Oivalluksia

Kotihoidon tehtävänä on tukea ihmisen hyvinvointia, toimintakyvyn ylläpitoa ja hyväksi koettua terveydentilaa. Toimintaperiaatteena on ikäihmisen näkökulmasta asiakas- ja tarvelähtöisyys, palvelujen riittävyys, itsemääräämisoikeus, itsenäisyys, osallisuus ja osallistuminen sekä voimavaralähtöisyys[1]. Kotiin vietäviä palveluita ovat kotihoito ja sitä täydentävät tukipalvelut[2]. Sosiaali- ja terveyspalvelujen muutostarpeet kohdistuvat erityisesti järjestelmä-, työtehtävä- ja työmenetelmätasolle. Palvelujen uudistamisen yhteydessä syntyy tarve moniammatillisuuteen ja ennalta ehkäisevään työhön. (Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus 2020–2022.) Muutostoiveet ulottuvat myös sosiaali- ja terveysalan työntekijään ja hänen osaamiseensa.  Työntekijöihin kohdistuu uusia odotuksia muun muassa sosiaalisista taidoista, emotionaalisesta vastaanottavai­suudesta ja psyykkisestä paineensietokyvystä (Väänänen ym. 2020). Kotihoidon[3] asiakasmäärät ovat kasvaneet voimakkaasti viime vuosina ja tulevat jatkamaan kasvuaan myös tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kotona hoidetaan yhä vanhempia ja huonokuntoisempia ikäihmisiä. Tämä aiheuttaa sen, että paljon palveluja tarvitsevien määrä kasvaa jatkuvasti. Tämä haastaa kotihoidon työntekijän osaamisen.[4] Kotihoito -työntekijän osaamisen näyttämönä Koti on asiakkaalle tärkeä paikka. Ammattilaisen tulee suhtautua siihen hienotunteisesti, asiakasta ja hänen läheisiään kunnioittaen. Kohtaamisen keskiössä on ihmislähtöisyys. Koti on asiakkaan henkilökohtainen tila, mutta myös työntekijän työympäristö. Tämä ristiriita luo toisistaan eroavat orientaatiot kohtaamistilanteeseen. Kohtaamistilanteessa vaaditaan herkkyyttä (Hägg, Rantio, Suikki, Vuori & Ivanoff-Lahtela 2007, 17). Esimerkiksi Hyvän kotihoidon -mallissa (Tepponen 2009) ikäihmistä tarkastellaan kokonaisuutena[5], jolloin ikäihmistä tuetaan selviytymään kotonaan ylläpitämällä elämänlaatua ja vahvistamalla olemassa olevia voimavaroja sekä säilyttämään hyvä elämänlaatu ja tyytyväisyys elämään. Digitaalisuus ja digitaalinen ohjaus-, neuvonta ja kuntoutustyö (esim. Holvikivi ym. 2021; HIPPA -hanke), ovat kohtaamisessa arkipäivää. Myös uudet älykkäät teknologiat tarjoavat apua työn ja arjen helpottamisessa, ja toisaalta ne samalla ylläpitävät ja edistävät työntekijän osaamista (Väänänen ym. 2020). Sote-alan ammattilainen tulee osata työssään tunnistaa oman osaamisensa, sitä johtaen (Cederberg, ym.2020).   [caption id="attachment_3147" align="aligncenter" width="992"] Kuva: Stileex[/caption] Työn murros haastaa kotihoidon ammattilaisen osaamisen Kotihoidossa, kuten monella muillakin aloilla, on käynnissä työn murros kohti uudenlaista työn maailmaa. Murrosta vauhdittavat ennakoimattomat ja kompleksiset yhteiskunnalliset ja terveyteen liittyvä haasteet, mutta myös digitaalisten palvelujen, kuten robottien ja tekoälyn laajempi käyttöönotto.  