikeasta tentistä tai työharjoittelusta tai hän uskoo selviytyvänsä ensimmäisen oman potilaan tutkimisesta. Pystyvyyden tunne motivoi kaikkea oppimista ja sitä voi vahvistaa esimerkiksi sanoittamalla onnistumisen kokemuksia, tekemällä niitä näkyväksi. Epävarma opiskelija voi tarvita tähän sanoittamiseen ammattilaisen, opettajan tai vertaisen apua. Ammatillista kasvua edistää myös sellaisten kokemusten käsittely, jotka vahvistavat opiskelijan käsitystä siitä, että hän on oikealla alalla. Epävarmuuden sietäminen on yksi tärkeimmistä nykypäivän työelämävalmiuksista. Uutta tietoa tulee koko ajan kiihtyvällä tahdilla ja ”valmiiksi” ei tulla koskaan. Ammattiin opiskelua ja kasvamista voi verrata myös tiedonhankinnan prosessiin. Kulthau (6) kuvaa tiedonhankintaa on matkana epävarmuudesta ymmärtämiseen. Oman ammatillisen  identiteetin löytymisen polulla on aina mukana yksilön kokema epävarmuuden tila, joka voi näkyä esimerkiksi ahdistuneisuutena. ”En osaa mitään”, ”Minusta ei ole tähän”, ”Uskallanko?”, ”Tiedänkö / osaanko tarpeeksi?” Vaatimuksista vapaa pienryhmä AKUT-toiminnan johtoajatuksena on, että jokainen opiskelija voi olla tilanteessa oma itsensä niin pitkälle kuin mahdollista - mitään ei vaadita. Oleellista on, että keskustelut lähtevät aina opiskelijoiden tarpeista. Alusta asti tärkeitä tavoitteita ovat olleet: auttaa opiskelijaa sietämään epävarmuutta, vahvistaa opiskelijan minäpystyvyyttä sekä sanoittaa ja tehdä opiskelijan osaamista näkyväksi. Pienryhmä on paikka, jossa ei vaadita suorituksia tai tehtäviä. Siellä ei arvioida eikä arvoteta ja kaikki tavat osallistua ovat hyväksyttäviä. Yhteisissä tapaamisissa voi pohtia, kysyä ja ihmetellä - vastauksia ei tarvitse olla. Aiheena voi olla oma oppiminen, omat kokemukset työharjoittelusta (sekä hyvä että huonot), pelot, haasteet, epävarmuuden tunteet jne. Ryhmän toimintaa ohjaavat seuraavat periaatteet: Ryhmän keskustelut ovat aina luottamuksellisia. Ryhmässä saa jakaa niitä asioita, jotka askarruttavat. Mitään ei tarvitse jakaa, jos ei halua. Ryhmätilanteisiin ei tarvitse valmistautua mitenkään, eikä niihin liity tapaamisen ulkopuolisia tehtäviä. Osallistuminen tapaamiseen = ”suoritus”. Pienryhmässä keskitytään opiskelijan oman kehittymisen ja oppimisen, harjoittelukokemusten jne. pohtimiseen suhteessa tulevaan ammattiin. Pienryhmätapaaminen ei ole tutkinnon palautteenantopaikka. Epäonnistumisistakin on tärkeää saada keskustella. Nekin kuuluvat opiskeluun, työhön ja elämään. Kuulluksi tuleminen ja toisilta saatu ymmärrys tekevät nämä kokemukset näkyviksi ja hyväksytyiksi, ja on tärkeää vahvistaa ajatusta, että ne eivät määritä opiskelijaa tulevana ammattilaisena. Kokemuksia ryhmätoiminnasta Pienryhmän vetäjältä toiminta vaatii uskallusta heittäytyä epävarmuuteen. Ennen ryhmän kokoontumista ei voi koskaan tietää millaisista asioista tänään keskustellaan. Kun kuuntelee avoimella mielellä ja tarttuu rohkeasti opiskelijoiden esille tuomiin vaikeisiinkin asioihin, oppii itsekin paljon. Isokorpi (1) kuvaa hyvin myös omia kokemuksiani: Pienryhmätoiminnassa ohjaaja pääsee osalliseksi kaikkeen siihen ammatilliseen tietoon, jonka ryhmä kullakin kertaa tuo keskusteluun. Tämä on mitä parhainta työelämäyhteyttä! Käsitellyt aiheet pienryhmissä vaihtelevat paljon. Keskustellaan mm. potilaan kuolemasta, suhteesta työharjoittelupaikan ohjaavaan fysioterapeuttiin, opiskelijoiden omasta stressistä ja kuormittumisesta ja