Kunnollinen lukko pitää pyörän tallessa

Suurin osa varmasti toivoo, että voisi vielä vanhanakin toteuttaa itseään ja suoriutua mahdollisimman itsenäisesti arjestaan. Kun näiden toteutuminen yksin ei ole enää turvallista, perhehoito voi tarjota mahdollisuuden jatkaa tavallista elämää tavallisessa kodissa. Perhehoito voi olla uuden elämän alku. Moni tietää, mikä on sijaisperhe. Mutta kuinka moni on kuullut ikääntyneiden perhehoidosta ja tietää, mitä sillä tarkoitetaan? Käytännössä idea on molemmissa aivan sama: tarjota lainaperhe huolenpitoa tarvitsevalle. Lasten sijaisperheitä on ollut olemassa jo pidemmän aikaa, mutta ikääntyneiden perhehoito on uusi ja siksi myös vielä melko tuntematon palvelumuoto. Sen kehittämiseen on kuitenkin panostettu valtakunnallisesti viime vuosina, ja esimerkiksi STM:n ikäihmisten kotihoitoon ja kaiken ikäisten omaishoitoon keskittyneen kärkihankkeen yksi tavoite oli lisätä ikääntyneiden perhehoitoa (I&O n.d.). Perhehoito voi olla osa- tai ympärivuorokautista sekä lyhyt- tai pitkäaikaista. Pitkäaikaisessa perhehoidossa valmennettu perhehoitaja ottaa omaan kotiinsa asumaan ikääntyneitä, jotka tarvitsevat hoivaa ja huolenpitoa. Perhehoitolaki (263/2015) ohjaa niin ikääntyneiden kuin kaikkien muidenkin kohderyhmien perhehoidon toteuttamista. Perhehoidossa olevien ikääntyneiden määrä on noussut viime vuosien aikana huomattavasti (Sotkanet n.d.), mikä kertoo palvelun toimivuudesta ja tarpeellisuudesta. Perhehoito on tulevaisuuden palvelumuoto. Tutkimuksellinen kehittämistyö: ikääntyneiden perhehoito Kanta-Hämeessä Kanta-Hämeessä on koordinoitu maakunnallisesti ikääntyneiden perhehoitoa vuodesta 2016 alkaen. Koordinoinnista vastaa kuntien yhteinen Perhehoitoyksikkö Kanerva. Lyhytaikainen ja osavuorokautinen perhehoito on saatu jo käynnistettyä, mutta pitkäaikainen perhehoito on ottanut vasta ensiaskeleitansa alueella. Vanhustyön YAMK-opintojen tutkimuksellisena kehittämistyönä laadin Kanta-Hämeen kunnille ehdotuksen ikääntyneiden pitkäaikaisen perhehoidon palvelukuvauksesta ja kohderyhmistä. Tutkimuksellisen kehittämistyön tavoitteena oli selvittää, minkälaista pitkäaikaisen perhehoidon tulisi olla, jotta sen hyödyt saataisiin parhaiten käyttöön. Kehittämistyöhön osallistui ikääntyneitä kuntalaisia, perhehoitajia, kuntien työntekijöitä ja vanhustyön johdon edustajia. Kehittäminen eteni Bikva-mallia mukaillen kolmessa vaiheessa. Jokaisessa vaiheessa korostui hieman erilaiset odotukset ja tarpeet perhehoitoa kohtaan. Odotukset perhehoitoa kohtaan Ikääntyneet kuntalaiset Osallisuus ja aktiivisuus Elämän jatkuminen ennallaan Kuntien työntekijät ja perhehoitajat Perhehoitajien tukeminen Oikea-aikaiset sijoitukset Vanhustyön johto Jatkuvuus ja pysyvyys Nämä kaikki yllä olevaan taulukkoon kirjatut odotukset tukevat toinen toisiaan sekä mahdollisuutta elää aktiivista elämää turvallisessa ympäristössä vielä sittenkin, kun se ei enää itsenäisesti asuen onnistu. Ehdotus palvelukuvauksesta ja kohderyhmistä Tutkimuksellisen kehittämistyöni tuloksena syntyi ehdotus, joka muodostuu kolmesta osa-alueesta: perhehoidon toteuttamisesta, perhehoidon järjestämisestä ja perhehoidon kohderyhmistä. Toteuttamisessa korostui ajatus