Kotihoidossa työn murros kohdistuu erityisesti moniammatillisuuteen, asiakaslähtöisiin toimintamalleihin, palvelujen kehittämiseen ja digitaalisiin palveluihin[6]. Osaamisen lisäksi työelämän sukupolvisuus ja siihen liittyvät arvot tulevat tunnistettavaksi, sillä myös työväestö ikääntyy. Esimerkiksi mukaan 2000-luvulla syntyneet ovat tottuneet digimaailmaan ja keskusteluun maapallon ekologisista rajoista, jolloin heistä yhä harvempi on sisäistänyt teollistumisen myötä syntyneet kankeat työajat, pelkistetyt työkykyvaatimukset, työssä raatamisen kuluttamisen mahdollistamiseksi sekä perhe-elämän sovittamisen näihin raameihin. Tulevaisuudessa työntekijän syväosaamisen rinnalle nousevat työelämän metataidot (Väänänen ym. 2020, 25), mutta etenevässä määrin myös työntekijän tunne- ja vuorovaikutustaitoja[7] ja resilienssikykyyn[8] liittyvää osaamista tulee kehittää. Hyvissä Handuissa Himassa -hankkeessa kotihoito on toiminut yhtenä työelämän yhteistyökumppanina opiskelijoiden osaamisen kehittämisympäristönä. Hankkeessa on hahmoteltu kotihoidossa tarvittavaa tulevaisuuden osaamista, ja ennen kaikkea ammattien välisenä yhteistyöosaamisena. Tällä tarkoitamme sitä, että kotihoidossa tarvittava osaamisen keskiössä on asiakas, mutta hänen asioiden edistämiseksi tarvitaan laajaa-alainen joukko monien alojen edustajia. Tällöin kotihoidon työntekijän tutkintokohtainen (sairaanhoitaja, lähihoitaja tms.) osaaminen on ydinosaamista, jonka ympärille asiakaskohtaaminen perustuu. Kuitenkin ammattiosaamisen lisäksi tarvitaan osaamista, jota tehdään laajenevissa verkostoissa ja suhteessa muihin ammattialoihin.Tätä kutsumme ammattien väliseksi yhteistyöosaamiseksi. Tarkoituksenamme on jäsentää tätä ammattien välistä yhteistyöosaamista Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa. [caption id="attachment_3149" align="aligncenter" width="502"] Kuva 1. Hyvissä handuissa himassa -hankkeen ajatuksia (kotihoidossa) tulevaisuudessa tarvittavasta osaamisen luokittelusta ammattien välisestä yhteistyöosaamisen näkökulmasta tarkasteltuna[/caption]   Hankkeessa nämä osaamiset on nimetty; ihmislähtöinen-, geneerinen-, konsultatiivinen [9]-, monialainen kumppanuus- ja kehittämisosaaminen [10]. Kotihoidon eri ammattialoilla nämä osaamiset näyttäytyvät eri tavoin, pääpaino on kuitenkin jokaisen ammattialan vahvassa substanssiosaamisessa, joka on kaiken edellytys onnistuneeseen monialaiseen toimintaan. Tässäkin mallissa painopiste on ihmisläheisessä osaamisessa. Hankkeen kehittämistyö on vielä kesken, mutta ajatuksena on, että malli voi toimia osaltaan eräänä tapana jäsentää kotihoidon, mutta myös muidenkin sote-aloilla tarvittavaa ammattienvälistä yhteistyöosaamista (interprofessional). Hankkeessa työnalla oleva osaamiskartta tulee rakentumaan Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa tuotettujen osaamisen painopisteiden ympärille.   [1] Tepponen, Merja 2009. Kotihoidon integrointi ja laatu. Integration and Quality of Home care. Väitöskirja. Terveyshallinnon ja -talouden laitos. Kuopion yliopisto. Kuopio University Publications E. Social Sciences 171. 2009. Luettu 2.4.2021. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-951-27-1301-1/urn_isbn_978-951-27-1301-1.pdf [2] Valvira (https://www.valvira.fi/sosiaalihuolto/sosiaalihuollon-palvelut/kotiin-annettavat-palvelut) [3] Kotihoito kuuluu sosiaalipalveluihin, perustuen yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin. (https://stm.fi/sosiaalipalvelujen-saatavuus).Kotihoidon palvelut ovat saajalleen maksullisia. Maksu määräytyy asiakasmaksulain