opiskelun yhteensovittamisesta muuhun elämään. Opiskelijat pohtivat paljon omia epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteitaan erityisesti työharjoittelun aikana. Onko minusta tähän ammattiin? En osaa mitään! Kuinka ikinä uskallan ottaa asiakkaita vastaan? Isoja aiheita ovat olleet myös: Millainen fysioterapeutti minä haluan olla? Mitä otan mukaani kultakin kohtaamiltani fysioterapeuteilta? Mitä sellaista olen kokenut ja nähnyt, joka ei tunnu sopivan omaan tapaani olla fysioterapeutti? Nämä keskustelut ovat olleet omasta mielestäni erityisen koskettavia ja uskon myös, että ne ovat olleet opiskelijoille hyödyllisiä. Niissä opiskelijat ovat todella ansiokkaasti pohtineet ja sanoittaneet omaa tulevaa ammatillista minäänsä. On päästy yhdessä pohtimaan millaista osaamista he haluavat itsessään lähteä vaalimaan. Kaikille opiskelijoille omien tunteiden tai kokemusten sekä oman työn reflektointi ei ole helppoa. Turvallinen pienryhmä ja luottamuksellinen ilmapiiri kuitenkin rohkaisee monia pohtimaan kokemuksiaan ääneen. Toiminnan periaatteisiin kuuluu, että voi myös valita seuraajan roolin. Se on täysin sallittua ja oikein. Ryhmätilanteeseen voi osallistua myös olemalla hiljaa ja kuuntelemalla muita. Tai voi osallistua vain kommentoimalla muiden ajatuksia. Ryhmää fasilitoivalla opettajalla on tärkeä rooli kuunnella herkästi ja tunnistaa ne hetket, joissa jotkut opiskelijat tarvitsevat rohkaisua oman toimintansa ääneen reflektointiin. Lopulta jokainen osallistuja kuitenkin valitsee itse oman tapansa. Opettajana joutuu myös harjoittelemaan kuuntelemista ja sietämään hiljaisia hetkiä. Joku ajattelija onkin viisaasti sanonut: “Pysähdy ja kuuntele – vain niin voit nähdä todellisuuden kuvittelemasi takana”. Kannustan kuuntelemaan ja heittäytymään rohkeasti tuntemattoman äärelle. ”Halleluja - tätä mä olen odottanut. Tätä lisää.” (opiskelijan kommentti)   Kirjoittaja: Tiina Karihtala työskentelee lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulun fysioterapian tutkinto-ohjelmassa.   Lähteet: Isokorpi,T.,Kokko, P. ja Hämäläinen, K. 2009. Miksi tarvitsemme ammatillisen kasvun kokoavan opintojakson? Teoksessa Löytöretki aikuisohjauksen maailmaan. Kokemuksia ja käytänteitä ammattikorkeakouluista. Lätti, M. & Putkuri P. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu, Joensuu. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/127021/B18_Loytoretki_verkkoversio.pdf?sequence=1&isAllowed=y Ammattikorkeakoululaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20030351 . 22.5.2009. Ruohotie, P. 2008. Metakognitiiviset taidot ja ammatillinen kasvu asiantuntijakoulutuksessa. Teoksessa Eteläpelto, A. & Onnismaa, J. (toim.) Ammatillisuus ja ammatillinen kasvu. Aikuiskasvatuksen 46. vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura, Helsinki. Bandura, A. (1977). Self-efficacy: Toward a unifying theory of behavioral change. Psychological Review, 84(2), 191-215. Partanen A. 2011. ”KYLLÄ MINÄ TÄSTÄ SELVIÄN” Aikuisopiskelijat koulutustarinansa kertojina ja koulutuksellisen minäpystyvyytensä rakentajina. Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, Kokkola. Kuhlthau C. 1993. A principle of uncertainty for information seeking. Journal of Documentation, vol. 49 issue: 4, 339-355.  

Suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelua herättäneet aiheet, kuten perheiden pahoinvointi, murrosikäisten nuorten kasvun haasteet, nuoruusikäisten huostaanottojen lisääntyminen, nuorten syrjäytyminen, palveluiden vaikuttavuuden lisääminen ennaltaehkäisevillä tukimuodoilla ennemminkin kuin hintavilla korjaavilla palveluilla sekä viranomaisyhteistyön haasteet loivat taustaa Kirkkonummella 2013 käynnistetylle kehittämisyhteistyölle. Kehittämistyön kohdentaminen juuri nuoruusikäisiin ja heidän vanhempiinsa perustui kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden työstä karttuneisiin kokemuksiin yläkouluikäisten nuorten ja heidän vanhempiensa tuen tarpeista. Kunnan hyvinvointipalveluiden toimijoiden kesken viranomaisyhteistyötä haluttiin lähteä kehittämään yläkouluikäisten nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä kyseiselle kohderyhmälle suunnattujen palvelumuotojen katsottiin olevan vähissä. Kehittämistyöhön osallistuneita hyvinvointipalveluiden toimijoita olivat muun muassa nuoriso-ohjaajat kunnasta ja seurakunnasta, vapaa-aikapalveluiden suunnittelija, perheohjaajat, lastensuojelun sosiaalityöntekijät, Nuorten hyvinvointiaseman työntekijät, kouluterveydenhoitajat sekä koulupsykologit ja -kuraattorit. Itse toimin koulukuraattorina Kirkkonummella ja kehittämisyhteistyö liittyi kiinteästi sosionomi (ylempi amk) -opinnäytetyöhöni. Osallisuuden vahvistaminen keinona hyvinvoinnin edistämisessä Kirkkonummen hyvinvointipalveluissa nuorten ja heidän vanhempiensa parissa toimivien työntekijöiden yhteinen näkemys oli, että palveluiden ja toimintamuotojen täytyy toimia aiempaa kohtaavammin ja asiakaslähtöisemmin. Käytännön työn ja asiakkaiden tarpeiden kautta nähtiin hyvinvointiteorioiden kanssa yhtäläisesti, että yksilön hyvinvoinnin on mahdollista lisääntyä osallisuuden kokemusten vahvistumisen myötä. Hyvinvointiteoreetikot Len Doyal ja Ian Gough (1991) ovat muun muassa hyvinvoinnin tarveteoriassaan esittäneet, että ihmisen hyvinvoinnin kehittymisen perimmäisinä kriteereinä ovat ”edellytykset osallistua yhteisön elämänmuotoon” ja ”vuorovaikutus”. Heidän teoriansa mukaan ihmisen hyvinvointi koostuu perustarpeista ja välittävistä tarpeista sekä yhteiskunnallisista edellytyksistä tarpeiden tyydytykselle kulttuurista riippuvilla tavoilla. Kyseisen teorian mukaan tarpeentyydytyksen ollessa optimaalinen, universaalina päämääränä on ihmisen osallistuminen ja vapautuminen. (Kajanoja 2005: 93-98.) Kirkkonummen toimijoiden yhteisellä kehittämistyöllä pyrittiin siis löytämään keinoja kohderyhmän osallisuuden vahvistamiseksi. Osallisuuden vahvistamisena voidaan pitää kaikkea sitä, mikä lisää yksilön kokemuksia yhteenkuuluvuudesta johonkin yhteisöön. Sen elementtejä ovat kuulluksi tuleminen, tasavertaisuus ja luottamus. Yhteisö, johon kuulutaan voi olla laajemmin katsottuna koko yhteiskunta, kunta ja asuinalue tai suppeammin nähtynä perhe, luokka- ja kouluyhteisö. (Rouvinen-Wilenius – Aalto-Kallio – Koskinen-Ollonqvist – Nikula 2011: 50.) Kirkkonummella lähdettiinkin siten liikkeelle ajatuksesta, että osallisuuden vahvistaminen voi olla monenlaista nuorille ja vanhemmille suunnattua toiminnan ja rakenteiden suunnitteluun tähtäävää kehittämistä ja jakaantua Kohosen ja Tialan (2002:5) määritelmän mukaisesti tieto-, suunnittelu-, toiminta- ja päätös -osallisuuden muotoihin, joista esimerkkeinä ovat: erilaiset vanhempaintilaisuudet, internet -sivut ja -kyselyt, palveluohjaukseen panostaminen, toimintojen suunnitteleminen yhdessä kohderyhmän kanssa, vertaisryhmätoiminta, vapaa-ajan vieton