Opiskelijan työpäivä ei lopu siihen, että päivän viimeinen luento on ohi vaan päivä jatkuu mahdollisesti koulun tiloissa ryhmätöiden parissa tai kotona opiskellessa. Tunnollisen lukemisen ja tehtävien tekemisen lomassa opiskelijan tulee välillä jättää koulutyöt sikseen ja keskittyä hetkeksi omaan hyvinvointiinsa.

Luonto tarjoaa mitä parhainta rentoutusta varsinkin näin syksyn aikaan. Puiden väriloisto antaa iloa silmälle ja metsät ovat pullollaan sieniä. Siksi kannattaakin suunnata metsään sienestämään ja nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä ennen kuin kaamos on taas täällä. Eläimet tunnetusti lievittävät stressiä, joten koiran ottaminen mukaan sienimetsään ei voi olla huono idea.

Vaihtelevassa maastossa liikkuminen on erinomaista treeniä koko keholle ja sienien kyykkiminen maasta hyvää jalkajumppaa. Hyvän sienipaikan löytämisestä saa itselleen ihanan onnistumisen tunteen. Hyvää oloa saa ammennettua myös metsän tarjoamasta rauhasta, sen äänettömyydestä ja samalla luonnon omista äänistä. Koiran kipittäessä edellä ja täyden sienikorin keikkuessa kädessä voi hetkeksi unohtaa kaiken stressin ja keskittyä nauttimaan hetkestä.

Metsästä löytyneistä kantarelleista, tateista sekä mustista torvisienistä saa valmistettua mitä parhaimmat kastikkeet, piirakat ja risotot. Jos kaikkea ei saa käytettyä kerralla, osan sienistä voi joko kuivata tai pakastaa myöhempää käyttöä varten. Metsästä itse kerätyt sienet ovat ilmaista ruokaa, joten opiskelijat voivat huutaa hurraata.

P.S.

Kesäisistä lämpötiloista on saatu vielä nauttia, mutta tämä syksyihminen on jo aivan täpinöissään tulevasta syksystä, ja sen tuomista pimeistä ja tunnelmallisista illoista. Kirpakat illat, ja syystihkusade: siinä on omaan makuuni täydellinen lenkkisää. Nautin syksyisin ulkona liikkumisesta todella paljon, mutta myös sisäliikunnalle on oma paikkansa.

Tämän syksyn yksi ehdottomista suosikeista on Zonen liikuntapassi, joka on tarkoitettu ammattikorkeakoulujen (Metropolian, Laurean ja Haaga-Helian) liikuntapalveluihin. Passi on varsin kohtuuhintainen: vain muutaman vaivaisen kympin koko vuodesta. Panos-hyöty -suhde on siis varsin kohtuullinen.

Tutkailin jo intopiukeana ryhmäliikuntojen tarjontaa eri kampuksilla: muun muassa pilatesta, joogaa, HIIT-tuntia, corea, zumbaa, venyttelyä, kehonhuoltoa. Tarjonta on varsin monipuolista, ja fiiliksen mukaan löytää rauhallisempaa tai hikisempää treeniä. Ryhmäliikuntatuntien lisäksi voi käydä myös kampuksilla olevilla kuntosaleilla.

Haluan antaa ison kiitoksen tästä liikuntapassista ja sen kehittämisestä. Erittäin hyvä tapa lisätä opiskelijoiden liikuntaa, ja tarjota mahdollisuuksia tutustua uusiin ryhmäliikuntatunteihin. Liikunnalla kun tuppaa olemaan monia positiivisia terveysvaikutuksia, joten toivottavasti mahdollisimman moni liikuntaa harrastamatonkin uskaltautuu kokeilemaan tarjolla olevia ryhmäliikuntatunteja.

Tästä tulee varmasti omalta osaltani liikunnallinen syksy, ja aion todellakin ottaa ilon irti liikuntapassista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista sekä nauttia urheilun aiheuttamista endorfiiniryöpyistä pimenevissä syysilloissa.

Liikunnallista syksyä!

