Avainsana: yhdenvertaisuus

Huomisen koulu – kumppanuuden koulu

Huomisen koulun pihalla yhteisopettajien silmät säteilevät rakkautta ja hyväksyntää jokaiselle oppilaalle toivottaessaan huomenta. Koululaiselle, jonka ujous sallii vain hennon hymyn huulille. Toiselle, joka vastaa luetellen ulkoa oppimansa kolmekymmentä piin desimaalia. Hänelle, jonka äidit riitelivät aamulla. Ja lapselle, joka juoksee ja huutaa innoissaan hammaskeijun tuomaa kolikkoriemuaan. Ohitse ehtii vain luokkakaveri sähköpyörätuolillaan. Yksi oppilas vastaa osoittaen kuvakansiostaan viikonlopun kuulumiset, toisen puolesta puhuu tietokone omaa sukupuolta olevan lapsen äänellä katseella kirjoitettuja ajatuksia. Yksi kertoo omaa äidinkieltä osaavalle opettajalleen matkastaan kameleiden maassa. Alkaa tunnetaitojen tunti. Ensin rauhoitutaan yhteisellä satuhieronnalla. Harjoitellaan itseohjautuvuutta, omien tunteiden tunnistamista, sanoittamista ja hallitsemistakin. Ei ole kiellettyjä tunteita: toiset vain haastavampia kuin toiset. Kateus voi paljastaa sinulle itsellesi tärkeän tavoitteen. Viha puolestaan leimahtaa, kun itselle pyhään ja merkitykselliseen sohaistaan. ”Äitis oli” -lauseen voiman tuntevat kaikki – ja tietävät siksi, ettei sitä käytetä. Aggression tunne ei itsessään tee pahaa: futiskentällä siitä saa energiaa ja potkua. Pitää vain keksiä rauhanomaisia tapoja purkaa sitä. Opettajat yhdessä saavat enemmän aikaan kuin erikseen. Työpajoja, valokuvasuunnistusta, kokonaisuuksien oppimista, oppiainerajat ylittäviä sisältöjä. Luokkaa jaetaan pienempiin osiin: suomen tunnilla scooterit, mopoautot ja prätkät lukevat eri pituisia tekstejä. Matikan tunnilla osa harjoittelee jo murtolukuja vitosluokkalaisten kanssa. Usean aikuisen voimin työrauhaa on enemmän, aikuinen pysyy helpommin roolissaan ja jaksaa työssään paremmin, ihan tutkimustenkin mukaan. Niitä tutkimuksiahan tulevaisuudessa arvostetaan ja luetaan. Vaikka opettaja tekee työtään persoonallaan, kehittää huomisen ammattilainen itseään myös professiossaan uudesta näkökulmasta yhdessä toisten kanssa. Tulevaisuuden koulussa on enemmän resursseja ja opettajilla työrauhaa nauttia työstään. Näin kirjoitti keväällä 2019 opetusministeri ja toisti opetusalan eettistä puheenjohtajaa siinä, että ehjää ei kannata korjata. Ei uudistuksia uudistusten vuoksi. Mutta kaikki kehittäminen ei tarkoita, että vanhassa olisi vikaa. Suomalainen opettaja on korkeasti koulutettu, mutta tutkitusti käy harvemmin täydennyskoulutuksissa kuin kollegansa maailmalla. Avataan silmät sellaisille asenne- ja rakennemuutoksille, jotka tekevät maailmastamme yhdenvertaisemman ja sosiaalisesti sekä ekologisesti kestävämmän. Tulevaisuustutkija Ilkka Halavan mukaan uusi sukupolvi on kultainen sukupolvi, joka lopultakin muuttaa arvopohjaamme. Ekososiaalisesti sivistynyt ihminen näkee rahan vain välineenä eikä pääosassa elämäämme. Kasvatuskumppanuus näyttäytyy paitsi koulun henkilökunnan keskinäisenä vastuunjakamisena myös tavassa kohdata perheitä. Tutkimusten mukaan haastavasti käyttäytyvien lasten ja nuorten tukemiseksi parhaimmat tulokset syntyvät perheisiin vaikuttamalla. Huomisen koulussa toimitaan monialaisesti ja järjestetään mm. vertaisryhmiä huoltajille, lapsille ja nuorille. Mielen hyvinvointia vahvistetaan ja tähän yhteiskunta haluaa satsata. Opettajien lisäksi läsnä olevaa oppilastyötä luokissa tekevät kuraattorit, terveydenhoitajat, puhe-, toiminta- ja fysioterapeutit. Lapsi tarvitsee kokemuksen, että aikuinen, jolle avaudun, on minua varten, eikä vain ohjaa muualle. Missä loikkii digi? Miksei puhe tulevaisuuden koulusta käsittele tekoälyä ja robotismia, koodausta ja hyperalustoja? Se kuuntelee korvat höröllään, mihin suuntaan haluamme teknologiaamme hyödyntää. Kuinka ihminen päättää tulevaisuudessa edelleenkin, valjastetaanko koneita hyvään vai pahaan. Avuksi vai tuhoksi maailmalle? Rauha alkaa rakastavasta katseesta. Lasten silmin koulussa on vain kahdenlaisia ihmisiä: lapsia ja aikuisia. He eivät arvota, kuka tarvitsee mitäkin tukea, eivätkä sitä kulkeeko käytävällä sivistystoimenjohtaja vai siistijä. Koulutuksen ammattilaiset tekevät töitä sen puolesta, että oppilaat oppisivat. Ennen kaikkea elämään toistensa kanssa. Sillä ilman toisiamme, ei meistä kukaan olisi mitään. Unelmat ovat usein universaaleja. Hanna Lampi Eri maalaisten lasten ja nuorten tulevaisuusmielikuvista väitellyt kasvatustieteen tohtori Tämä elämä –hankkeen asiantuntija. Teksti on julkaistu myös Solidaarisuuskalenterissa 2020.