monipuolisesta, tavallisesta ja turvallisesta arjesta. Perhehoitajan odotettiin olevan motivoitunut ja sitoutunut sekä mahdollistavan yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden toteutumisen perhehoidossa. Tärkeäksi perhehoidon järjestämisessä koettiin yhteistyö ja sijoitusten suunnitelmallisuus. Palvelurakenteessa perhehoito sijoitettiin kotihoidon ja tehostetun palveluasumisen välimaastoon tuetun palveluasumisen rinnalle. Pitkäaikaiseen perhehoitoon soveltuviksi asiakasryhmiksi kehittämistyössä määriteltiin: turvattomat sopimattomassa elinympäristössä asuvat yksinäiset paljon palveluita käyttävät henkilöt, joilla on vielä toimintakykyä jäljellä muistisairaat, jotka käyttäytyvät rauhallisesti. Kunnille laaditun ehdotuksen sisältö edistää osaltaan ajatusta aktiivisesta ja osallistuvasta vanhuudesta turvallisessa ympäristössä. Hyvin järjestettynä ja toteutettuna perhehoito voi olla erinomainen palvelumuoto, sillä se tukee ikääntyneitä suoriutumaan itsenäisesti, mikä on myös yksi vanhuspalvelulain (Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012 §1) tavoitteista. Oikea-aikaiset sijoitukset Jo Leinonen (2017) arveli, että oikea-aikaiset sijoitukset voisivat pidentää aikaa, jonka ikääntynyt asuu perhehoitokodissa. Tutkimuksellisen kehittämistyöni tulokset tukevat tätä ajatusta. Perhehoito nähtiin nykyisen elämän jatkona, mahdollisuutena olla aktiivinen toimija omassa elämässään perhehoitajan tukemana. Näin säilyisi myös kokemus elämän mielekkyydestä ja turvallisuuden tunteesta. Perhehoidon kohdalla ei päde sanonta: ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.” Paremminkin voisi noudattaa sanontaa: ”Aikainen lintu madon nappaa.” Oikea-aikaiset sijoitukset edistäisivät vuosien ajan kestävää aktiivisen ja turvallisen elämän toteutumista perhehoidossa. Turvallisessa ympäristössä itsensä toteuttaminen on helpompaa, ja näin vanhanakin voi saada uuden alun elämällensä. Lisätietoa: Ikäihmisten perhehoito, Perhehoitoliitto ry: https://www.perhehoitoliitto.fi/perhehoito/ikaihmiset Kirjoittaja: Reija Lumivuokko, opiskelija, vanhustyön ylempi AMK-tutkinto Lähteet I&O Kärkihanke n.d. Sosiaali- ja terveysministeriö. Näin koti- ja omaishoito uudistuu. Saatavana osoitteessa: <https://stm.fi/koti-ja-omaishoito/kuvaus>. Luettu 17.11.2018. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista 980/2012. Annettu Helsingissä 1.7.2013. Saatavana osoitteessa: <https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2012/20120980>. Luettu 17.11.2018. Leinonen, Emilia 2017. Ikääntyneiden perhehoito Suomessa ja Englannissa. Teoksessa Jolanki, Outi, Leinonen, Emilia, Rajaniemi, Jere, Rappe, Erja, Räsänen, Tiina, Teittinen, Outi & Topo, Päivi: Asumisen yhteisöllisyys ja hyvä vanhuus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 47/2017. 105–111. Saatavana osoitteessa: <http://tietokayttoon.fi/julkaisu?pubid=20103>. Luettu 2.11.2018. Perhehoitolaki 263/2015. Annettu Helsingissä 1.4.2015. Saatavana osoitteessa: <http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150263>. Luettu 17.11.2018. Sotkanet n.d. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Saatavana osoitteessa: <https://www.sotkanet.fi/sotkanet/fi/index>. Luettu 21.9.2018.