perusteella. (www.valvira.fi). [4] Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2019. Aiheet: Ikääntyminen, Henkilöstön osaaminen vanhuspalveluissa. Luettu 17.5.2021 https://thl.fi/fi/web/ikaantyminen/muuttuvat-vanhuspalvelut/henkiloston-osaaminen-vanhuspalveluissa). [5] Esimerkiksi Metropolian ikäihmisten monialainen asiantuntijatyöryhmä (2019) on luonut ikääntymistä käsittelevän perusopinnon osaamistavoitteet, joiden mukaan eri tutkinnoissa eri opintojaksoilla, jossa käsitellään ikääntymistä, tulisi vahvistaa opiskelijan gerontologista osaamista. ​ [6] (Kuntatyönantajat. Digitalisaation ja uusien toimintatapojen hyödyntäminen vanhusten kotihoidossa - yhteenveto 17.5.2019. https://www.kt.fi/tyon-murros). [7] https://www.metropolia.fi/en/rdi/rdi-projects/itshec [8] Grann, H. 2020. Hoitotyöntekijöiden resilienssi vanhustyön muutoksessa. Gerontologia 3/2020, 277-287. [9] Pirilä, Kaarina & Valtonen, Anu. (2021). Konsultatiivinen toiminta tukee monialaista työskentelyä. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/30/konsultatiivinen-toiminta-tukee-monialaista-tyoskentelya/. [10] Heitto Mari, Karvonen, Hanna, Koskinen, Mari & Mutka Anu (2021). Kehittäjäkumppanuus on enemmän kuin osiensa summa. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/16/kehittajakumppanuus-on-enemman-kuin-osiensa-summa/ Kirjoittajat Carita Hand työskentelee terveysalan lehtorina Metropolia Ammattikorkeakoulussa vastaten gerontologisen hoitotyön opetuksesta ja sen kehittämisestä terveysalalla yhteistyössä eri tutkintojen, verkostojen ja työelämän kanssa. Hän toimii HyMy-kylän Seniorikylän vastuuhenkilönä ja hankeasiantuntijana Hyvissä handuissa himassa -hankkeessa (ESR). Eija Raatikainen työskentelee yliopettajana Metropolian sosiaalisen hyvinvoinnin osaamisalueella. Työnkuvaan kuuluu kansallinen ja kansainvälinen hanketyö. Eija koordinoi Asiakaslähtöiset hyvinvointi- ja terveyspalvelut innovaatiokeskittymän hankesalkkua: Osallisuuden, toimijuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen. Kirjallisuutta Cederberg, A., Arell-Sundberg, M. & Nummela, A. 2020. Virtuaalinen eDelphi-asiantuntijapaneeli menetelmänä sote-alan tulevaisuuden geneeristen osaamistarpeiden määrittelyssä. https://blogi.savonia.fi/sotetie/2020/09/09/virtuaalinen-edelphi-asiantuntijapaneeli-menetelmana-sote-alan-tulevaisuuden-geneeristen-osaamistarpeiden-maarittelyssa/ Forsius, P., Hammar, T. & Alastalo, H. 2020. Laadukas elämän loppuvaiheen hoito iäkkäiden palveluissa edellyttää kotisairaalan vahvistamista. TUTKIMUKSESTA TIIVIISTI 36/2020. Grann, H. 2020. Hoitotyöntekijöiden resilienssi vanhustyön muutoksessa. Gerontologia 3/2020, 277-287. Harra, T., Sipari, S., Mäkinen, E. 2017. Hyvää tahtova hyvinvointipalvelujen kehittäjäkumppanuus. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kairala, Maarit & Lyly, Hannu & Niskala, Asta (toim.): Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Tampere: Vastapaino Oy. 145-164. Heitto, M., Karvonen, H., Koskinen, M. & Mutka A.2021. Kehittäjäkumppanuus on enemmän kuin osiensa summa. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/16/kehittajakumppanuus-on-enemman-kuin-osiensa-summa/. Luettu 17.3.2021. Holbrook, J.B. 2013. What is interdisciplinary communication? Reflections on the very idea of disciplinary integration. Synthese 190, 1865–1879 . https://doi.org/10.1007/s11229-012-0179-7 Hyvissä handuissa himassa -hanke. https://www.metropolia.