R. M.

Olen lapsesta asti ollut se porukan ilopilleri, joka ei tykkää näyttää kovin herkästi heikkouksiaan -edes itselleen. Usein epämukavien tilanteiden tullessa olen mieluummin yrittänyt välttää niitä kuin kohdata niitä, sillä olen pelännyt aina sitä, että epäonnistun ja joudun pettymään itseeni ja osaamiseeni, toisin sanoen pettymään kykyihini joiden myötä olen määritellyt myös itseäni. Olenko tarpeeksi riittävä työssäni, opiskelussani, ystävänä, ihmisenä? Kysymys kuuluukin, miksi olla niin armoton itseään kohtaan? Onko se rakennettu meihin jo syntyessämme, onko se opittu vanhemmilta, ystäviltä, läheisiltä, vai onko se lähtöisin yhteiskunnan paineesta menestyä ja saavuttaa jotain suurta? Silti samaan aikaan yritetään kannustaa kokeilemaan uusia asioita, matkustelemaan, tutustumaan itseensä ja keskittymään henkiseen hyvinvointiin sekä löytämään se oma unelmansa ja sen löytyessä, tavoittelemaan sitä. Nykymaailmassa tuntuu kuin odotettaisiin, että yhä nuoremmat ja nuoremmat tietäisivät jo yläasteen jälkeen, mitä he haluavat tehdä aikuisina ja mihin he haluavat suunnata opiskelemaan. Mutta mitä jos ei vielä 25-vuotiaanakaan tiedä mikä on oma unelma tai mistä edes lähteä etsimään sitä? Ja kuinka sitä voi edes löytää, jos matkalla kohti unelmaansa pelkää jo etukäteen omia epäonnistumisiaan ja epäilee omaa riittävyyttään?

Olen tehnyt paljon töitä saavuttaakseni tietynlaisen armollisuuden itseäni kohtaan. Niin helposti rationaalisesti ajateltuna asiat ovat paljon yksinkertaisempia ja selkeämpiä, mutta kun omat elämän kokemukset ja niistä syntyvät tunnetilat sekoittuvat mukaan, syntyy helposti paljon sekalaisempi soppa. Järjen ääni kuiskaa korvaan, että ilman epäonnistumisia ihminen ei koskaan yritä tarpeeksi eikä opi uutta, sillä jos aina vain syntyy onnistumisia onnistumisien perään, ei ihminen mene mukavuusalueen ulkopuolelle ja silloin ei koskaan voi kehittää itseään. Avainsanana toimiikin juuri mukavuusalue ja sen ylittäminen, jotta voi ylittää myös itsensä ja kykynsä ja kehittyä paremmaksi. Mutta miksi se tuntuu olevan niin vaikeaa ja pelottavaa? Tuskin kukaan kokee oloaan hyväksi sen jälkeen, kun on antanut kaikkensa ja silti lopulta kiitoksena seisoo ”Epäonnistuit”-kyltti, joka muistuttaa siitä, ettei ollut tarpeeksi hyvä saavuttaakseen asiaa, johon pyrki.

Mutta kuinka hyvältä vastaavasti tuntuu, kun on antanut kaikki voimavaransa asiaan, johon uskoo ja joka on tärkeä itselleen ja kiitoksena seisookin ”Sinä teit sen!”-kyltti ja fiilis on kuin voittajalla? Sen tunteen voimalla myös epäonnistumiset kestää paremmin, koska jos jotain todella haluaa saavuttaa, muutama epäonnistuminen ei saa pilata sitä lopullista saavuttamisen ja minäpystyvyyden tunnetta, sillä pelot ovat vain mielen mörköjä, jotka on mahdollista nujertaa. Ja usein juuri ne suurimmat saavutukset vaativatkin eniten epäonnistumia, jotta voivat lopulta onnistua. Se ajatus on hyvä pitää mielessä. Kukaan ihminen, joka on saavuttanut jotain suurta, ei ole onnistunut siinä ensimmäisellä kerralla. Eikä kaiken tarvitse olla edes mitään suurta, joskus asia voi olla niinkin pieni kuin kodin siivoaminen tai lenkille lähtö. Kun on kolmena päivänä skipannut juoksulenkin ja neljäntenä päivänä vihdoin onnistuu laittamaan lenkkarit jalkaan ja pääsee ovesta ulos, on se jo saavuttamista ja onnistumista -ja sen ihmiset usein unohtavat.