Tulevaisuuden haasteena on ikääntyneen henkilön arvoja vastaavan palveluasumisen kehittäminen. Yksi keino toiminnallisen ja mielekkään arjen mahdollistamiseksi on arvioida älykkään teknologian tuotteita ja palveluja suhteessa käyttäjälähtöisyyttä ohjaaviin arvoihin. Palveluasumista tarvitsi vuonna 2016 yli 85 000 henkilöä. Ikääntyneiden osalta asiakasmäärä on yli nelinkertaistunut vuoden 2000 jälkeen, ja tämä trendi jatkuu. (THL 2017.) Sote- ja maakuntauudistuksen digitalisaatiossa on kyse erityisesti toimintatapojen ja asenteiden muuttamista muun muassa uusien teknologioiden avulla. Toisaalta älykkään teknologian hyödyntämisessä on tunnistettava käyttäjien tarpeet ja arvot. Käyttäjälähtöisyys sisältää myös arvot Käyttäjälähtöisiä tekijöitä selvitettiin Metropolia Ammattikorkeakoulun koordinoimassa palveluasumisen digitaalisen pilotointiympäristön rakentamishankkeessa (PA-digi). Tulosten merkitystä tarkasteltaessa tehtiin kiinnostava löytö – tarpeiden rinnalla tuotteiden ja palvelujen kehittämisessä on otettava huomioon myös niihin liittyvät arvot (Harra & Lintula, 2018). Tässä kirjoituksessa tarkastelemme käyttäjien arvojen hyödyntämistä ja merkitystä älykkäiden tuotteiden ja palvelujen kehittämisessä. Ikäihmisillä on moninaisia erityistarpeita Selvityksessä käyttäjien tarpeiden tunnistamiseen tarvittiin kaikkien palveluasumisyksikön toimintaan osallistuvien toimijoiden kokemuksia. Tietoa kerättiin Myllypuron monipuolisessa palvelukeskuksessa neljän ryhmäkeskustelun avulla. Keskusteluryhmät muodostuivat asukkaiden lisäksi heidän läheisistään, henkilökunnasta ja vapaaehtoistyöntekijöistä. Keskustelujen avulla haluttiin ymmärtää fyysisten ympäristötekijöiden, teknologian ja tekniikan, palvelujen, toimintakulttuurin sekä tilojen hallinnan ja omistajuuden merkitys käyttäjille. Analyysi tuotti kahdeksan älykkään teknologian käyttäjälähtöisyyteen liittyvää tekijää: esteettömyys, jolla tarkoitetaan mm. palvelujen helppoa ja joustavaa saavutettavuutta turvallisuus, jota vahvistetaan ympäristön selkeydellä ja rauhallisuudella sekä yksityisyydestä huolehtimisella ympäristön muuntojoustavuus, joka vastaa toimijoiden yksilöllisiin tarpeisiin ja toiveisiin kodikkuus, jonka lisäämiseksi tarvitaan asukkaan omien tavaroiden ja kalusteiden lisäksi oman ympäristön hallinnan ja omistajuuden tunnetta valinnan vapaus, jossa kunnioitetaan asukkaan itsemääräämisoikeutta häntä itseään koskevissa asioissa yksilöllisyys, jota edistetään asukkaan kiinnostukseen ja tarpeeseen vastaavilla palveluilla ja teknisillä ratkaisuilla yhteisöllisyys, jossa kaikilla toimijoilla on mahdollisuus osallistua ja tulla ymmärretyksi sääntely, joka on sidoksissa yhteisön toimintakulttuuriin, vaikuttaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden tasapainoon sekä muiden tekijöiden toteutumiseen. Kaikki kahdeksan käyttäjälähtöistä tekijää kytkeytyvät toisiinsa jäsentäjänä toimineiden viiden teeman kautta. Aiemmin olemme tunnistaneet, että yhdessä ne muodostavat käyttäjälähtöisen merkitysverkon (ks. kuvio 1). [caption id="attachment_1355" align="alignnone" width="620"] Kuvio 1. Käyttäjälähtöinen merkitysverkosto (Harra & Lintula 2018)[/caption] Olemme jatkaneet analyysia tutkimalla merkitysverkkoon nousseiden tekijöiden keskinäisiä suhteita. Analyysi synnytti uuden