Taiteilijan ja luovuuden romanttiset representaatiot Einojuhani Rautavaaran teksteissä

Kun Einojuhani Rautavaara vuonna 1998 täytti 70 vuotta, hän oli ollut näkyvä hahmo suomalaismedioissa jo pitkään. Valtakunnalliset lehdet olivat seuranneet hänen teostensa levytysten saamaa kiittävää, palkintojenkin siivittämää vastaanottoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Aikakauslehdet ja TV-dokumentit olivat puolestaan esittäneet mietteliäsilmeisen säveltäjän puhumassa taiteilijana olemisestaan ja taidefilosofiastaan. Jo vuonna 1989 ilmestyi Rautavaaran itsensä laatima Omakuva-kirja. Se sisältää paitsi kiehtovia, kaunokirjallisuutta läheneviä omaelämäkerrallisia väläyksiä, myös lehti- ja TV-haastatteluista tuttuja kommentteja estetiikasta ja taiteilijuudesta.

Musiikin reseptiohistoria on tutkimussuuntauksena kiinnostunut siitä, miten säveltäjää tai hänen teoksiaan on tulkittu, millaisia mielikuvia sävellyksistä on luotu julkisuuteen ja millaisia merkityksiä niille on annettu historian eri vaiheissa. Yleensä lähtökohtana on teoksen saama vastaanotto omana syntyaikanaan, ja sen päälle rakennetaan historian saatossa syntyneet erilaiset tulkinnat, painotukset tai kerrostumat. Näiden avulla saadaan esiin mahdollisimman kattava teokseen liitettyjen aspektien kokonaisuus, ja parhaimmillaan voidaan riittävällä aineiston antamalla arvovallalla arvioida teoksen historiallista merkitystä.[i]

Reseptiohistoriassa keskitytään usein siihen,

Muistatteko talven 1987? Minä en sitä unohda koskaan, sillä tasan kahden kuukauden ajan, tammikuun alusta helmikuun loppuun, oli Espoon Suomenojalla joka ikinen päivä 27−30 astetta pakkasta. En päässyt muutaman kuukauden ikäisen tyttäreni kanssa kertaakaan ulkoilemaan tuona aikana, eikä häntä voinut nukuttaa edes vaunuissa ulkona.

Säveltäjä Einojuhani Rautavaara kertoo samasta talvesta oopperan Auringon talo levytyksen esittelyvihossa (Rautavaara 2003). Hänen puutarhassaan alppiruusut olivat kylmyyden takia mennyttä, ja kun hän avasi sanomalehden,