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-innovaatiot/hankkeet/hyvissa-handuissa-himassa HIPPA -hanke https://hippa.metropolia.fi/ Holvikivi, J., Huovinen, J., Katajapuu, N., Kinnunen, A., Kiviaho-Tiippana, A., Kuisma, R., Kärkkäinen, R., Leskelä J., Lähteenmäki M., Lällä K., 2021. Scenarios for regeneration of rehabilitation expertise for the future. , In: Publications of Metropolia UAS. TAITO-series, Metropolia University of Applied Sciences. Hägg, T.,  Rantio, M.,  Suikki, P., Vuori, A. & Ivanoff-Lahtela, P. 2007. Hoitotyö kotona, 17. Sanoma Pro Oy. ITSHEC -hanke. https://www.metropolia.fi/en/rdi/rdi-projects/itshec Kokkala, C. 2020. Haavoittuvuuteen liittyvä osaaminen – näkökulma kotona asuvaan ikääntyneeseen. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2020/05/06/haavoittuvuuteen-liittyva-osaaminen-nakokulma-kotona-asuvaan-ikaantyneeseen/ Kuntatyönantajat. Digitalisaation ja uusien toimintatapojen hyödyntäminen vanhusten kotihoidossa - yhteenveto 17.5.2019. https://www.kt.fi/tyon-murros). Pirilä, K. & Valtonen, A.2021. Konsultatiivinen toiminta tukee monialaista työskentelyä. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2021/03/30/konsultatiivinen-toiminta-tukee-monialaista-tyoskentelya/. Luettu 2.4.2021. Raatikainen, E. 2020. Asiakkaan ainutlaatuinen arki. Geroblogi (Metropolia AMK). https://blogit.metropolia.fi/geroblogi/2020/03/24/asiakkaan-ainutlaatuinen-arki/ Tepponen, M.2009. Kotihoidon integrointi ja laatu. Integration and Quality of Home care. Väitöskirja. Terveyshallinnon ja -talouden laitos. Kuopion yliopisto. Kuopio University Publications E. Social Sciences 171. 2009. Luettu 2.4.2021. https://erepo.uef.fi/handle/123456789/9034 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2019. Aiheet: Ikääntyminen, Henkilöstön osaaminen vanhuspalveluissa. Luettu 17.5.2021 https://thl.fi/fi/web/ikaantyminen/muuttuvat-vanhuspalvelut/henkiloston-osaaminen-vanhuspalveluissa. Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus 2020–2022. Ohjelma ja hankeopas.  Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:3. Väänänen A., Smedlund, A., Törnroos K., Kurki A-L, Soikkanen A, Panganniemi, N.& ja Toppinen-Tanner S. 2020. Ajattelu- ja toimintatapojen muutos. Teoksessa: Hyvinvointia työstä 2030. Työterveyslaitos. Väänänen, A., Smedlund A., Törnroos K. Satka, Mirja, Alanen, Leena, Harrikari, Timo & Pekkarinen, Elina (toim.) (2011) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino., Kurki, A.nna-L., Soikkanen A., Panganniemi, N. & Toppinen-Tanner, S. (2020) Ajattelu- ja toimintatapojen muutos. Teoksessa Kokkinen, L. (toim.) (2020) Hyvinvointia työstä 2030 -luvulla. Skenaarioita suomalaisen työelämän kehityksestä. Työterveyslaitos. Helsinki.    