mielenkiintoisen havainnon. Osa käyttäjälähtöisyyteen liittyvistä tekijöistä ilmaisee käyttäjien tarpeita ja osa arvoja (ks. kuvio 2). Jännite valinnan vapauden ja sääntelyn välillä Mielenkiintoinen jännite syntyy siitä, että yhteisen ympäristön on tarjottava kaikille sekä psyykkisesti että fyysisesti turvallinen ja esteetön asuminen. Tähän tähdätään tavallisesti erilaisten sääntöjen ja rajoitusten avulla, sillä yhteisen ympäristön on taattava jokaiselle yksilölle esteettömät ja mielekkäät mahdollisuudet toimia sekä osallistua. Valinnanvapauden toteutumisen näkökulmasta ympäristön tulisi vastata kaikkien yhteisön jäsenten yksilöllisiin tarpeisiin, mikä edellyttää ympäristön muuntojoustavuutta. Toisaalta sen tulee mahdollistaa yksilöllinen kodikkuus, mikä edellyttää ympäristöltä tuttuutta ja pysyvyyttä mutta voi vähentää esteettömyyttä ja turvallisuutta. Esimerkiksi asukasta, jonka kodissa on aina ollut räsymatot lattialla, voidaan vaatia luopumaan matoista, koska ne aiheuttavat kaatumisriskin ja vaikeuttavat rollaattorilla kulkemista. Jännite yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden välillä Jokaisella asukkaalla pitäisi siis olla oikeus kokea palveluasumisympäristö omaksi kodikseen. Jännite syntyy siitä, että sääntelyn avulla huolehditaan esimerkiksi asukkaiden turvallisuudesta ja esteettömyydestä, mutta samanaikaisesti joidenkin henkilöiden turvallisuuden lisääminen edellyttääkin toisten henkilöiden esteettömän kulun rajoittamista. Esimerkiksi muistamattomuuden takia on ovissa kulkemista rajoitettava lukitsemalla yksikön ovet, mikä rajoittaa myös niiden henkilöiden esteetöntä kulkua, joilla ei ole muistiongelmia. Toisena esimerkkinä voivat olla päätöksentekotilanteet, jotka voivat koskea esimerkiksi TV:n katseluoikeutta, ruokailua omassa huoneessa, palvelujen käyttöä, osallistumista yksikön yhteisiin kokouksiin tai muihin aktiviteetteihin. Näissä tilanteissa voi syntyä jännitteitä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden välille. [caption id="attachment_1356" align="alignnone" width="620"] Kuvio 2. Älykkään teknologian käyttäjälähtöinen arvokenttä (Harra & Lintula 2018)[/caption] Edellä kuvattujen jännitteiden ilmeneminen kuvaa mielestämme käyttäjälähtöisten arvojen yhteyttä tarpeisiin. Palveluasumisen käyttäjälähtöiset tarpeet – muuntojoustavuus, kodikkuus, turvallisuus ja esteettömyys – on tunnistettu jo aiemmin. Tässä analyysissä tunnistimme, että tarpeiden ohella päätöksentekotilanteissa vaikuttavat keskenään jännitteiset arvot, joita ovat valinnan vapaus, yksilöllisyys, sääntelyn kunnioittaminen ja yhteisöllisyys. Näiden arvojen vaikutus on myös syytä ottaa huomioon, jos älykästä palveluasumista halutaan kehittää käyttäjälähtöisesti. Älykäs teknologia voi palvella asukkaan ympäristön hallintaa ja omistajuutta sekä toimijuutta ja päätöksentekoa palveluasumisessa. Tulevaisuuden palveluasumista ei voida perustaa sen varaan, millaista asuminen on tällä hetkellä. Palveluasumisen kehittäminen edellyttää käyttäjälähtöisten tarpeiden ja arvojen huomioonottamista ja arviointia älykkäiden tuotteiden ja palvelujen yhteiskehittelyssä ja testauksessa. Sen ohella tarvitaan kykyä ja rohkeutta katsoa avoimesti ikäihmisten tulevaisuuteen. Hyvinvointi ja parempi palveluasuminen edellyttävät arvojen välisten jännitteiden