ja harrastustoiminnan muodot, oppilaskunnat ja vanhempainyhdistykset osallistuvat päätöksentekoon yhteisistä toimintamuodoista. Uusia asiakaslähtöisiä toimintamuotoja viranomaisyhteistyöhön Toimijoiden kehittämisyhteistyöryhmä nimettiin KINUVA (Kirkkonummen nuoret ja vanhemmat)-verkostoksi, joka ehti opinnäytetyöni työstämisen aikana kokoontua yhteensä 11 kertaa. Kokoontumiset sisälsivät yhteistä keskustelua, pohdintaa ja suunnittelua, joilla pyrittiin luomaan uusia ja erilaisia nuorille ja heidän vanhemmilleen suunnattuja toimintamuotoja. Kyseiset kokoontumiset olivat myös tiedonjakamisen foorumeita, joissa hyvinvointipalveluiden toimijoilla oli mahdollista tiedottaa toisilleen kohderyhmän kannalta tärkeistä tapahtumista ja toiminnoista kunnan sisällä. Palveluohjausta haluttiin KINUVA-verkostossa kattavamminkin kehittää. Tähän pyrittiin hyvinvointipalveluiden yhteisen vuosikello -työvälineen suunnittelemisella. Vuosikelloon kukin toimijataho merkitsisi tilaisuuksia, tapahtumia ja toimintoja, joita kunnassa yläkouluikäisille ja heidän vanhemmilleen olisi tarjolla ja joiden olisi palveluohjauksellisessa mielessä hyödyllistä olla muidenkin toimijoiden tiedossa. Kyseisen työvälineen kehittäminen on yhä kesken, sillä sen teknisessä toteutuksessa tuli esiin haasteita, joiden johdosta vuosikello ei olisi ollut sähköisesti kaikkien toimijoiden käytettävissä. KINUVA-verkoston toimijoiden keskuudessa nimenomaan vanhempien vaikutus nuorten elämään tiedostettiin ja tämän vuoksi verkoston yhteistyöllä erityisesti nuorten ja vanhempien vuorovaikutuksen toimimiseen haluttiin varhaisella tuella panostaa. Koettiin, että kuulluksi tuleminen on tärkeää osallisuuden vahvistumisen kokemusten kannalta, ja juuri näin ollen perheiden vuorovaikutukseen on hyvä yrittää vaikuttaa. Tähän perustuen yhteiseen kehittämistyöhön sisältyivät myös kaksi nuorten vanhemmille suunnattua vuorovaikutuksellista tilaisuutta. ”Vanhempainryhmäytys” järjestettiin kunnan yhden yläkoulun 7. luokkalaisten vanhemmille marraskuussa 2013. Lokakuussa 2014 järjestettiin yhteistyössä EHYT Ry:n kanssa ”Lauantaifoorumi” kaikille Kirkkonummen alueen yläkoululaisten vanhemmille. Eri toimialojen työntekijät yhdistivät voimansa ja toteuttivat kyseiset tilaisuudet yhteistyöllä, vaikka kaikki eivät lähtökohtaisesti perustyössään toimikaan yläkouluikäisten nuorten vanhempien parissa. Kokemukset tilaisuuksista olivat positiivisia ja niissä havaittiin, että vanhemmat kaipaavat vertaiskeskusteluja sekä lisää tietoa murrosikään liittyvästä elämänvaiheesta. Yhteistoiminta vaatii aikaa. Yläkouluikäisten vanhemmille tukea kasvatustyöhön. Yhteisen kehittämisen prosessi eteni hitaasti. Monia alkuvaiheessa suunniteltuja toimintoja jouduttiin lykkäämään eteenpäin ja monia ei ole vielä saatu toteutettua. Tämä liittyi mitä ilmeisimmin siihen, että eri toimijoiden oli päästävä ”samalle kartalle” eli saatava yhteinen ymmärrys kehittämistyön etenemiseksi. Oli keskusteltava kunkin toimijan ja eri hallinnonaloilla työskentelevien näkemyksistä osallisuuteen, osallisuuden vahvistamiseen tähtäävästä toiminnasta ja kohderyhmän tarpeista. Tästä esimerkkinä seuraavat KINUVA -kokoontumisissa yhteisen keskustelun pohjalta muodostetut näkemykset nuorten tuen tarpeista: - Keskustelukumppanuuden tärkeys: nuoren lähellä olevan yhdenkin aikuisen merkitys on tärkeä myös tulevia ihmissuhteita silmällä pitäen. - Perheen sisäisen vuorovaikutuksen