Oletko nähnyt tv:stä tai elokuvateatterissa montaakaan sarjaa tai elokuvaa, jossa pääosassa tai tapahtumapaikkana olisi palvelutalo, jossa nuoret ja kauniit ammattilaiset tekevät työtään erikoisten ja vaativien tapausten keskellä? Houkuttelisiko tämä vanhustyön pariin? TV:ssä ja elokuvissa näytetään tapahtumat ensiavussa, ambulanssissa tai sairaalassa, ja kaikki hoidettavat ja heidän vaivansa ovat sellaisia, joita ei juurikaan arkielämässä kohtaa. Mitä haastavampi ja erikoisempi tapaus, sen parempi ja mielenkiintoisempi.  Jos tehtäisiin tv-sarja tai elokuva, jossa pääosassa olisi jokin tavallinen palvelutalo, tavalliset hoitajat ja tavalliset asukkaat, kiinnostaisiko se ketään, varsinkaan nuoria? Eipä taitaisi. Mutta jos tehtäisiinkin samalla periaatteella kuin nuo sairaalasarjat, paikka vain vaihtuisi? Jokaisella palvelutalossa olevalla hoitajalla varmasti olisi takataskussaan jokin hauska ja erikoinen juttu, josta saisi jutun juurta ohjelmaan. Esimerkiksi, miten houkuttelet suihkuun vastahankaisen merimiehen, joka aikaisemmin kävi suihkussa kaksi kertaa vuodessa, jouluna ja juhannuksena, ja joka muistelee Rion yössä tapaamiaan kaunottaria, jotka eivät nyt suihkuttajana näytäkään samalta. Tätä kun vielä ammattitaitoiset käsikirjoittajat muovaisivat, niin varmasti saataisiin aikaan jotakin mielenkiintoista katseltavaa, ja tietenkään ketään syrjimättä tai loukkaamatta, asukasta kunnioittaen ja huomioiden. Samalla saataisiin asukkaan toiveet ja ajatukset kuuluviin. Olisiko tässä keino, joka saisi nuorten – ja muidenkin, mielenkiinnon heräämään ja hakeutumaan ikäihmisten auttajiksi? Vanhustyön arvostus Osittain tv:llä ja elokuvilla varmasti on oma osuutensa vanhustyön arvostukseen, mutta asiaa pitää pohtia myös hieman vakavammin. Hoitajien nettisivujen keskustelupalstalla oli kirjoituksia, joista selvästi näkyi, etteivät nuoret hoitajat halua vanhustyön pariin. Koettiin työn olevan liian raskasta vuorotyötä ja siihen nähden huonosti palkattua. Nykyään nuoret arvostavat arkena työskentelyä, ja vapaa-ajan säännöllisyyttä, elämässä on muutakin kuin työ. Kirjoituksissa näkyi myös se, että usein nuorille oli sanottu, ”älä vaan jämähdä sinne kesätyöpaikkaan palvelutaloon, ei siellä mitään opi”. Aivan kuin kaikkien täytyisi haluta sairaalan akuuttiosastoille valmistumisen jälkeen, käydään vain opiskelujen alussa kesätöissä palvelutaloissa. Sanna Laulaisen väitöskirjassa (2010, 99) todetaan, että erikoissairaanhoidolla on perusterveydenhuoltoa ja laitoshoidolla avopalveluja parempi kaiku. Tämä näkyy vanhustyössä muun muassa niin, että näkyvät hoitotoimenpiteet ovat arvostetumpia kuin istuminen vanhuksen vieressä seurustellen (Laulainen 2010, 99; Molander 2002, 45). Vanhuutta ja ikääntymistä tutkineet Taina Rantanen ja Kirsi Lumme-Sandt kertoivat Yleisradion haastattelussa vuonna 2017, että vanhuuden julkisuuskuva on väärä, kaikki ikäihmiset laitetaan samaan muottiin. Nuoret, jotka eivät ole kokeneet vielä vanhuutta, eivät voi tietää mitä se on, ja ovat sen vuoksi asiassa ulkopuolisia. (Rantanen 2017.) Vanhustyössä olevilta hoitajilta kysellessäni tuli esiin, että rekrytointi ja mainostaminen pitäisi aloittaa jo yläasteelta. Käytäisiin kertomassa, millaista työtä vanhustyö on, ja otettaisiin enemmän TET-harjoittelijoita (työhön tutustuminen) vastaan osastoille. Palvelutaloissa käy myös päiväkotien lapsia esiintymässä, jolloin se kuva mikä lapsille, heidän vanhemmilleen ja päiväkodeissa oleville hoitajille näistä paikoista jää, on tärkeä tulevaisuutta ajatellen. Entä oppilaitosten kanssa tehtävä yhteistyö? Hoitoalan ammattilaisia kouluttavien koulujen osuus on erittäin oleellinen. Joskus lähihoitajaopiskelijoilta