purkamista, joka voi toteutua älykkään teknologian avulla. Kirjoittajat: Toini Harra on koulutukseltaan toimintaterapeutti, FL ja YTT. Hän työskentelee yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Toini on toiminut käyttäjälähtöisyyden asiantuntijana ja tutkijana PaDigi-hankkeessa ja toimii projektipäällikkönä hankkeessa 6Aika: Hippa – Hyvinvointia ja parempaa palveluasumista älykkään teknologian avulla. Leila Lintula on koulutukseltaan toimintaterapeutti ja THM. Hän työskentelee osaamisaluepäällikkönä Metropolia Ammattikorkeakoulussa, Osallistuminen ja toimintakyky -osaamisalueella. Leila on toiminut käyttäjälähtöisyyden tutkijana PaDigi-hankkeessa ja toimii hyvinvoinnin ja osallistumisen asiantuntijana hankkeessa 6Aika: Hippa -Hyvinvointia ja parempaa palveluasumista älykkään teknologian avulla. Hän on kiinnostunut yksilön selviytymisestä arjessa ja sitä tukevista ratkaisuista. Lähteet: Digitalisaatio sote-palveluissa n.d. Sote Digi. Saatavana osoitteessa: https://sotedigi.fi/sotedigi/mita-digitalisaatio-tarkoittaa-sote-palveluissa/ Harra, Toini & Lintula, Leila 2018. Käyttäjälähtöisyys älykkään palveluasumisen kehittämisessä. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu, Aatos-sarja. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-328-099-1 THL 2017. Kotihoito ja sosiaalihuollon laitos- ja asumispalvelut 2016. Tilastoraportti 42/2017, 20.11.2017. Saatavana osoitteessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2017112050792

Kokenut auton käyttäjä saattaa autosta luopuessaan yllättyä siitä, että julkisen liikenteen käyttäjäksi ei välttämättä siirrytä noin vain bussiin tai raitiovaunuun nousemalla ja käteisellä maksamalla.  Siirtyminen julkisliikenteen maailmaan saattaa vaatia yksilöltä samankaltaisia taitoja kuin organisaatioiden muutosprosesseihin sopeutuminen. Tavoite parhaimmillaan on selviytyä voittajana muutoksessa. Raitiovaunut ja junat pääkaupunkiseudulla vaativat ennakkoon lunastettua lippua, kun taas busseissa matkan voi maksaa käteisellä. ”Siis mitä?” kysyy varsinkin ikääntynyt autosta luopuja. Häntä alkaa askarruttaa ohjeiden runsaudessa moni käytännön kysymys esimerkiksi siitä, miten ja mistä matkakortti hankitaan? Entä mikä on Reittiopas? Lippuautomaattien toimintaan perehtyminen on oma tieteenlajinsa. Entä missä voidaan maksaa kuljettajalle? Missä matkalippu tai -korttimaksu täytyy olla jo valmiina ennen kulkuneuvoon astumista? Kattavan tiedon saanti saattaa edellyttää pitkäkestoistakin seikkailua verkkosivujen syövereissä. Uutta ja muuttuvaa Tilapäisesti lisävaateita pääkaupunkiseudun julkismatkailijaksi ryhtymisessä aiheuttaa uusi vyöhykejako. Matkakorttien puolen vuoden vaihto-operaatio on jo käynnistynyt, ja se aiheuttanee lisätoimenpiteitä vain korttia jo käyttäville. Nyt asiakkaaksi ryhtyvä saa jo uudistetun matkakortin, kunhan löytää tiensä HSL:n palvelupisteeseen. R-kioskeillakin apua ja ohjeistusta saa HSL-matkailuun. Muutosvaiheen alussa korttien vaihto uusiin ainakin Helsingin Rautatieasemalla näytti kuitenkin takkuilevan tietojärjestelmäongelmien vuoksi, ja asiakas jäi uutta korttia vaille. Tietoa uuteen vyöhykemalliin perustuviin lipputaksoihin on HSL:n verkkosivuja helpommin löydettävissä muun muassa Helsingin Sanomien artikkelista. Myönteisesti ajatellen keväällä HSLn