Olen henkilö, joka stressaa hyvin paljon erilaisista asioista. Etenkin kouluhommat tuottavat minulle joskus päänvaivaa ja jopa ahdistusta. Stressaavina aikoina on mielestäni hyvin tärkeä levätä, ottaa aikaa itselleen ja irtautua arjesta. Mikäpä voisi olla tähän parempi tapa kuin lukea kirjoja.

Olen viime aikoina lukenut runsaasti erilaisia kirjoja, mutta yhden kirjan haluaisin nostaa erityisenä muiden joukosta. J.R.R. Tolkienin teos ”Hobitti eli sinne ja takaisin” on humoristinen kertomus hobitista nimeltään Bilbo Reppuli, joka jättää oman turvallisen kotikolonsa ja antautuu seikkailuun kohti tuntematonta. Mukanaan hänellä on joukko kääpiöitä, jotka enemmän tai vähemmän aliarvioivat häntä. Seikkailun edetessä joukko kohtaa erilasia vastoinkäymisiä, joista heidän on selvittävä.

Hobitti antautuu seikkailuun, joka meidän kaikkien on joskus elämässämme tehtävä. On lähdettävä omalta mukavuusalueelta, ja kohdattava ulkopuolinen maailma. On upeaa huomata, kuinka Bilbo Reppuli muuttuu matkan aikana, löytää uusia puolia itsestään ja ennen kaikkea heittää itsensä likoon. Mielestäni Reppuli löytää matkaltaan kaikkein tärkeimmän aarteen, joka on kultaakin kalliimpi, itsensä.

Mielestäni kirja oli huikaiseva. Tolkienilla on upea tapa kirjoittaa, ja saada siten lukija tuntemaan itsensä yhdeksi kääpiöiden ja hobitin joukossa, ja käymään seikkailu läpi yhdessä heidän kanssaan. Suosittelen kirjaa kaikille, sillä se on paljon muutakin kuin vain kertomus hobitista ja hänen seikkailustaan, se on kasvutarina.

A.N.

Urasuunnittelu on tavoitteellista oman elämän suunnittelua. Toisista opiskelijoista ajatus voi tuntua kaukaiselta ja vieraalta asialta, mutta urasuunnittelun on tarkoitus laittaa jokainen meistä miettimään mitä haluamme työelämältä tai leikitellen kysymys ”Mikä sinusta tulee isona?” kuvaa urasuunnittelun tavoitetta hyvin.

Urasuunnittelu ei ole pelkän opintojen aikana mietittävä asia, sillä harva meistä on koko elämäänsä yhdessä työpaikassa. Aina on hyvä olla unelmia ja korkeampia tavoitteita. Urasuunnittelua kannattaa siis tehdä läpi elämän. Niin sanotut välietapit ovat hyvä suunnitella myös mukaan, etenkin jos tähtää todella vaativiin tehtäviin. Näin eteneminen ei tunnu loputtomalta, vaan tavoitteita pystyy saavuttamaan nopeammalla tahdilla.

Urasuunnittelu auttaa jo opiskeluvaiheessa valitsemaan itseään edesauttavat ja kiinnostavat kurssit, ettei tule valittua arpomalla ”ihan kivan” kuuloisia kursseja. Näin opiskelijat pystyvät jopa jo opiskeluaikana hakeutua siihen suuntaan esimerkiksi harjoitteluun ja osa-aikatyöhön, missä näkevät itsensä tulevaisuudessa työskentelevän. Silloin jos on aiheeseen liittyviä kursseja suoritettu kunnialla, työpaikatkin varmasti arvostavat opiskelijaa enemmän ja uskovat häneltä löytyvän jonkunlaista ammattitaitoa tai perusteita tehtävää kohtaan.

Urasuunnittelua ei tarvitse kenenkään itse osata, Metropoliassakin on mahdollista jutella tulevaisuudestaan esimerkiksi opinto-ohjaajan vastaanotolla ja netissä esimerkiksi Duunitori.fi löytyy ohjeita, ajankohtaisia asiaan liittyviä artikkeleita sekä paljon materiaalia ajatustyöhön. Oletko sinä koskaan miettinyt miltä sinun polkusi näyttää kohti työtä, jossa viihtyisit?

J.S.