kysyttäessä saa vastaukseksi aika erikoisen vastauksen miksi he eivät valinneet vanhustyötä erikoistumisalaksi. He olisivat halunneet, mutta koska muita halukkaita oli liian vähän, ei koulutusta aloitettu vähäisen osallistujamäärän vuoksi, jolloin he joutuivat valitsemaan sen toisen vaihtoehdon. Eikö olisi mielekkäämpää kouluttaa ihmisiä siihen mihin he oikeasti haluaisivat erikoistua? Tietenkin kaikki on kustannuksista kiinni, mutta pidemmällä ajalla ajateltuna, pysyykö kyseinen henkilö sitten lainkaan hoitoalalla, jos ei saakaan sitä haluamaansa erikoistumista ja sitä kautta haluamaansa työtä? Toisaalta kuulee myös sitä, että erikoistutaan tarkoituksella muuhun kuin vanhustyöhön, koska vallalla on käsitys, että vanhustyöhön pääsee muutenkin töihin. Tässä varmasti täytyisi työhön rekrytoijan olla vaativa, hakea ja valita työhön vain siihen erikoistunut henkilö. Eihän sitä kätilöksikään ketä tahansa valita. Opiskelijoiden harjoittelujaksot Opiskelijoiden harjoittelujaksojen sijoittelu olisi myös yksi keino muuttaa käsitystä ikäihmisten palvelutaloista. Yleensä opiskelijat tulevat toiseen harjoitteluun (päiväkotijakson jälkeen) palvelutaloon, jolloin suurimmalle osalle nuorista tämä on ensimmäinen kosketus iäkkäisiin ihmisiin. Omat isovanhemmat saattavat olla vielä työelämässä kiinni, ja ainoa ikäihminen, jonka he ovat kaupungilla nähneet, on hyvässä kunnossa oleva kotona asuva ulkomailla matkusteleva henkilö. Sitten, kun opiskelija tulee harjoitteluun palvelutaloon, vastassa onkin uusi maailma, kaikki äänet, hajut ja monisairaat ihmiset, jotka eivät ehkä ulkoisesti näytäkään siltä miltä omat isovanhemmat. Ja täytyy muistaa, että kuolema on aina läsnä iäkkäitä hoidettaessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki asukkaat ovat samanlaisia, mutta järkytys voi olla silti melkoinen ja kokemus jää ikäväksi, jolloin nuori päättää, ettei koskaan mene töihin palvelutaloon. Olisiko siis syytä miettiä, missä vaiheessa opintoja on hyvä hetki mennä harjoitteluun palvelutaloon, voisiko harjoittelujaksot, niiden sijoittelu ja ajanjaksot räätälöidä opiskelijan mukaan. Jokuhan voi olla täysin ”kypsä” nuoresta iästään huolimatta, mutta toinen taas saattaa tarvita muuta kokemusta muista paikoista ensin. Ja toisaalta, jo pidemmälle opiskellut osaa ehkä yhdistää eri sairauksia ja vaivoja sekä niiden lääkityksiä ja hoitomuotoja käytäntöön, kuin henkilö, jolla ei ole vielä mitään kokemusta. Hoidossa olevilla ikäihmisillä on paljon erilaisia vaivoja ja lääkkeitä, eiväthän he muuten hoidossa olisikaan. Tämä saattaa helposti jäädä huomaamatta pelkkään perushoitoon keskittymällä. Monesti myös unohdetaan se, että sairaaloissa – pois sulkien tietenkin synnytys- ja lastensairaalat, eniten hoitoa tarvitsevat ja saavat juuri iäkkäät ihmiset, eivät niinkään nuoret ja työikäiset. Eli, jotta ikäihmiset saisivat laadukasta ja juuri heille kohdennettua palvelua, on sen lähdettävä jo palvelua tarjoavista yksiköistä ja yksilöistä, ja jotta ikäihmiset kokisivat, että heidän elämällään on jokin tarkoitus, ja se olisi mielekästä ja merkityksellistä. (Sarvimäki, 2015, 11). Mutta, entä miten kävi alussa olleelle merimiehelle? No, hän pääsi nuoren suomalaisen sairaanhoitajan kanssa saunaan! Kirjoittaja Päivi Isokoski-Salonen, vanhustyön (ylempi AMK) opiskelija, Metropolia AMK Lähteet Laulainen, Sanna 2010.”Jos mittää et anna niin mittää et saa” –Strateginen toimijuus ja organisaatiokansalaisuus vanhustyössä. Itä-Suomen yliopisto. Kuopio. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-0234-4 Molander, Gustaf 2002. Puristuksessa puurtaminen, vanhustenhoitajan arkea. Teoksessa Molander, Gustaf & Multanen, Leena (toim.). Muutoskaipuusta tulevaisuuden huominen: tavoitteena onnistunut vanhustyö. Työterveyslaitos. Helsinki. Rantanen, Taina & Lumme-Sandt, Kirsi 2017. Vanhuuden julkikuva on väärä, sanovat tutkijat. Yle Areena, 15.12.2017. www.yle.fi/uutiset/3-9953446 Luettu 17.11.2020 Sarvimäki, Anneli 2015. Elämän tarkoitus, merkitys ja mielekkyys. Teoksessa: Heimonen, Sirkka-Liisa & Fried, Suvi (toim.) 2015. Vanhuuden mieli. Ikäinstituutti. https://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2020/02/Vanhuuden_mieli_kirja_final.pdf www.hoitajat.net Luettu 16.9.2020.

Television ääressä istuminen passivoi kaikkia, mutta erityisesti muistikuntoutujaa. Ärsykkeet television tarjonnan muodossa voivat ruokkia erilaisia harhoja ja virhetulkintoja lisäten ahdistusta varsinkin yksin asuvalla. Pitkäaikaishoivassa taas pitäisi kriittisesti arvioida kenen tarpeista television katsominen lähtee. Onko ryhmäkodissa edes tarvetta televisiolle, mitä lisäarvoa se antaa? Ikääntyvät viettävät runsaasti aikaa television äärellä. Kotona sen katselu on useimmiten oma valinta, mutta palvelutaloon tai ryhmäkotiin muutettaessa, yhteisessä oleskelutilassa sen laittaa päälle ensisijaisesti henkilökunta (Pakkoistumista vai mielekästä arkea). Elokuussa julkaistussa Mediuutisten artikkelissa kerrotaan tuoreesta Sinikka Lotvosen väitöstutkimuksesta, jossa ilmeni, että ikääntyneet kokivat palvelutaloon muuton myötä mahdollisuuden omaa elämää koskevien asioiden päättämisestä vähentyneen. Samassa tutkimuksessa todettiin myös ikääntyneiden toimintakyvyn heikentyneen muuton jälkeen. Vaikuttaako television katselun mahdollinen lisääntyminen tähän? Onko televisiosta tullut vapaa-ajanohjaajan veruke ryhmäkodeissa? Televisio on päällä lähes aina. Se tuottaa äänellään taustamelua ja saattaa ikääntyneen heikentyneen kuulon vuoksi häiritä kommunikointia sekä muiden äänien kuulemista. Muistikuntoutujille epäselvä äänimaailma voi aiheuttaa levottomuutta ja turvattomuuden tunnetta. Televisio-ohjelmien väkivaltaisuus ja jännitys voivat altistaa katsojan stressille, joka on myrkkyä aivoille. Muistikuntoutujille se aiheuttaa erityisesti ahdistusta. Brittitutkimuksen mukaan yllättäen saippuasarjoissa on laskettu olevan 2,1–11,5 väkivaltaista kohtausta tunnissa (Fancourt & Steptoe 2019). Päivittäinen televisionkatselu passivoi ja vie ennenaikaiseen hautaan Yksi itsenäinen kokonaiskuolleisuuteen vaikuttava riskitekijä on päivittäinen passiivinen istuminen. Kaikista passiivisimpana istumisen muotona pidetään television katselua, sillä sitä voidaan pitää erityisen passiivisena, jos sitä vertaa esimerkiksi käsitöiden tekemiseen tai lukemiseen, kertoo Suomen lääkärilehdessä vuonna 2014 julkaistu tutkimusartikkeli (Vasankari 2014). Sen mukaan päivittäinen television katselu kasvattaa kokonaiskuolleisuuden riskiä 15 %:sta jopa 40 %:een, jos siihen vietetty aika on 8–11 tuntia