Olen myös oppinut yhden asian. Sitä helposti unohtaa helpommin ne omat onnistumiset ja muistaa vain ne hetket, jotka eivät ole menneet putkeen. Mutta miksi? Koska ihmiset ovat todella vaativia itseään kohtaan. Itse myös helposti vaadin itseltäni liikaa ja juuri sen vuoksi en lopulta uskalla lähteä edes tavoittelemaan jotain tiettyä asiaa, vaan jätän lopulta jopa koko asian tekemättä, koska pelkään ettei minusta ole siihen tarpeeksi. Mutta silloinhan sitä tekee itsestään epäonnistujan ennen kuin edes yrittää olla jotain muuta. Ja siitä aiheutuu kaikista pahin olo. Siitä, ettei edes yrittänyt olla muuta kuin epäonnistuja, siitä ettei antanut itselleen edes mahdollisuutta. Sitä pitäisi muistaa, että jos on edes yrittänyt ja siitä huolimatta epäonnistuu, on se silti parempi kuin se ettei ole edes yrittänyt ja ainoastaan sen vuoksi epäonnistuu.

Se on mielestäni myös hassua, että näen todella helposti muiden onnistumiset ja rakastan sitä, kun saan kannustaa ja kehua muiden saavutuksia ja olen aidosti iloinen joka ikinen kerta. Mielestäni ihmisten pitäisikin kehua ja kannustaa enemmän muita, luoda yhteiskunta, jossa toisen onnistuminen ei ole itseltä pois. Koska välillä minusta tuntuu, kuin nykymaailmassa olisi valtava kilpailuasetelma ja ihan oikeasti ajatuksena olisi juurikin se, että toisen menestys on toisen häviö. Siihen heijastuu myös se, että ihmisten ollessa armottomia itseään kohtaan, he eivät pysty nauttimaan muiden onnistumisista yhtä paljoa, koska he vertaavat itseään ja saavutuksiaan muihin ja tuntevat automaattisesti olonsa uhatuksi ja heikommaksi, jos muilla menee paremmin, ja se on mielestäni surullista ja hyvin väärin. En tietenkään halua yleistää tätä ajatusmaailmaa, mutta valitettavan usein tapaan ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan näin. Mielestäni jokaisen olisi hyvä muistaa se, että jos emme toimi tässä yhteiskunnassa tiiminä, vaan yritämme pelata yksin, kukaan ei lopulta voita siinä vaan kaikki häviää.

Miten sitten olla armollisempi itseään kohtaan? Mielestäni jokaisen olisi hyvä kirjoittaa säännöllisesti ihan konkreettisesti paperille omia hetkiä, jolloin koki onnistumisia ja jolloin tunsi kehittyvän ihmisenä. Se on voimaannuttavaa ajatella hyviä tunteita ja muistuttaa itseään siitä, että ”minä olen hyvä juuri näin”. Mitä epäonnistumisiin tulee niin niitä ei yksinkertaisesti vaan voi välttää loputtomiin, sillä ilman niitä ei koe myöskään onnistumisia. Niitä ei pidä pelätä liikaa, vaan ne pitäisi oppia näkemään myös positiivisena asiana. Jos ei koskaan koe epäonnistumisia, ei myöskään koskaan opi uutta. Nimittäin, jos aina asiat menevät vain hyvin, ei ihminen anna koko potentiaaliaan asiaan ja ylitä itseään, niin hölmöltä kuin se saattaakin kuulostaa, mutta se on totta.

Mielestäni on myös mahdotonta olla armollinen itselleen, jos jatkuvasti vertaa itseään muihin ja sen vuoksi se on asia mikä olisi hyvä oppia lopettamaan. Ihmiset eivät koskaan kuitenkaan tiedä mitä tuntemattoman ihmisen elämä pitää sisällään ja miksi joskus toisella menee huonommin tai paremmin kuin toisella. Me elämme kuitenkin lopulta itseämme varten, emme tuntemattomia, ja meidän olisi hyvä oppia tiedostamaan se mitä juuri me itse haluamme tehdä elämässämme, mitä juuri me itse haluamme saavuttaa, mikä on oma unelmamme ja mitä kautta olisi mahdollista saavuttaa se. Jos matkalla tulee haasteita tai esteitä, niihin on aina keinot, kuinka ne voi ylittää, jos todella haluaa saavuttaa unelmansa tai vaikka arkipäiväisen askareen, joka jostain syystä tuntuu vaikealta juuri siinä hetkessä. Pitää myös muistaa, ettemme koskaan ole yksin. Jokaisella on oma tukiverkosto, joka välittää ja haastavan tilanteen tullessa heihin voi tukeutua ja saada heistä voimaa.

Opiskelija