Olen lapsesta asti ollut se porukan ilopilleri, joka ei tykkää näyttää kovin herkästi heikkouksiaan -edes itselleen. Usein epämukavien tilanteiden tullessa olen mieluummin yrittänyt välttää niitä kuin kohdata niitä, sillä olen pelännyt aina sitä, että epäonnistun ja joudun pettymään itseeni ja osaamiseeni, toisin sanoen pettymään kykyihini joiden myötä olen määritellyt myös itseäni. Olenko tarpeeksi riittävä työssäni, opiskelussani, ystävänä, ihmisenä? Kysymys kuuluukin, miksi olla niin armoton itseään kohtaan? Onko se rakennettu meihin jo syntyessämme, onko se opittu vanhemmilta, ystäviltä, läheisiltä, vai onko se lähtöisin yhteiskunnan paineesta menestyä ja saavuttaa jotain suurta? Silti samaan aikaan yritetään kannustaa kokeilemaan uusia asioita, matkustelemaan, tutustumaan itseensä ja keskittymään henkiseen hyvinvointiin sekä löytämään se oma unelmansa ja sen löytyessä, tavoittelemaan sitä. Nykymaailmassa tuntuu kuin odotettaisiin, että yhä nuoremmat ja nuoremmat tietäisivät jo yläasteen jälkeen, mitä he haluavat tehdä aikuisina ja mihin he haluavat suunnata opiskelemaan. Mutta mitä jos ei vielä 25-vuotiaanakaan tiedä mikä on oma unelma tai mistä edes lähteä etsimään sitä? Ja kuinka sitä voi edes löytää, jos matkalla kohti unelmaansa pelkää jo etukäteen omia epäonnistumisiaan ja epäilee omaa riittävyyttään?

Olen tehnyt paljon töitä saavuttaakseni tietynlaisen armollisuuden itseäni kohtaan. Niin helposti rationaalisesti ajateltuna asiat ovat paljon yksinkertaisempia ja selkeämpiä, mutta kun omat elämän kokemukset ja niistä syntyvät tunnetilat sekoittuvat mukaan, syntyy helposti paljon sekalaisempi soppa. Järjen ääni kuiskaa korvaan, että ilman epäonnistumisia ihminen ei koskaan yritä tarpeeksi eikä opi uutta, sillä jos aina vain syntyy onnistumisia onnistumisien perään, ei ihminen mene mukavuusalueen ulkopuolelle ja silloin ei koskaan voi kehittää itseään. Avainsanana toimiikin juuri mukavuusalue ja sen ylittäminen, jotta voi ylittää myös itsensä ja kykynsä ja kehittyä paremmaksi. Mutta miksi se tuntuu olevan niin vaikeaa ja pelottavaa? Tuskin kukaan kokee oloaan hyväksi sen jälkeen, kun on antanut kaikkensa ja silti lopulta kiitoksena seisoo ”Epäonnistuit”-kyltti, joka muistuttaa siitä, ettei ollut tarpeeksi hyvä saavuttaakseen asiaa, johon pyrki.

Mutta kuinka hyvältä vastaavasti tuntuu, kun on antanut kaikki voimavaransa asiaan, johon uskoo ja joka on tärkeä itselleen ja kiitoksena seisookin ”Sinä teit sen!”-kyltti ja fiilis on kuin voittajalla? Sen tunteen voimalla myös epäonnistumiset kestää paremmin, koska jos jotain todella haluaa saavuttaa, muutama epäonnistuminen ei saa pilata sitä lopullista saavuttamisen ja minäpystyvyyden tunnetta, sillä pelot ovat vain mielen mörköjä, jotka on mahdollista nujertaa. Ja usein juuri ne suurimmat saavutukset vaativatkin eniten epäonnistumia, jotta voivat lopulta onnistua. Se ajatus on hyvä pitää mielessä. Kukaan ihminen, joka on saavuttanut jotain suurta, ei ole onnistunut siinä ensimmäisellä kerralla. Eikä kaiken tarvitse olla edes mitään suurta, joskus asia voi olla niinkin pieni kuin kodin siivoaminen tai lenkille lähtö. Kun on kolmena päivänä skipannut juoksulenkin ja neljäntenä päivänä vihdoin onnistuu laittamaan lenkkarit jalkaan ja pääsee ovesta ulos, on se jo saavuttamista ja onnistumista -ja sen ihmiset usein unohtavat.