päivässä, verrattuna niihin, joilla aika on alle neljä tuntia päivässä. Television katselu poikkeaa muusta istumisesta siinä, että se passivoi fyysisesti sekä henkisesti. Yli viisikymppisillä television katselu vaikuttaa myös kognitiivisten kykyjen heikentymiseen. Yhtenä syynä tähän on arveltu olevan se, että television katseluun vietetty aika on pois jostain muusta kehittävämmästä ajanvietteestä. Valveillaoloaikana tapahtuva runsas television katselu ja muu liikkumattomuus saa aikaan terveyshaittoja, passivoi ja vaikuttaa pitkällä aikavälillä toimintakyvyn heikkenemiseen. Istuminen kuormittaa yksipuolisesti kehon tukirakenteita ja passivoi suuria lihasryhmiä. Tällöin lihakset kuluttavat vähän energiaa, mistä seuraa harmia kehon aineenvaihdunnalle. Pitkällä aikavälillä istuminen vaikuttaa kehon lihastasapainoon vetäen ylävartaloa kumaraan esimerkiksi seisoessa ja kävellessä. Kun istuessa reiden takaosassa paine lisääntyy, alaraajojen aineenvaihdunta vaikeutuu. Lisäksi istuminen vaikuttaa energian kulutusta vähentävästi. (Heiskanen 2014.) Televisio harhoja ruokkimassa Liialliset ympäristön ärsykkeet voivat aiheuttaa harhoja ja virhetulkintoja muistikuntoutujalle. Television pauhatessa samassa tilassa ei muistikuntoutuja välttämättä ymmärrä mistä television äänet tulevat, vaan hän voi luulla huoneessa olevan muita ihmisiä. Tämä voi johtaa yksipuoliseen keskusteluun ja turhautumiseen, kun äänet eivät vastaakaan takaisin. Riippuu yksilöstä ja tilanteesta onko tämä sinänsä haitallista. Muistikuntoutujan todellisuudessa Kauniiden ja rohkeiden Ridge Forrester voi olla läheistä sukua, eikä jokapäiväisen televisiosarjan tähti. Muistiliiton ohjeistuksen mukaan tällöin ei ole tarvetta korjata käsitystä, mutta jos harhaluulo aiheuttaa ilmiselvää ahdistusta, on syytä rauhoitella ikääntynyttä ja kertoa totuus (Muistiliitto 2017). Keinoja kokeiltavaksi: Jos televisiota katsotaan, se olisi hyvä tehdä yhdessä muistikuntoutujan kanssa. Säännölliset liikuntatauot ovat hyviä katkaisemaan istumista ja paikallaan oloa. Pysähdytään miettimään: tarvitaanko ryhmäkodissa televisiota? Viikko ilman olisi varmasti kokeilemisen arvoinen! Mitä kokeilusta voisi seurata? Kirjoittajat: Mirja El Mankari, geronomi (AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Piia Häkkinen, geronomi (AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Lähteet: Fancourt, Daisy & Steptoe, Andrew 2019. Television viewing and cognitive decline in older age. <https://www.nature.com/articles/s41598-019-39354-4> . Luettu 27.10.2019. Heiskanen, Jukka-Pekka 2014. Mikä siinä istumisessa on niin vaarallista? Asiantuntija vastaa. Tiede artikkeli yle.fi julkaistu 20.1.2014. <https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/20/mika-siina-istumisessa-niin-vaarallista-asiantuntija-vastaa>. Luettu 27.10.2019. Muistiliitto 2017. Vaikeat tilanteet. Muistisairaan ihmisen kohtaaminen. <https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet/erityiskysymyksia/muistisairaan-ihmisen-kohtaaminen/vaikeat-tilanteet>. Luettu 4.10.2019. Vasankari, Tommi 2014. Runsas istuminen lisää kuolemanriskiä. Tutkimusartikkeli Suomen lääkärilehti 2014; 69(25–32). 1893–1896. <https://docplayer.fi/1551825-Runsas-istuminen-lisaa-kuolemanriskia.html >. Luettu 27.10.2019.