toimivuus ja siihen vaikuttaminen: vanhemmille puhumiseen motivoiminen, vaikka työntekijän tuella. - Nuoret tarvitsisivat harrastuksia, jotka eivät maksa liikaa: harrastukset synnyttävät yhteisöjä, joihin voi kuulua. - Nuoret voisivat hyötyä myös toiminnasta, joka tapahtuu pienemmissä ryhmissä: tällaisissa ryhmissä sosiaalisia taitoja voi turvallisesti harjoitella. KINUVA -yhteiskehittäminen opetti paljon toisten toimijoiden ja eri hallinnonaloilla toimivien työskentelystä. Tapahtui Engeströmin (2004: 13) määrittelemää ekspansiivista oppimista ja kohteen laajenemista. Eri toimijat ryhtyivät näkemään työtehtävänsä laajemmin, raja-aitoja ylitettiin ja asioita ryhdyttiin tekemään uudella tavalla. KINUVA-verkoston kokoontumiset mahdollistivat eri toimialoilla työskentelevien tiiviimmän yhteistyön, joka on ollut hyvin hyödyllistä ja ennakoivaa, kun otetaan huomioon 1.8.2014 voimaan tullut uusi Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013) ja 1.4.2015 voimaan astunut uusi Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Molemmat lait tähtäävät aiempaa enemmän ennaltaehkäisevyyteen ja hallintokuntarajat ylittävään yhteistyöhön hyvinvointipalveluissa. Edellisessä luvussa kuvattujen vanhempaintilaisuuksien järjestämisen avulla opittiin tekemään uudenlaista yhteistyötä. Niiden myötä ymmärrettiin, että yläkouluikäisten nuorten vanhemmat tarvitsisivat paljon lisää tukea kasvatustyöhönsä. Vanhemmat tarvitsevat mahdollisuuksia vertaiskeskusteluihin ja palveluita, joissa voidaan työskennellä perheterapeuttisella työotteella. Tämänlaisia palveluita ei monissa kunnissa ole tarpeeksi tarjolla. Mikäli hyvinvointipalveluiden varhainen tuki tämän osa-alueen kannalta olisi kattavaa, olisi mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuisi nuoruusikäisten huostaanottoluvuille ja nuorten syrjäytymiskehitykselle tulevaisuudessa. Tähän kohtaan panostaminen kunnissa olisi investointi, joka kääntäisi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden painopistettä korjaavista palveluista varhaisen tuen palveluiden suuntaan eli säästäisi kustannuksia. Katariina Mäki-Kokkila, sosionomi (ylempi AMK) Artikkeli perustuu sosionomi ylempi AMK-tutkinnon opinnäytetyöhön 2015, Metropolia ammattikorkeakoulu. Lähteet Engeström, Yrjö. 2004. Ekspansiivinen oppiminen ja yhteiskehittely työssä. Tampere: Vastapaino. Kajanoja, Jouko 2005. Hyvinvointi ja hyvinvointivaltio – Len Doyalin ja Ian Goughin hyvinvointiteoria. Teoksessa: Saari, Juho (toim.) 2010. Hyvinvointivaltio. Suomen mallia analysoimassa. Helsinki: Gaudeamus. Koskinen-Ollonqvist, Pirjo - Rouvinen-Wilenius, Päivi - Aalto-kallio, Mervi 2009. Osallisuus terveystekijänä. Promo 60: 5/2009, Terveyden edistämisen lehti. 30-31. Verkko-julkaisu. Kohonen, Kirsi & Tiala, Toni (toim.) 2002. Kuntalaiset ja hyvä osallisuus. Lupaavia käytäntöjä kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien edistämiseksi. Sisä-asianministeriö. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Mäki-Kokkila Katariina 2015. KINUVA-verkosto: Nuoruusikä ja hyvinvointipalveluiden tuki Kirkkonummella. Sosionomi (ylempi AMK). Metropolia ammattikorkeakoulu. Julkaisu saatavana Theseus.fi -sivustolta. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013). Finlex. Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki. Verkkodokumentti. Sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Finlex. Sosiaalihuoltolaki. Verkkodokumentti.