Kasvattaja – tee kuvamaailmasta moninaisempi!

Keskustelimme Tämä elämä -hankkeen projektiryhmän kanssa peligrafiikoista, joita mobiilipeleihimme tulee. Ei ole yhdentekevää, millaisia samaistumisen kohteita lasten ja nuorten kirjoissa, peleissä ja videoissa näytetään. Yhteiskuntamme on moninaistunut, joten on surullista, miten samanlaiseksi meidät ihmiset usein piirroksissa kuvitetaan. Nykyisin useissa tv-sarjoissa, elokuvissa tai kirjoissa on ymmärretty, ettei kaikkien roolihenkilöiden kannata olla valkoisia, cis-sukupuolisia, vammattomia heteroita. Erilaisiin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät ole ainoastaan esimerkkejä vähemmistöstään vaan kenestä tahansa ihmisestä – hyvine ja huonoine puolineen. Mervi Juusolan ja Anni Nykäsen tunnetaitoja opettavassa kirjassa ”Kuinka minusta tuli rohkea?” marginaaliin kuuluva lapsi voi olla toisissa tilanteissa kaikkien pitämä hahmo tai toisaalta jopa kiusaaja. Harvoin lehdissä edelleenkään haastateltaisiin vaikkapa romania kertomassa suomalaisesta ruoasta, vaan lähinnä vain käsittelemässä omaa vähemmistökulttuuriaan. Emme näe alla olevan kuvan mukaisia mainoksia useinkaan. Tämä elämä –peliin on tulossa mahdollisuus, jossa omalle pelihahmolleen saa valita sopivan ihonvärin liukuvalta skaalalta, eikä vain muutamasta eri vaihtoehdosta. Myös lukemista harjoituttavassa Ekapelissä oppilas voi testata erilaisia pigmenttejä roolihahmolleen. Sen sijaan huivivalikoimaa en ole peligrafiikoista vielä löytänyt erilaisten hiustyylien rinnalta. Kuitenkin iso osa koulutytöistämme käyttää huivia päivittäin ja heille sen valitseminen on yhtä merkittävä itsetunnon kohottaja kuin hiustenlaitto jollekin toiselle. Kuinka usein olet nähnyt kuvituksissa pyörätuolissa liikkuvan ihmisen? Toivottavasti edes joskus ja toivottavasti niin, että hän on kuvassa aktiivisena toimijana, eikä vain kiintiöroolissaan edustamassa vammaisuutta. Pyörätuolissa voi istua pankkivirkailija, opettaja tai tutkija. Lisäksi olisi kiva nähdä laajempi skaala erilaisia liikkumisen apuvälineitä: esimerkiksi dallareita, rollaattoreita tai sähkömopoja. Suomessa puhutaan lukuisia eri kieliä, yksi yleisimmistä vähemmistökielistämme on viittomakieli. Elävässä elämässä kahviloissa kädet viuhuvat. Mikseivät myös kirjojen, pelien tai tv-ohjelmien taustatilanteissa? Tai olisiko jollain käytössä katseohjattava tietokone kommunikoinnin apuna? Harvoin näkee myöskään opaskoiria tai valkoisia keppejä katukuvituksissa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Meistä jokainen on omalla tavallaan erityinen omine piirteineen, mutta kuvituksissa sorrutaan usein normiajatteluun. Se, että kokee kuuluvansa yhteisöön sellaisena kuin on, on merkittävää. Erityisesti lasten ja nuorten tulisi saada oman identiteettinsä ja minäkuvansa vahvistamiseksi paljon tukea. Siksi esimerkiksi oppimateriaalien kehittäjillä ja kasvattajilla on suuri vastuu maailman ja sen ihmisten näyttämisessä moninaisena ja inklusiivisena. Kasvattaja, valitse siis kirjasi oikein. Saatavilla on jo laadukkaita materiaaleja, joissa pyritään normikriittisyyteen, ja niitä voi löytää esimerkiksi Maailmankoulun sivuilta: www.maailmankoulu.fi. Mutta mikäli et löydä, niin ainahan voit muokata sisältöjä itse. Matematiikan päässälaskuissa voit muuttaa Annen ja Tuomon ehkä koulun todellisuutta paremmin vastaaviksi Mariamiksi ja Khadaniksi. Tai vanhempana kohdatessasi sukupuolinormatiivisia tekstejä, voit lukiessasi vaihtaa johtajan sukupuoleksi naisen tai tanssijan sukupuoleksi miehen. Itse olen kokenut herkulliseksi lukea kaikki eläinkuvitettujen teosten äidin ja isän roolit päinvastoin. Tarinat ovat muuttuneet kiinnostavimmiksi! Niitä materiaaleja, joita ei voi itse tuunata yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakia paremmin kohtaaviksi, voi toki tarkastella lasten ja nuorten kanssa yhdessä kriittisestikin. Herätä lapset pohtimaan: voisiko tämä lentokapteeni ollakin Pirjo tai voisivatko tämän perheen vanhemmat ollakin Leo ja Mika? Mitä nuorempi lapsi, sen todennäköisemmin hän vastaa hölmistyneenä kysymyksestä: ”Tietenkin!”. Hanna Lampi Ohjaava opettaja Oppimis- ja ohjauskeskus Valteri