Olen myös oppinut yhden asian. Sitä helposti unohtaa helpommin ne omat onnistumiset ja muistaa vain ne hetket, jotka eivät ole menneet putkeen. Mutta miksi? Koska ihmiset ovat todella vaativia itseään kohtaan. Itse myös helposti vaadin itseltäni liikaa ja juuri sen vuoksi en lopulta uskalla lähteä edes tavoittelemaan jotain tiettyä asiaa, vaan jätän lopulta jopa koko asian tekemättä, koska pelkään ettei minusta ole siihen tarpeeksi. Mutta silloinhan sitä tekee itsestään epäonnistujan ennen kuin edes yrittää olla jotain muuta. Ja siitä aiheutuu kaikista pahin olo. Siitä, ettei edes yrittänyt olla muuta kuin epäonnistuja, siitä ettei antanut itselleen edes mahdollisuutta. Sitä pitäisi muistaa, että jos on edes yrittänyt ja siitä huolimatta epäonnistuu, on se silti parempi kuin se ettei ole edes yrittänyt ja ainoastaan sen vuoksi epäonnistuu.

Se on mielestäni myös hassua, että näen todella helposti muiden onnistumiset ja rakastan sitä, kun saan kannustaa ja kehua muiden saavutuksia ja olen aidosti iloinen joka ikinen kerta. Mielestäni ihmisten pitäisikin kehua ja kannustaa enemmän muita, luoda yhteiskunta, jossa toisen onnistuminen ei ole itseltä pois. Koska välillä minusta tuntuu, kuin nykymaailmassa olisi valtava kilpailuasetelma ja ihan oikeasti ajatuksena olisi juurikin se, että toisen menestys on toisen häviö. Siihen heijastuu myös se, että ihmisten ollessa armottomia itseään kohtaan, he eivät pysty nauttimaan muiden onnistumisista yhtä paljoa, koska he vertaavat itseään ja saavutuksiaan muihin ja tuntevat automaattisesti olonsa uhatuksi ja heikommaksi, jos muilla menee paremmin, ja se on mielestäni surullista ja hyvin väärin. En tietenkään halua yleistää tätä ajatusmaailmaa, mutta valitettavan usein tapaan ihmisiä, jotka tuntuvat ajattelevan näin. Mielestäni jokaisen olisi hyvä muistaa se, että jos emme toimi tässä yhteiskunnassa tiiminä, vaan yritämme pelata yksin, kukaan ei lopulta voita siinä vaan kaikki häviää.

Miten sitten olla armollisempi itseään kohtaan? Mielestäni jokaisen olisi hyvä kirjoittaa säännöllisesti ihan konkreettisesti paperille omia hetkiä, jolloin koki onnistumisia ja jolloin tunsi kehittyvän ihmisenä. Se on voimaannuttavaa ajatella hyviä tunteita ja muistuttaa itseään siitä, että ”minä olen hyvä juuri näin”. Mitä epäonnistumisiin tulee niin niitä ei yksinkertaisesti vaan voi välttää loputtomiin, sillä ilman niitä ei koe myöskään onnistumisia. Niitä ei pidä pelätä liikaa, vaan ne pitäisi oppia näkemään myös positiivisena asiana. Jos ei koskaan koe epäonnistumisia, ei myöskään koskaan opi uutta. Nimittäin, jos aina asiat menevät vain hyvin, ei ihminen anna koko potentiaaliaan asiaan ja ylitä itseään, niin hölmöltä kuin se saattaakin kuulostaa, mutta se on totta.

Mielestäni on myös mahdotonta olla armollinen itselleen, jos jatkuvasti vertaa itseään muihin ja sen vuoksi se on asia mikä olisi hyvä oppia lopettamaan. Ihmiset eivät koskaan kuitenkaan tiedä mitä tuntemattoman ihmisen elämä pitää sisällään ja miksi joskus toisella menee huonommin tai paremmin kuin toisella. Me elämme kuitenkin lopulta itseämme varten, emme tuntemattomia, ja meidän olisi hyvä oppia tiedostamaan se mitä juuri me itse haluamme tehdä elämässämme, mitä juuri me itse haluamme saavuttaa, mikä on oma unelmamme ja mitä kautta olisi mahdollista saavuttaa se. Jos matkalla tulee haasteita tai esteitä, niihin on aina keinot, kuinka ne voi ylittää, jos todella haluaa saavuttaa unelmansa tai vaikka arkipäiväisen askareen, joka jostain syystä tuntuu vaikealta juuri siinä hetkessä. Pitää myös muistaa, ettemme koskaan ole yksin. Jokaisella on oma tukiverkosto, joka välittää ja haastavan tilanteen tullessa heihin voi tukeutua ja saada heistä voimaa.

Opiskelija