palvelujen käyttäjäksi siirtyvä asiakas välttyy koko siirtymävaiheesta ja voi opetella vain yhden matkakortti-, lippu- ja vyöhykesysteemin. Esteettömyys alkaa palvelujen käyttöönoton opastamisesta Sosiaalisen osallistumisen yhtenä mahdollistajana iän karttuessa on esteetön ja turvallinen ympäristö, johon julkinen liikennekin kuuluu. Esteettömyyden tulisi alkaa jo helposti saatavasta ohjauksesta julkisen liikenteen käyttöä aloitettaessa. Pääkaupunkiseudun julkisesta liikenteestä vastaavan HSL:n verkkosivut tarjoavat napakasti ja monipuolisesti tietoa palveluistaan. Siitä huolimatta oikean tiedon löytäminen esimerkiksi palvelujen käyttäjäksi ryhtymisestä on hankalaa. Onko tiedon saanti ja palvelun käytön ohjeistus esteetöntä silloin, kun se on saatavilla kattavasti vain verkosta? Pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen esteettömyys on kehittynyt vuosi vuodelta. Kun julkisen liikenteen käyttöönoton perusteet alkavat olla hallinnassa, itse liikkumista helpottavat muun muassa matalalattiabussit pysäkkien elektroniset näyttötaulut portaattomat siirtymiset kulkuneuvoihin kuulutukset seuraavista pysäkeistä. Olisi kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota palvelujen ja välineiden nykyistä helpompaan käyttöönottoon myös ikäihmisten näkökulmasta. Esimerkiksi matkakorttien lukulaitteiden käytön logiikka näyttää tuottavan päänvaivaa työikäisillekin, jotka satunnaisesti käyttävät julkista liikennettä. Jos ihminen jää miettimään, mitä valintaotsaketta painaa, lukulaite palautuu aloituskohtaan. Näyttöruudun tahti on monelle matkustajalle liian nopea. Liikkumisen vapaus takaisin Kun ajokortti jää hyllylle esimerkiksi lääkärin kehotuksesta, ihminen saattaa kokea ajokortin menetyksen myös vapauden ja itsenäisyyden menetyksenä. Kynnys muihin kulkuvaihtoehtoihin siirtymiseen voi olla korkea. Ilman omaisen, läheisen tai ystävän tukea julkisen liikenteen käyttämisen opettelu jää usealta ikäihmiseltä tekemättä. Sosiaalinen ympäristö kaventuu ja osallisuuden kokemus vähenee, kun liikkuminen kodin ulkopuolella vaikeutuu. Tämä lisää yksinäisyyden kokemusta ja saattaa aiheuttaa esimerkiksi masennusta. On syytä kiinnittää huomiota siihen, miten voidaan tukea kotona asuvan ikäihmisen omatoimista liikkumista ja osallistumista kodin ulkopuolisiin tapahtumiin ja päivittäisiin asiointeihin julkisilla kulkuneuvoilla. Perehtyminen julkisen liikenteen käyttäjäksi on hyvä aloittaa heti, kun ikäihminen joutuu luopumaan omasta autostaan. Silloin omalla autolla kulkeneen ihmisen motivaatio ja toimintakyky itsenäiseen liikkumiseen ja asiointiin kodin ulkopuolella on vielä vahvaa. Maailman terveysjärjestön (WHO:n) Global Age-friendly Cities oppaan mukaan esimerkiksi Portlandissa ja Melvillessä järjestetään ikäihmisille kursseja ja informaatiotilaisuuksia julkiseen liikenteen käyttöönoton opastamiseksi. Vastaavanlaista mallia voisi ainakin kokeilla myös pääkaupunkiseudulla esimerkiksi HSL:n ja kolmannen sektorin yhteistyökumppanin kanssa. Mielenkiintoista olisi nähdä, miten säännöllisesti toteutettavat, pienet opastetut kierrokset julkista liikennettä käyttäen vetäisivät väkeä Kirjoittajat: Mirja Kuhalampi, geronomi (AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu Riika Walden, geronomi (AMK) -opiskelija, Metropolia Ammattikorkeakoulu